Liikkuminen on kivaa, kunnes sen muodolle ja määrälle aletaan laittaa koulussa tavoitteita – Pakko on huono muusa
Pakko on yksi tehokkaimmista keinoista tappaa kiinnostus liikuntaan. Milläpä niitä koululaisia liikutetaan, ellei pakolla, kysyy Katja Ståhl.
En usko, että tässä maassa on yhtään yli 6-vuotiasta, joka ei tietäisi, että liikunta on ihmiselle hyväksi. Suurimpaan osaan kolotuksistakin neuvotaan liikkumaan, sillä liike on lääke. Jos liikunnasta sattuu tulemaan kipeäksi, on siihen kehitetty erilaisia linimenttejä ja palautumisjuomia, jotta ikävä olo menisi nopeasti ohi. Liikunnasta nimittäin kuuluu tulla ensisijaisesti hyvä olo. Miksi liikunta ei sitten liikuta kansaa? Jo seitsemän vuotta sitten tehdyssä THL:n tutkimuksessa selvisi, että neljännes suomalaisista ei liiku enää lainkaan.
Juttelin muutama vuosi sitten ystäväpariskunnan kanssa koululiikunnasta. Kumpikaan heistä ei ole aktiiviliikkuja, ja jäljet johtavat kauas lapsuuteen. Liikkuminen oli kivaa, kunnes sen muodolle ja määrälle alettiin koulussa tehdä erityisiä pedagogisia tavoitteita.
Pariskunnan mies ajautui vielä viisikymppisenäkin kyynelehtimään muistellessaan lapsuutensa telinevoimistelutuntia. Iso, hieman pyylevä poika pantiin juoksemaan ja hyppäämään ”hevosen” yli jalat koukussa. ”Kohta sattuu”, muisteli mies miettineensä itku kurkussa. Ja sattui. Sen lisäksi, että kaikki nauroivat ja opettaja huusi.
Eräs kaveri muistaa itkeneensä pesäpallotunnilla, kun opettaja huusi, koska poika ei saanut palloa kiinni. Ei tullut pesäpalloilijaa hänestä. Tämä kaveri kuitenkin tykkäsi liikkua, joten hänen tiensä vei muiden lajien pariin. On helppoa tykätä liikunnasta, jos kokee omaavansa edes joitain edellytyksiä onnistumiseen.
On puhdasta kiusantekoa vaatia isolta ja kömpelöltä, kenties pahasti murrosiän kourissa rimpuilevalta nuorelta ketteryyttä. Sitä ei nimittäin ole, ei kropassa eikä mielessä. Mutta tuollekin jampalle löytyisi varmasti jokin laji, johon juuri hänen olomuotonsa sopii täydellisesti.
”Toivon hyviä geenejä niille, joita liikunta ei puhuttele. Ehkä jonain päivänä liikunta tulee luoksenne.”
Oulun yliopistoon väitöskirjansa tehnyt Jari Kupila sanoo, että kynnys liikunnan aloittamiseen on liian suuri, koska lajeihin liittyvät kirjoittamattomat koodit, jotka ”pitäisi” tuntea. Mitä pukea päälle treeniin, mikä on lajin ehdoton ei ja niin edelleen. Uuden aloittaja tuntee helposti itsensä tyhmäksi vieraan asian äärellä. Se taas ajaa pois liikunnan ääreltä. Ymmärrän täysin! Uuden lajin aloittaminen altistaa aina täydelliselle nöyryytykselle, eikä sellaiseen kovin moni erikseen halua ryhtyä.
Jari Kupilan mukaan pakko on myös yksi tehokkaimmista keinoista tappaa kiinnostus liikuntaan. Milläpä niitä koululaisia liikutetaan, ellei pakolla?
Olen siitä onnekas, että harrastan lajia, joka on liikuntaa, vaikka en ajattelekaan ratsastusta sellaisena. Jos odottelisin motivaatiota, että haluaisin mennä muokkaamaan kehoani tai kehittää itselleni rautaisen kunnon, saisin odotella melko kauan. Kuulun siis enemmistöön.
Toivon hyviä geenejä niille, joita liikunta ei puhuttele. Ehkä jonain päivänä liikunta tulee luoksenne. Toivon jaksamista niille, jotka meinaavat aloittaa varttuneena. Ja te, jotka jo liikutte tehokkaasti joka päivä: antakaa meidän muiden olla. Ei me pakottamalla mihinkään ryhdytä.
