Lauri Ylönen tunnetaan The Rasmus -yhtyeen ­sulkapäisenä, pikkupoikamaista energiaa pursuavana keulakuvana. Keikkalavojen ulkopuolella hän on kuitenkin huomiota välttelevä, hiljaista ja rauhallista elämää arvostava perheenisä.

Helsingissä 1994 perustetun The Rasmuksen kymmenes studioalbumi Rise ilmestyi syyskuun lopulla. Toimittaja Ari Väntäsen kirjoittama bändihistoriikki The Rasmus (Like) julkaistiin elokuussa.

Mun sisko on kysynyt multa usein, miksi haluan mennä esiintymään tuhansien ihmisten eteen. No, se vain tuntuu siistiltä, kun tietää tehneensä bändin kanssa jonkin makean jutun, josta voi olla ylpeä, ja pääsee esittelemään sitä muille. Kai siinä tavallaan jotain hyväksyntääkin hakee.

Mähän en ole muutoin mikään sosiaalinen eläin. Keikan jälkeen vetäydyn lähes aina omiin oloihini. Mun tietääkseni on aika yleistä, että artistit ovat ihmisinä ujoja ja sisäänpäin kääntyneitä. Mussa ujous näkyy erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa en tunne oloani luontevaksi.

Muistan, kun jouduin pitämään koulussa esitelmän Sveitsin valtiosta. Aihe ei kiinnostanut mua yhtään, enkä tainnut tietääkään siitä oikein mitään. Mua ­jännitti niin järjettömän paljon, että ­meinasin oksentaa.

Varmaan aika samanlainen kuin vanhemmillakin. Eli hyväksyvä ja avarakatseinen.

Mielestäni lapsille on hyvä näyttää maailmaa ja tutustuttaa erilaisiin kulttuureihin. Erilaisuuden arvostaminen on tavallaan mun messageni. Toisaalta pitää lapsille osata asettaa myös rajoja. Se, että vanhemmat ovat jämäköitä, luo lapsille turvallisuudentunnetta.

Lastenkasvatus ei ole aina ihan helppoa hommaa. Se on välillä tosi raskasta. Kun on ollut lasten kanssa pitkään kotona, niin ihan toivoo, että pääsisi töihin lepäämään.

Olen miettinyt sitä aika paljon. Että onko se ollut hyvä vai huono juttu? Ei mulla ole siihen mitään lopullista vastausta. ­Nuorempana julkisuus tuntui pelkästään kivalta. Tuntui siistiltä mennä baariin, saada ihmisiltä huomiota ja ilmaisia drinkkejä. Aika nopeasti sitä alkoi ­kuitenkin arvostaa privaatimpaa elämää.

On päiviä, ettei jaksaisi yhtään ylimääräistä huomiota. Vaikka ihmiset tarkoittavatkin yleensä hyvää, tuntuu välillä siltä, että olisin kaikkien yhteistä omaisuutta. Vähän kuin jokin häkissä istuva kanarialintu. Sitä toivoisi, että voisi mennä kavereiden kanssa istumaan rauhassa iltaa, ja jutella niitä näitä ilman, että viereen tulee joku känniläinen huutamaan: ”Hei, Rasmus, laula joku biisi!”

Mutta en mä halua toisaalta valittaa. Tätä kaikkea mä olen itse halunnut. Kaikesta voi syyttää pelkästään vain itseään.

Ajattelen, että se on polttoainetta elämää varten. Välillä tankki on täynnä, välillä vähemmän täynnä. Uran alussa massi tuntui paljon tärkeämmältä. Muistan, kun ensimmäisen kerran sai rahaa, niin kelasi: ”Jes! Nyt on siistiä, nyt ostetaan taloa ja autoa.” Mutta se oli sellainen ­hetken huuma. Aika pian sitä huomasi, ettei raha tuokaan onnea.

Justiinsa bändin kesken kelailtiin, että heti kun raha otetaan puheeksi, tulee jotenkin paska fiilis, tulee kaikenlaista kiukkuilua ja muuta skeidaa. Siksi mietin rahaa niin vähän kuin mahdollista.

No, joo. Mutta olen mä nähnyt kaiken eteen myös aika paljon vaivaa.

Mullahan on ollut musiikin lisäksi ­kaikenlaisia muitakin juttuja tekeillä,­ ­esimerkiksi taloprojekteja ja design-suunnittelua.

Suomessa on siinä mielessä hyvä tilanne, että täällä on ihmisille töitä tarjolla. Arvostan ahkeruutta. Se on musta hyvä suomalainen piirre. Useimmat meistä eivät jää sohvalle makoilemaan ja elämään yhteiskunnan varoilla.

Ainakin siten, että hyvät ja vähemmän hyvät asiat näkee korostuneemmin. Nuorten lasten isänä osaa arvostaa esimerkiksi sitä, että päiväkodit ja terveydenhuolto pelaavat täällä todella hyvin.

Toisaalta Suomessa on paljon myös ­sellaista kapeakatseisuutta. Ihmisiä lokeroidaan helposti ja monesti ajatellaan, että kaverin menestys on multa itseltäni pois. Sellainen on tosi ahdistavaa.

USA:ssa ihmiset ovat avarakatseisempia. He osaavat nauttia myös muiden menestyksestä ja tsemppaavat toisiaan. Tuntuu, että Suomessa tärkeintä on osata olla nöyrä. Yksi tuttu kertoi, että hänellä on Jenkeissä Ferrari, mutta ei ikinä kehtaisi ajaa sillä Suomessa. Saisi nopeasti pellen maineen.

En osaa nukkua ilman korvatulppia. Asuin kymmenisen vuotta sitten Los Angelesissa vanhassa talossa, joka nitisi ja natisi aina, kun yläkerran äijä käveli asunnossaan. Silloin aloin käyttää tulppia korvissa, ja jäin tapaan nopeasti koukkuun.