Mondo

Los Angeles – unten kaupunki

Los Angeles – unten kaupunki
Kirjailija Juha Itkonen on käynyt Los Angelesissa useita kertoja. Ihastunut paikkaan, inspiroitunut, joskus tympiintynytkin. Hän kertoo, miksi kaupunki sekä hämmentää että kiehtoo.
Julkaistu: 31.1.2021
Ensimmäisen kerran kävin Los Angelesissa 25-vuotiaana, lokakuussa 2000. Vanhempi kollega oli sairastunut, ja nuorena aikakauslehtitoimittajana sain äkki­lähdön pressitilaisuuteen haastattelemaan Jim Carreya. Sanomattakin lienee selvää, että otin tehtävän vastaan mielelläni.
Aivan niin kuin New York, myös Los Angeles tuntui heti merkillisellä tavalla tutulta. Olin nähnyt sen niin monta kertaa, valkokankaalla ja tv-ruudulla, ja yhtäkkiä sitten vain olin näissä lavasteissa, Beverly Hillsissä.
Jim Carrey ei ollut niin hauska kuin toivoin, hän tuntui esiintyvän lehdistölle hieman vastentahtoisesti, mutta Los Angeles ei pettänyt odotuksiani.
Eräs ystävällinen paikallinen naistoimittaja haki minut ja toisen nuoren suomalaisjournalistin hotellilta ja ajelutti meitä ympäriinsä. Kävimme muun muassa Hollywood Boulevardilla, ihmettelemässä jalkakäytävään upotettuja tähtiä ja Kiinalaisen teatterin eteen betoniin valettuja kuuluisuuksien kämmenen­jälkiä.
Kaikki oli kuin unta. Palasin kotiin pää vielä enemmän täynnä Los Angelesia kuin reissuun lähtiessä.
Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin seison samassa paikassa pökerryttävän kirkkaassa aamupäivän valossa, ja ainakin osa unesta on karissut silmistäni.
Hollywood Boulevard jalkojeni alla on tahmea, virtsalta ja marihuanalta haiseva katu, jonka varrella todennäköisesti asunnottomat ihmisparat yrittävät tienata ruokarahoja poseeraamalla turisteille Teräsmiehiksi, ­Hämähäkkimiehiksi tai Gandalfeiksi pukeutuneina. En kehottaisi ketään aloittamaan Los Angelesin -kierrostaan ainakaan täältä.
Silti tämä metropoli kiehtoo minua edelleen. Melkein enemmän kuin kaupunki Los Angeles on mielentila, tietynlainen uni, johon siellä ollessaan asettuu. Ehkä se on suorastaan suunniteltu sellaiseksi.
On ymmärrettävä, ettei Los Angeles ole pelkkä kaupunki. Päinvastoin, se on, ja on ollut jo vuodesta 1888, hyödyke: jotain, mitä myydä Yhdysvaltain kansalaisille siinä missä autoja, savukkeita tai suuvettä, journalisti Marrow Mayo kirjoitti Los Angelesista jo niinkin varhain kuin 1933.
Kangastuksen kaltainen Los Angeles on inspiroinut minuakin kirjoittamaan, oikeastaan lahjoittanut minulle yhden kokonaisen romaaninkin. Näiden vuosien välillä olen käynyt täällä useita kertoja, viettänyt kaupungissa välillä vähän pidempiäkin aikoja, eikä tämäkään käynti varmaan jää viimeiseksi.
Palaan Los Angelesiin, vaikka en ole varma miksi.
Ei kannata kuvitellakaan näkevänsä Los Angelesia yhden viikon matkalla. Sama perussääntö pätee kaikkiin todellisiin suurkaupunkeihin, mutta jotenkin aivan erityisesti tähän. Senhän pikemminkin kokee kuin näkee, ja sitä paitsi: onko Los Angeles edes mikään kaupunki? Kaikessa valtavuudessaan vaikkapa Lontoo, Pariisi ja New York tuntuvat Los Angelesiin verrattuna jollain tapaa eheiltä ja harkituilta, sellaisilta kuin ajattelemme kaupunkien olevan.
Toisaalta Los Angelesin oli tarkoituskin olla jotain aivan muuta. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, aikoina jolloin freewayt rakennettiin ja metropolialue räjähdysmäisesti laajeni, kaupunkitutkijat olivat innoissaan juuri Los Angelesin epäkaupunkimaisuudesta.
Tämä oli tulevaisuuden kaupunki, ja tulevaisuuden kaupungissa riitti tilaa tuhlattavaksi asti. Tulevaisuuden kaupungissa liikuttiin autoilla, koska autot edustivat edistystä ja vaurautta.
Käytännössä tuo futuristinen kaupunkisuunnittelu tarkoittaa matkailijalle sitä, että hotellin tai Airbnb-kämpän sijainnilla on valtava merkitys. Ennen matkaa kannattaa tutkailla omaa LA-untaan ja valita kaupunginosa sen mukaan.
Jos on kiinnostunut etenkin elokuvista ja aikaa on niukalti, on viisasta asettua metropolin keskivaiheille, vaikkapa aivan Hollywoodiin. Siitä on myös lyhyehkö ajomatka Universalin huvipuistoon ja Warner Brosin studiokierroksille.
Hollywoodista itään sijaitsevat Los Feliz ja Silver Lake ovat vielä viihtyisämpiä ja hyviä ympäristöjä esimerkiksi kaupungin musiikkihistoriasta, ravintolaskenestä tai shoppailusta kiinnostuneille. Hipsterpitoisuus on korkea, vaikka kovaa vauhtia keski- tai pikemminkin yläluokkaistuvassa kaupungissa luovan luokan etujoukot hakeutuvatkin aina uusille alueille.
Aivan ydinkeskusta on sekin varteenotettava vaihtoehto. Monet kulttuurikohteet, muun muassa Frank Gehryn suunnittelema Walt Disney Concert Hall ja kehuttu nyky­taiteen museo The Broad, ovat silloin lähellä. Renessanssiaan elävän downtownin kaduilla uskaltaa nykyään myös kävellä. Parhaiten säilyneissä kortteleissa voi aistia viime vuosi­sadan alkupuolen Los Angelesin tunnelman.
Los Angelesin kovia kokenut downtownin alue elää renessanssiaan. Iltavalo saa uudet pilvenpiirtäjät kimaltelemaan.
Sitten ovat tietenkin Santa Monica ja Venice. Minulle nämä seudut metropolista ovat tutuimpia, ja niitä voi myös vilpittömästi suositella, vaikka keskikaupungin nähtävyyksiin on rannalta pidempi matka.
Onhan se nimittäin hohdokasta elämää: juosta aamulenkkiään Venice Beachiltä Santa Monica Pierille ja takaisin, Kalifornian aamuauringon paistaessa. Tai sitten myöhemmin, päivän laskiessa. Istua hiekkarannalla ja katsella miten aurinko vajoaa valtamereen niin kuin kuuluisi sinne syntyäkseen sieltä jälleen, seuraavana – todennäköisesti pilvettömänä – aamuna.
En tiedä, mistä Los Angelesin ainutlaatuinen valo oikeastaan syntyy, osin kai ilmansaasteistakin, mutta missään en ole nähnyt samanlaista valoa kuin täällä. Käsittääkseni useimmat valokuvaajat ovat samaa mieltä – elokuvia ei kuvata täällä sattumalta.
Los Angelesin historia on eurooppalaisessa perspektiivissä lyhyt mutta huomattavan värikäs. Monissa downtownin kortteleissa voi aistia viehättävää 1900-luvun alun tunnelmaa.
Hahmotan itse Los Angelesin näin: se on valtaisa, tilkku­täkkimäinen takki, jossa on enemmän ja vähemmän viihtyisiä taskuja. Taskusta toiseen siirtyminen on hidasta ja vaivalloista, mutta parempien taskujen sisäpuolella elämä on leppoisaa ellei suorastaan ylellistä – ehkä erityisesti satunnaiselle vierailijalle, jonka ei tarvitse taistella omasta asemastaan unelmia sekä lietsovassa että murskaavassa, rahaa ja menestystä avoimesti palvovassa kaupungissa.
Vierailijan on myöskään harvoin välttämätöntä liikkua taskujen välillä silloin kun liikenne on kaikkein tuskaisinta. Suositeltavia taskuja on enemmän kuin juttuun mahtuu, mutta tässä muutamia.
1) Griffith Park. Toisinaan Los Angelesin Central Parkiksikin kutsuttu puistoalue ei sen paremmin hengeltään kuin maisemiltaan juuri muistuta New Yorkin keskuspuistoa. ­Griffith Parkin kuivat ja karut kukkulat ovat paikoin yllättävänkin luonnon­tilaisia ja juuri siksi oivallisia ulkoilumaastoja. Ylhäällä mäellä sijaitseva observatorio on nähtävyys sinänsä ja erinomainen retkikohde – runsaan tunnin mittainen nousu sinne kannattaa aloittaa vaikkapa The Trails -ulkoilmakahvilasta Fern Dell Driven varrelta.
Griffith Park on keidas metropolialueen keskellä. Kukkulan laella sijaitsevalle observatoriolle nousu käy kuntoilusta.
2) Topanga Canyon. Yllättävän lähellä kaupunkia, kymmenisen kilometriä Santa Monicasta länteen, voikin sitten kokea olevansa jo melkein maaseudun rauhassa. Tänne muun muassa Neil Young pakeni menestystään 1970-luvulla, ja Topanga Canyonin kylässä saattaa yhä aistia hippivuosien jälkilämmön. Hollywoodin kupeesta ylös kukkuloille kipuavassa Laurel Canyonissa on samantapaista tunnelmaa, sekin on legendaarinen ja hieno tasku, mutta Topanga Canyon on vielä eristyneempi ja jännittävämpi.
Los Angelesia on mahdotonta kuvitella ilman merta. Santa Monican rannalla tuntee olevansa mantereen laidalla, läntisen sivilisaation eräässä päätepisteessä.
3) Malibu. Kun palaa Topanga Canyonista rantaan Pacific Coast Highwaylle ja jatkaa matkaa länteen, vastaan tulee Malibu. Tai ehkei niinkään tule vastaan, pikemminkin kätkeytyy: porttien ja muurien takana kuuluisat ja äveriäät huvilanomistajat elävät elämäänsä omissa täysin yksityisissä taskuissaan. Silti jo pelkästään ajomatka on hieno, ja retkeilystä nauttivat pääsevät Malibun kukkuloilla helposti kokopäiväkävelyille. Ylipäätään luonnon läheisyys on ainakin minulle yksi iso osa Los Angelesin viehätystä.
4) Venice. Kahdesta rantakaupungista boheemimpi on osin maineensa vanki: kuuluisa Venice Beach Boardwalk tuntuu juhlistavan lähinnä päihteiden väärinkäyttöä ja kaupallistettua eksentrisyyttä. Venicen historia on silti kiehtova. Tupakalla rikastunut Abbot Kinney halusi perustaa Los Angelesiin Kalifornian Venetsian ja kaivatutti kanaalit, joista osa on yhä veneilykunnossa, vaikka huvittelualueen loistonpäivistä onkin jo satakunta vuotta. Kaupunginosan perustajan mukaan nimetty Abbot Kinney Boulevard on Los Angelesin trendikkäimpiä ostoskatuja.
Venice Beachin rantapuistossa näkmonenlaisia kävijöiton niin päihteiden väärinkäyttöä kuin urheilijoita. Puistonulkoilmakuntosalilla voimaili aikanaan muun muassa Arnold Schwarzenegger.
5) Getty Center. Alkuperäinen, myös vierailemisen arvoinen Getty-museo sijaitsee Pacific Palisadesissa antiikin tyyliin rakennetussa huvilassa, mutta vuonna 1976 kuollut öljymiljardööri Jean Paul Getty halusi varallisuuttaan käytettävän vieläkin isompaan kulttuuri- ja hyvinvointi­hankkeeseen. Niinpä 20 vuotta mesenaatin kuoleman ­jälkeen avasi ovensa Brentwoodin kukkuloilla sijaitseva Getty Center.
Gettyn taidemuseo on kokoelmiltaankin pätevä, mutta ainakin ensimmäisellä vierailukerralla show’n varastaa helposti arkki­tehti Richard Meierin suunnittelema rakennus ympäristöineen. Valtava, viimeisen päälle hoidettu puutarha on kuin pieni paratiisi, jossa voi haistella kukkia, kuunnella vesiputousten solinaa ja katsella kaikessa rauhassa silmiensä edessä avautuvaa valtamerta. Silkalla olemassaolollaan paikka valaa Los Angelesissakin välillä koetuksella olevaa uskoa ihmisyyteen ja ihmiskuntaan.
Vielä joitakin vuosia sitten olisin neuvonut Los Angelesiin matkustavia vuokraamaan ehdottomasti auton, jos vain ajokortti löytyy. Julkista liikennettä toki on, bussit kulkevat ja metrokin palvelee, mutta reitti pisteestä A pisteeseen B voi käytännössä olla toivottoman työläs.
Über ja sen kilpailijat ovat kuitenkin muuttaneet tilannetta. Autoja on liikenteessä runsaasti, ja kyydin saa melkein mistä tahansa minne tahansa milloin haluaa.
Silti: jos haluaa todella aistia Los Angelesin, omasta vuokra-­autosta on etua. Vaikka liikennettä riittää, ajamista ei tarvitse jännittää. Autot ovat poikkeuksetta automaatti­vaihteisia, tiet leveitä ja parkkiruudut tilavia. Niin suuri kuin alue onkin, länsi–itä-suuntaisten bulevardien ja pohjoisesta etelään kulkevien avenueiden maantiede avautuu yllättävän nopeasti.
Los Angelesissa autoilussa on myös omanlaistaan romantiikkaa. Jo katujen nimet herättävät mielikuvia: Sunset, Wilshire, La Cienega, Lincoln.
Joskus iltakymmenen aikoihin voi ajaa vaikkapa Santa Monica Boulevardia parinkymmenen kilometrin matkan keskustasta rannalle ainoastaan liikennevaloihin pysähtyen ja nähdä kaupunginosien vaihtuvan ympärillään.
Kerta­kokemuksena jopa tie I-405:n aamu- tai iltapäiväruuhkassa mataminen voi olla elämys. Autojonossa istuessaan voi mieli­alastaan riippuen muistella joko La La Landin loisteliasta avauskohtausta tai Michael Douglasia Rankassa päivässä.
Näinä aikoina, ilmastokriisin kaatuessa ihmiskunnan niskaan, tällainen autoilun romantisointi on tietenkin hirvittävää. Kun miettii pelkästään Los Angelesin alueella joka vuoro­kausi ilmakehään laskettavia hiilidioksi­dipäästöjä, mielen valtaa tuomiopäivän tunnelma.
Tulevaisuuden kaupungin edustama tulevaisuus on osoittautunut mahdottomaksi, mutta mahdottomalta tuntuu sekin, että nämä miljoonat autot ikinä katoaisivat näiltä kaduilta. Pientä toivoa tuo sentään se, että Yhdysvaltain presidentistä poiketen Kalifornian osavaltio ainakin tunnustaa ilmastonmuutoksen olemassaolon.
Muutenkin Los Angelesin ainaiseen auringonpaisteeseen on aina sekoittunut jotain uhkaavaa ellei suorastaan apokalyptistä. Metsäpalot piinaavat rutikuivaa kaupunkia. Mellakoita leimahtelee. Tuhoisan maanjäristyksen uhka on koko ajan ilmassa. Nämä synkät varjot ovat tämän metropolin tuhlailevan valon kääntöpuoli, osa Los Angelesia ja sen tarinaa.
Tällä toistaiseksi viimeisellä Los Angelesin -matkallani saan tilaisuuden mennä baseball-matsiin. En ole lajin harrastaja, en edes tunne sen sääntöjä, mutta olen utelias aistimaan ottelun tunnelman.
Nousen LA Dodgersien fanibussiin keskustasta Union Stationin edestä. Täpötäysi auto kuljettaa meidät ­Chinatownin läpi Elysian Parkiin, Los Angelesin toiseksi suurimpaan puistoon, missä sijaitsee Dodgersien ­kotistadion. Liki kuusi­kymmentä vuotta vanha pyhättö kylpee laskevan auringon säteissä ja näyttää juuri siltä kuin baseball-stadionin toivookin näyttävän, erittäin amerikkalaiselta.
Itse tapahtuma on leppoisa ulkoilmapiknik Etelä-Kalifornian viileähkössä mutta tuulettomassa illassa. Katsomo on lähes täynnä ja yleisön koostumus yllättävänkin kirjava. Ainakin kaltaiselleni ensikertalaiselle syntyy vaikutelma, että Dodgers tosiaan on koko kaupungin joukkue.
Parhaaseen amerikkalaiseen tapaan ventovieraatkin ovat katsomossa keskenään välittömästi tuttuja. Vieressäni istuvat miehet kuuntelevat kiinnostuneina, kun kerron heille Tahko Pihkalasta ja pesäpallosta. Kun kotijoukkue tekee juoksun, pomppaamme pystyyn ja lyömme keskenämme ylävitosia. Voitamme ottelun, San Francisco Giants kaatuu luvuin 7–5, ja stadionilta poistuessani tunnen itseni miltei paikalliseksi.
Über-kyyti järjestyy tännekin, tosin pitkän jonottamisen jälkeen. Meidän kuskimme on paljasjalkainen losangelesilainen (siis angeleno) ja armoitettu seuramies: matkalla hotellille ei tule hiljaista hetkeä.
Kolmi­kymppisen latinomiehen kotiseutu­rakkaus on onneksi parasta mahdollista lajia, ei kiukkuista tai ahdasmielistä. Miestä kuuntelee mielellään, ja hän kuuntelee kiinnostuneena meidän kokemuksiamme ja ajatuksiamme.
Puhumme kesäolympialaisista, jotka järjestetään Los Angelesissa vuonna 2028, 44 vuoden tauon jälkeen. Kuskin mielestä ne ovat loistojuttu, sillä kaupungin on niiden takia pakko satsata tosissaan infrastruktuuriinsa ja erityisesti julkiseen liikenteeseen. Suorituspaikatkaan eivät jää kisojen jälkeen rapistumaan, niin kuski uskoo, sillä Los Angelesissa väestöpohjaa riittää.
”Tämä kasvaa koko ajan”, hän sanoo meille. ”Katsokaa nyt miten tämä kasvaa.”
Ajamme I-110-moottoritietä, downtown jää vasemmalle puolellemme, ja kuskin sanoilla näyttää olevan katetta. Uusia pankkien ja vakuutusyhtiöiden logoilla kruunattuja pilvenpiirtäjiä kohoaa vieri vieressä.
”Me olemme Tyynenmeren rannalla, lähempänä kasvavaa Aasiaa kuin kuihtuvaa Eurooppaa”, mies intoilee. ”Me vahvistamme asemaamme myös finanssikeskuksena. Los Angeles on uusi New York.”
En oikein tiedä mitä ajatella. Ehkä se on.
Kenties Los Angeles edelleen, jotenkin, on mahdollinen. Ehkä tätä unta voi edelleen nähdä.
Kommentoi »