Apu

Juha Hurme: Kartta ja kompassi kepittävät digitaaliset apuvälineet suunnistuksessa – niiden käyttö ehkäisee dementiaa

Juha Hurme: Kartta ja kompassi kepittävät digitaaliset apuvälineet suunnistuksessa – niiden käyttö ehkäisee dementiaa
Suunnistustaito voi olla elämän ja kuoleman kysymys. Sopiva kartta vie perille, mutta kompassistakin on hyvä ymmärtää, jos kartta vaikka sattuu palamaan, kirjoittaa Juha Hurme esseessään.
Julkaistu: 8.11.2021

Kevät oli hyvässä vauhdissa, kun lähdin vuokraamaltani kodalta pitkälle iltapäiväretkelle Rovaniemen pohjoispuolella. Miinus viisi astetta, pilvistä, täydellinen keli. Lunta vielä riitti, ja se oli pakkaantunut kovaksi.

Suunnitelmani oli yksinkertainen ja nerokas: hiihtäisin parikymmentä kilometriä koilliseen, tekisin maastossa aterian, söisin, ja palaisin ennen pimeää takaisin kodalle.

Olin katsellut kartasta sopivan reitin ja sujuttelin menemään vauhdikkaasti vilkaisten kerran kymmenessä minuutissa kompassiin. Karttaa katselin harvemmin, ehkä kerran puolessa tunnissa, jotta pysyin kärryillä siitä, missä suunnilleen olin menossa.

Maastot olivat minulle ennalta täysin tuntemattomia.

Ihana retki. Pääsin sinne, mihin halusinkin päästä, loivaan männikköiseen vaaran rinteeseen. Pistin parkkiin sopivan tervaskannon kohdalle. Ja kas, vieressä oli toinen tervaskanto, joka lähti nykäisemällä irti. Panin kannot sopivasti sylikkäin ja sain ne syttymään yhdellä tikulla. Viritin kaksi lumella täytettyä kattilaa tulille ja ajattelin, että olen sentään aika jehu.

Katselin hyvällä silmällä metsämaisemaa ja tein inventaarion ruokavaroistani. Kun olisin syönyt, tutkisin kartasta, missä oikein olen ja lähtisin suorinta reittiä kodalle, ettei pimeä ehtisi langeta niskaan.

Kartta, mihin sen nyt laitoinkaan?

Tuossahan se palaa, ilmiliekissä!

Pelastusyritykseni myöhästyivät. Minulla ei ollut enää karttaa. Olin laskenut sen hangen kannelle, kun rakentelin keittiötä. Tervaskantojen loimu oli syövyttänyt hankeen nopeasti kraatterin, jonka rinnettä karttani lasketteli vauhdilla pätsiin.

No niin.

Kartta ja kompassi. Ne antavat kulkijalle juuri ne tiedot, joita tämä tarvitsee. Ei enempää, ei vähempää.

Tein muonat valmiiksi ja söin. Nyt ei kannattanut ainakaan hötkyillä. Tilanne oli sikäli kimurantti, että päivän polttama ja yön kivettämä hanki oli niin lujaa tavaraa, että ei ollut jälkiä mitä seurata.

Mitään navigointielektroniikkaa ei kuulunut varusteisiini. Minulla oli kuitenkin kompassi ja tieto siitä, että tukikohtani sijaitsi noin kahdenkymmenen kilometrin päässä lounaassa.

Kyllä se löytyisi. Muistin myös karttatutkimuksistani sen verran, että kodan itäpuolella kulki suunnilleen pohjois-eteläsuuntainen joki. Se olisi varma merkki. Enhän minä missään erämaassa ollut.

Jos jatkaisin hiihtoa etelän suuntaan, päätyisin ennen pitkää ihmisten ilmoille, vaikken kotaani löytäisikään. Kolmenkymmenen kilometrin päässä kulki Rovaniemen ja Kemijärven yhdistävä tie, ja minulla oli otsalamppu pimeän varalle. Ehtisin liftaamalla vaikka Rovaniemelle, Lordin aukiolle baariin.

Lähdin siis luottavaisin mielin paluumatkalle, maha täynnä hyvää ruokaa. Pystyin kompassin avulla aika hyvin kulkemaan samaa reittiä, jota olin tullut. Ja oli minusta sittenkin jäänyt joitakin jälkiä kivikovaan hankeen, sauvanreikiä. Pienen haarukoinnin jälkeen kota löytyi iltahämärissä.

Kartta valmistetaan kutistamalla ja hukkaamalla informaatiota, aivan tarkoituksellisesti. Vain se merkitään, mitä kulloinkin halutaan merkitä, mistä halutaan kartan kertovan. Siksi kartta kertoo tekijästään ja käyttäjästään paljon.

Jopa henkiriepu saattaa joskus roikkua suunnistustaidon varassa. Asia kannattaa siis ottaa vakavasti.

Kartta on tekninen väline, keino havainnollistaa itsensä suhteessa ympäristöön. Ihmisellä on ollut pitkään tämä tarve. Varhaisimmat säilyneet kartat nakutettiin kallioon 40 000–10 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Ne olivat aivan samanlaisia kuin nykyiset pikselikartat älypuhelimen näytössä: kutistettuja, graafisia ja symbolisia esityksiä ympäristöstä. Ne vastaavat kysymykseen: missä minä olen?

Mikään kartta ei ole täydellinen. Kartta valmistetaan kutistamalla ja hukkaamalla informaatiota, aivan tarkoituksellisesti. Vain se merkitään, mitä kulloinkin halutaan merkitä, mistä halutaan kartan kertovan. Siksi kartta kertoo tekijästään ja käyttäjästään paljon. Se vastaa myös kysymykseen: kuka minä olen?

Yleisin retkeilykartta on kutistettu mittakaavaan 1:50 000, eli sentin etäisyys kartalla vastaa puolta kilometriä maastossa. Retkeilykartan tärkein tehtävä on pitää kulkija halutulla polulla. Siksi suositellut reitit merkitään liioitelluin linjoin, samoin tulipaikat ja telttailualueet. Muut maastomerkinnät ovat pelkistettyjä ja niukkoja, välillä erehdyttävän puutteellisia.

Virallisten reittien ulkopuolisia polkuja ei ole välttämättä merkitty, eikä eri metsätyyppejä. Soiden märkyysaste voi jäädä epäselväksi. Maastonmuodoista erottuvat vain sensaatiot: korkeimmat huiput, jyrkimmät rinteet ja syvimmät montut. Vesistöt sentään löytyvät aina, mutta ei välttämättä purojen ja jokien virtaussuuntaa, mikä voi usein olla tärkeä tieto.

Tämä ei ole kritiikkiä vaan kehu. Helppolukuinen retkikartta on hyvä juuri siinä, mihin se on tehty: kuljettamaan kulkijaa merkattua polkua pitkin taukopaikalta toiselle, parkkipaikalta takaisin parkkipaikalle. Mutta jos hinkuu reittien ulkopuolelle, voi olla syytä hankkia tarkempi kartta. Sitä on vaikeampi käyttää, mutta se kertoo enemmän.

Retkeilijän ei tarvitse koko ajan tietää, missä hän tarkkaan ottaen on. Useimmiten riittää aivan hyvin, että kulkijalla on asiasta jonkinlainen ymmärrys.

Puhelinnavigaatioon ei pidä luottaa. Kentät eivät – onneksi– yllä kaikkialle, akku sippaa, laite hukkuu tai hajoaa. Ja onhan niinkin, että kävely navigaattorin taluttamana on vähän nolo ja laimea harrastus. Kartta ja kompassi pitävät kutinsa yhä. Niiden käyttö edellyttää virkeää aivotoimintaa ja ehkäisee tehokkaasti dementiaa.

Kartan ja kompassin käytön jalossa taidossa on helppo harjaantua, kun hankkii kartan maastosta, jonka tuntee. Korkeuskäyrien grafiikat aukeavat, kun kulkiessaan vertaa niitä tuttuihin rinteisiin ja painaumiin. Aika nopsasti oppii äkkäämään, missä suhteessa kartan kuviot ovat näkymään. Oppii lukemaan karttaa.

Hiihtäjä lukee karttaa toisin kuin sulan maan patikoija, joka joutuu kiertämään kosteikot ja vesistöt. Lujina pakkastalvina, etenkin pohjoisessa, märät suot, joenuomat ja järvet ovat hiihtovaeltajan pikateitä ja oikaisureittejä.

Kompassi on hauska kone, jonka kiinalaiset keksivät varmasti yli 2 000 mutta mahdollisesti jopa 4 000 vuotta sitten. Arabiaan ja Eurooppaan laite kulkeutui (tai se keksittiin uudestaan) keskiajalla.

Magneettisen kompassin neula asettuu maapallon magneettikentän määräämänä likimain pohjois-eteläsuuntaan. Se ei siis näytä kohti maantieteellistä pohjoisnapaa, eli pohjoiseen, vaan Suomessa vähän siitä oikealle, idän suuntaan. Meillä tämä erannoksi kutsuttu poikkeama on 10 asteen suuruusluokkaa kasvaen itään päin siirryttäessä. Vaasassa se on 6 astetta, Ilomantsissa 16 astetta.

Pätevät vaelluskartat tarjoavat erantokulmat ja neuvot virheen oikaisuun. Olen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana pärjännyt kuitenkin retkilläni hyvin sen tarkemmin asteita mittaamatta, vain korjaamalla kurssiani jonkin verran vasempaan. Tähän asti olen löytänyt tällä menetelmällä joka reissulta takaisin.

Monilla retkillä kompassin käyttöni on rajoittunut siihen, että olen sen avulla kääntänyt karttani lähtöpisteessä oikeaan suuntaan.

Aurinko ja kello ovat yhtä kuin kompassi. Kello kuusi aurinko on idässä, kello 12 etelässä ja kello 18 lännessä. Suurin piirtein, jotakuinkin. Kesäaika siirtää tietenkin näitä lukemia tunnilla eteenpäin, joten aurinko on etelän paikkeilla kello 13 ja niin edespäin. Pilvisellä säällä, sumussa ja pimeässä tämä järjestelmä ei pelitä.

Retkeilijän ei tarvitse koko ajan tietää, missä hän tarkkaan ottaen on. Useimmiten riittää aivan hyvin, että kulkijalla on asiasta jonkinlainen ymmärrys. Erittäin tärkeää on lukea karttaa etukäteen ennen kuin on ottanut askeltakaan eksyttävään maastoon metsän pyörryttäviin saleihin.

Mieleen kannattaa painaa varmoja merkkejä suunnitellun matkan varrelta: polkujen risteyksiä, vesistöjä, laaksoja ja kukkuloita, huippuja ja syvänteitä. Niiden kohdalla on vaivatonta tehdä täsmällinen paikannus: tässä seison. Sen jälkeen voi jatkaa matkaa taas oletusten ja summittaisen tiedon varassa kohti seuraavaa varmaa pistettä.

Jos matkan määrä on A:sta B:hen, on viisasta määrittää myös perussuunta ja etäisyys, esimerkiksi, että B:hen on linnuntietä kymmenen kilometriä A:sta etelä-kaakkoon. Tästä tiedosta on huomattavaa hyötyä eksymisen hetkellä tai siinä tapauksessa, että on idiootti ja polttaa karttansa nuotiossa.

Kommentoi »