Image

Koko Hubaran kolumni: Masennuksesta ja vieraan kielen opettelusta

Koko Hubaran kolumni: Masennuksesta ja vieraan kielen opettelusta
Jhumpa Lahirin teos Missä milloinkin onnistuu masennuksen kuvaamisessa, sillä se kuvaa myös nautintoa.
Julkaistu: 4.2.2021

Eräänä syksyisenä sunnuntai-iltapäivänä  istahdin helsinkiläispuiston penkille. Istuin ajatuksissani, kun luokseni pyrähti koiranpentu. Pieni spanieli pyrki niin innokkaasti syliini, että minun oli rapsutettava sen korvaa ja kysyttävä kohteliaasti omistajalta sen ikää. Nainen vastasi tylysti: kahdeksan viikkoa. Ei katsonut silmiin. Ajattelin, että hyvä, hänkään ei halua puhua.

Mutta naisen äänensävy ei merkinnytkään mitään. Hän istui viereeni, hymyili ja alkoi kertoa kaikenlaisia asioita elämästään. Ei missään erityisessä järjestyksessä, ilot ja surut poukkoilivat sinne tänne. En saanut sanottua mitään väliin, niin paljon hän puhui. Välillä vilkaisin salaa kelloa. Kului tunti, kuuntelin. Nauroimme.

Lopulta nainen päätyi puhumaan isästään ja purskahti itkuun. Se oli ihan mulkku, hän sanoi. Se on maannut kolmekymmentä vuotta mullissa, mutta mulla on sitä ikävä. Nainen pyyteli anteeksi itkua ja kertoi olevansa tällainen masentunut. Sain vastattua, että kuule, niin olen minäkin. Ja lisättyä: sairastan ties kuinka monetta vuotta vaikeaa masennusta. Ihanko totta, nainen sanoi, vaikea uskoa. Hän nousi penkiltä ja lähti koiran vetämänä jatkamaan matkaa.

"Vaikeastikin masentunut ihminen voi tehdä töitä, hymyillä ja rupatella, nauttia maukkaasta ruoasta, nähdä kauneutta."

Seuraavina päivinä naisen elämä ja elämäntuska tupsahtivat välillä mieleeni. Mietin, olikohan koko kohtaamista edes tapahtunut. Ehkä olin nähnyt unta tai yksinkertaisesti kuvitellut kaiken. Olenhan kirjailija, mietin työkseni ihmisiä, joita ei ole olemassa, ja sitä, millaisia heidän epäkoherentit elämänsä ovat.

Monta viikkoa satunnaisen kohtaamisen jälkeen tartuin Jhumpa Lahirin kirjaan Missä milloinkin. Se on sarja nimettömässä italialaiskaupungissa asuvan nimettömän naisen kertomia tarinoita elämästään. Nainen on keski-ikäinen, naimaton, lapseton, Hän elää melko askeettista ja neuroottista arkea. Hän kohtaa ihmisiä ja vaihtaa heidän kanssaa niukasti mutta ystävällisesti kuulumisia. On tavanomainen, melankolinen mutta kiva. Tarinat eivät tule missään tietyssä järjestyksessä, mutta yhdessä niistä muodostuu onnistunein lukemani masennuksen kuvaus pitkään aikaan.

Yleensä kun masennuksesta kirjoitetaan tai sitä näytetään, sitä kuvataan lamaannuttavana toimintakyvyn menetyksenä, sellaisena, jossa ihminen vain makaa likaisissa lakanoissa eikä jaksa nousta ollenkaan. Toki masennus on monelle sitäkin, ja siitä pitää ehdottomasti puhua. Mutta se on myös muuta.

Vaikeastikin masentunut ihminen voi tehdä töitä, hymyillä ja rupatella, nauttia maukkaasta ruoasta, nähdä kauneutta – samalla kun joutuu keräämään kaikki voimansa mennäkseen vessaan, tuntee ääretöntä ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä ja tuskaa. Samalla kun ajattelee, että ehkä kuitenkin olisi parempi vain kuolla. Tiedän tämän omasta kokemuksestani. Nytkin kirjoitan tätä kolumnia totaalisen romahduksen partaalta, ja iloitsen.

Iloitsen erityisesti siitä, että Lahiri, joka aiemmin kirjoitti äidinkielellään englanniksi mahtavia, palkittuja intianamerikkalaisia sukuja käsitteleviä lukuromaaneja ja novellikokoelmia, päätti tehdä kymmenkunta vuotta sitten irtioton, opiskella italian kielen täydellisesti ja muuttaa perheineen Roomaan.

Muutamassa vuodessa hän alkoi julkaista uudella kielellä. Ensin tuli omaelämäkerrallinen matkakirja In Other Words, jonka Lahiri siis kirjoitti italiaksi ja jonka käänsi ”takaisin” englanniksi ammattikääntäjä. Seuraavaksi tuli kirjojen kansia käsittelevä pamfletti The Clothing of Books. Ja nyt tämä kolmas, esikoisromaani italiaksi.

Ehkä masennuksesta on helpompi kirjoittaa ”oikein” jollakin muulla kuin äidinkielellä. Tai ehkä uudella kielellä kirjoittamisen opettelu on samankaltaista lähes toivotonta mutta silti välillä kaunista kamppailua tulla ymmärretyksi kuin masennuskin.

Koko Hubara on kirjailija-toimittaja, joka ei ole koskaan niin masentunut, etteikö kykenisi lukemaan kaunokirjallisuutta. Silloinkaan kun ei nuku tai syö.

Kommentoi »