Image

Kesä kotimaassa: Helsinki on liekeissä

Kesä kotimaassa: Helsinki on liekeissä
Reetta Rädyn kesäsarjassa reissataan Suomessa - paitsi että onko kesällä pakko reissata? Mitä jos vaan jää vaikkapa Helsinkiin, jossa kalliot, merenrannat ja metsät ovat kaikkien yhteisiä.

Jäimme juhannukseksi kaupunkiin. Viimeksi kun olin juhannuksen Helsingissä, istuimme Töölössä parvekkeella untuvatakeissa aamuun ja menimme sitten Hietsuun seisomaan päällään hiekassa. Oli kivaa, hiton kylmää, ja päätimme jälleen kerran, että kesäkuut on syytä viettää muualla. Viime juhannuksen olin yksin Lissabonissa.

Tänä vuonna kaupunkijuhannus oli aivan ihana.

Miten ei olisi?

Helsinki on hereillä. Naapurin kahvila-baarin omistajat rakensivat kadulle ison terassin, seurasimme sen valmistumista tiiviisti ja menimme avajaisiin. Oi! Suppilautavuokraamossa on vähän vaikea tietää, ketkä siellä ovat töissä ja ketkä hengaamassa, mutta sarjakortti on hankittu ja seilailtu Töölönlahdelta Kalasataman hiililaivoja tervehtimään. On konttibaareja, ruokarekkoja, navettapizzeria, loputtomasti merenrantaa, leikkipuistoja, hiekkaisia pyöräteitä ja yhteyslauttoja saariin.

Ei kuulosta Berliiniltä, kuulostaa Helsingiltä.

Meidän oli tarkoitus mennä kaupunkilomalle Tampereella ja sitten Aulangolle. Siirsimme reissua, kun mittari näytti 29 astetta. Parempi pysyä meren äärellä, tuulessa, männyn varjossa.

Tämä on uusi ajatus: mitä jos ei matkustaisi kesällä yhtään mihinkään?

Haastattelin erästä juttua varten Pohjois-Suomessa asuvaa sairaanhoitajaa. Hän sanoi, että paras loma on sellainen, että saa olla kotona ja puuhailla rauhassa omiaan.

Minusta se kuulosti kivalta, vaikka oma kokemukseni on aivan erilainen. Minulla ei ole pihaa, jossa puuhailla, ja kotona puuhailu taas kuulostaa samalta kuin siivoaminen. Matkoilla on kivaa juuri siksi, kun ei ole kotipuuhailua, laskuja, pyykkivuoria tai sotkuista eteistä.

Näyttelijä Irina Björklund mietti Hesarin haastattelussa kirjailija Jean Gionon lausetta, jonka mukaan ihmisen onni asuu pienissä laaksoissa. Björklund kertoi miettineensä koronan aikana, että ”täytyykö (..) lähteä jonnekin kauas, vai voisiko sen onnen rakentaa pysyväksi siellä, missä on”.

Gionon lause on kaunis: onni asuu pienissä laaksoissa. Heti alkoi tehdä mieli laaksoon, mihin tahansa. Mutta niin on kaunis Björklundinkin lause: voisiko sen onnen tosiaan rakentaa pysyväksi siellä missä on?

Kateellisena ajattelin tietenkin heti, että pysyisin minäkin paikallani, jos asuisin Etelä-Ranskassa ja olisi vuohia.

Mutta aina voi muuttaa, ja hankkia vuohia. Suomalaisille maailma on auki, me voimme normaalioloissa mennä mihin huvittaa. Suomen passi on harvinaisuus, kuin ranneke, jolla pääsee lähes kaikkiin maihin. Monella muulla passilla maailma sulkeutuu. Me saamme hakea maailmasta turvapaikkaa talvelta, katkenneelta parisuhteelta tai stressiltä, kirjoitin joitakin aikoja sitten Imagen kolumnissa.

Tätä on pitänyt miettiä: jos vähentäisi matkustamista, mutta muuttaisi muualle, valoisamman ja leppoisamman elämän äärelle? Tämä on siirtolaisten maailma, mitä jos liittyisi joukkoon?

En ole lomalla, mutta olen sopinut itseni kanssa, että kauniilla ilmalla teen lyhennettyä työpäivää.

Parina päivänä pyöräilin Kalliosta Vuosaaren. Mustikkamaa-Kulosaari-Herttoniemi-Marjaniemi-Vuosaari -reitti on aika täydellinen. Saa polkea varjoisassa metsässä pyörätiellä, merituuli vilvottaa, matkalla on monta uimarantaa. Yhtenä päivänä menimme Vuosaareen laivalla, se lähtee Hakaniemestä ja kiertää parissa tunnissa aivan ihanan reitin esimerkiksi Iiluodon, Satamasaaren ja Leikosaaren kautta, hinta 10 e.

Miksi juuri Vuosaareen? No minusta on vuosi toisensa jälkeen niin tajutonta, että Uutelan ulkoilualueen kaltaiset maisemat – meri, kalliot, niitty, suo, oikea metsä - ovat niin lähellä, oikeastaan keskellä kaupunkia.

Ja muutenkin: itäinen Helsinki on Helsingin henkinen keskusta. Siellä tuntuu vähän siltä, että olisi jossain oikeassa kaupungissa.

Ajattelin, että olen reissaaja, joka ei osaa antaa edes matka-aiheisessa kesäsarjassa menovinkkejä. En mene yleensä matkoilla juuri mihinkään kohteeseen. Sillä kokemus kertoo, että kun yrittää mennä johonkin vinkattuun paikkaan, se on kiinni, siellä on jonoa, se on lakkautettu tai ei lainkaan sellainen kuin some-kuvissa. Niin muuten kävi tänäkin kesänä: etsimme Hesarin Lomatutkasta kiinnostavia paikkoja Loviisasta. Tuhannen tuskan kahvila, kuulostaa hauskalta! Kävelimme vanhassa kaupungissa, kaunista oli, mutta ei kahvilaa. Se oli kiinni jonkun remontin takia. Ei se mitään, aina käy näin, siksi hortoilumetodi, jossa kivoihin paikkoihin päädytään sattumalta.

Mutta nyt: yksi vinkki!

Helsingin paras terassi: Kalasataman Uumaja. Erittäin special merimaisema, asialliset musiikit ja yön tullen voi pyöräillä Sompasaareen toteamaan, että ihan kokonaan festarikesää ei ole peruttu.

Kaupungin strategian mukaan Helsinki haluaa olla maailman toimivin kaupunki. Kun valitin Imagen jutussa pormestari Jan Vapaavuorelle, että tämä on maailman tylsin tavoite, hän viittasi juuri kaltaisiini Berliinin-reissaajiin ja sanoi, että ”eivät kaikki halua boheemiutta, vaan pitävät tärkeänä sitä, että bussit kulkevat ja päiväkodeissa on turvallista”.

Ehkä sillä ei ole paljon väliä, missä Helsinki haluaa olla paras strategiapaperin mukaan.

Minusta Helsingin ihmeellisyys ja poikkeuksellisuus on siinä, että meillä voi polkaista kivikaupungista muutamassa minuutissa kallioille, meren ääreen, nauttimaan ilmaiseksi näkymistä ja elämästä, joka on niin monessa paikassa varattu vain rikkaimmille. Helsinki on ihanan suomalainen siinä, miten saavutettavissa kivat asiat täällä ovat. Altaan Aperol on kahjon hintainen, 13 e, mutta pitkin kaupunkia voi istua kympin kuohuviinipullon kanssa samoissa maisemissa omalla kalliolla.

Ja kyllä ihmiset ovat istuneetkin. Ikinä en ole nähnyt näin paljon sohvia, säkkituoleja, pöytiä, retkijakkaroita, telttoja, riippukeinuja, dj-koppeja ja grillejä pitkin kaupunkia. Helsinki on kaupunkilaisten olohuone, ja vessa.

Keväällä Helsinki kyllästytti. Kävelin joka päivä samat reitit, tunnelma oli outo ja tuleva ahdisti. Täälläkö me olemme jumissa tulevat vuodet? Välillä oli hyviä hetkiä: sateen jälkeen Lammassaaren pitkospuut olivat yhtäkkiä tyhjät ja kerran katselin pitkään, kun kaksi tyttöä tanssi Mustikkamaan laiturilla. Pikkuisia asioita, ei löydy turistioppaasta, tuntuu älyttömän kivalta.

Vuosia sitten istuin Pohjoisrannan Halkolaiturin pienessä baarissa, katselin ympärilleni ja sanoin miehelle, että jos olisin Helsingissä vain matkalla, sanoisin, että voidaanko muuttaa tänne, täällä näyttää tosi kivalta.

Näin käy usein: matkustan jonnekin ja päätän, että haluaisin asua siellä.

Tänä kesänä olen pitkästä, pitkästä aikaan ajatellut, että onneksi asun Helsingissä.

Viime yönä Lapinlahden kärjessä istuessani ajattelin, että nyt ole aika mennä mökille, eikä Italiaan.

Kesäsarjan ensimmäinen osa löytyy täältä. Olisiko tämä kesä ison käänteen aika, siirtyminen kaukomatkoista lähimatkoihin?

Julkaistu: 1.6.2020
Kommentoi »