Sain sähköpostia Kiinan lähetystöstä Helsingissä: According to Chinese rules and regulations you have to be married. Olin lähdössä Shanghaihin opiskelemaan ja perhe tarvitsi viisumit. Yleensä avopuoliso saa viisumin todistuksella, jonka mukaan suhde on ”marriage like”. Nyt se ei riittänyt. You have to be married.
Googlaanko, miten pääsee nopeimmin naimisiin, kysyin mieheltäni kesäiltana olohuoneen sohvalla. Googlaa vaan.
Kävi ilmi, että maistraatteihin on pitkät jonot. Sitten kaveri keksi käräjäoikeuden. Ei jonoja! Viiden minuutin hääseremonian puolivälissä lapset alkoivat vinkua, milloin tämä loppuu.
Oli hyvä mieli, ja silti hämmentynyt olo. Vihkitodistus näytti toimivan kuten maailma muutenkin. Länsimainen hetero saa sen helposti ja millä motiivilla tahansa.
Nomad capitalist -sivustolla oli virkistävä vertailu: mistä maista pääsee helpoimmin pois? Vertailun mukaan Suomen passilla pääsee vapaasti useampaan maahan kuin millään muulla. Yli 170 maata. Muuallekin saa mennä, jos anoo viisumin.
Siskon mielestä jo se on hyvä syy lähteä kotoa, että omistaa Suomen passin. Monella muulla passilla maailma ei avaudu, vaan sulkeutuu. Ei tarvita tutkivaa journalismia paljastamaan, miten käytämme etuoikeuttamme liikkua. Kun muutamme vieraisiin maihin, emme opettele kieltä, eristäydymme omille asuinalueille, käytämme hyväksi olosuhteita: halpaa työvoimaa, puoli-ilmaista ruokaa ja kyllä kuulkaa nykyään saa hyvää palvelusväkeä, kun jaksaa lukea nettisivuja, joilla vertaillaan kodinhoitajia.
Me saamme hakea maailmasta turvapaikkaa talvelta, katkenneelta parisuhteelta tai stressiltä. Meidän motiivimme jäädä voi olla sadekauden kesto tai paikallisten ystävällisyys lapsiamme kohtaan. Me veroparatiisishoppailemme, etsimme parasta elintasoa ja inspiroivinta meininkiä. Meillä on rahaa, oikeuksia, valtaa, mielipiteitä.
”Ummikko”, sanomme kiinalaisesta maalaistytöstä, jonka kotimaahan olemme muuttaneet. Onko biopassia, kysymme sotaa pakenevalta. Epäilemme ”vilppiä”, kun emme kehtaa sanoa, että perheenyhdistämishakemuksissa valehdellaan. Oma keplottelumme sen sijaan on harmitonta: reppureissaajien perimätieto kertoo, mitä tehdä, jos haluaa hengata Indonesiassa ja olla muka töissä jossain firmassa.
Tätä toistelemme: ulkomailla oppii arvostamaan Suomea. Vessat, vesijohtovesi, kouluruoka, luteitakin vain maahanmuuttajien laukuissa. Kyllä meidän kelpaa! Toivottavasti rauhoittuu sekin yksi sotaisa maailmankolkka, niin pääsemme basaareille tinkimään pennejä. Mitä jos oppisimme jotain myös hymyileviltä kasvoilta, jotka pitkin maailmaa sanovat helou, welcome, you like my country? Mitä jos tunnistaisimme oman osamme ennen kuin päättelisimme, ketkä sopivat Suomeen ja millä perusteella?
Maahantuloa säännellään hyvin tarkoituksin. Halutaan estää ihmiskauppaa, rikollisuutta, kiskontaa ja suomalaisen veronmaksajan vararikkoa. Säännöksissä olemme kansamme edustajia. Suomalaiset rehtejä, kiinalaiset kehitysmaasta. Ahkeruus on meissä, oudot tavat muissa.
Meidän on mahdollista sanoa, että ei niitä syyrialaisia ole tullut oville kolkuttamaan – kertomatta, että laillisesti on vaikea päästä Suomen oville.
Tapasin juuri Balilla hollantilaisen perheen, joka on puolen vuoden Aasian-kiertueella paossa Hollannin ilmapiiriä ja taloustilannetta. Hollannissa on laitonta ottaa lapset pois koulusta, eivätkä perheen tytöt saaneet lupaa matkustaa. Äiti keksi rekisteröidä lapset asumaan Tiibetiin. Siellä ei ole hollantilaista koulua, eikä siten pakkoa käydä sitä. Pikkuvilppi, ja maailman ovet ovat taas auki meille, jotka haluamme pakoon vain omaa arkeamme. ■
Reetta Räty on toimittaja, joka opettelee seuraavassa elämässä surffaamaan.
