Jos joku sanoo Ullaa, 36, kauniiksi, hän ei usko – Kehuminen ei auta syömishäiriöstä kärsivää
Ulla Heikkinen on kärsinyt rippikouluiästä asti kehonkuvanhäiriöstä ja yritti itsemurhaakin. Nyt hän toivoo raskaana pyyteetöntä rakkautta ja uusia tuntemuksia.
Eilen oli eka päivä kolmeen viikkoon, kun olin koko päivän oksentamatta. Pelotti että mun sydän pysähtyy yön aikana. Se on kuulemma aika yleinen kuolintapa bulimikolle… En halua kuitenkaan kuolla. Teen kaikkeni, että saan vaihdettua ahmimisen ja oksentelun syömättömyydeksi… Tällä kertaa mun tahdonvoima on lujempi kuin koskaan.”
Sellaista oli Ulla Heikkisen elämä, kun hän oli yhdeksäntoistavuotias. Oli ollut pitkään, sillä tuohon aikaan hän oli kipuillut ruoan kanssa jo nelisen vuotta.
Iltaisin hän koetteli lantionsa luita: tuntuivatko ne tarpeeksi törröttäviltä? Oliko hänen vatsansa jo kuin Britney Spearsilla, joka käytti matalavyötäröisiä housuja ja jonka vatsa oli kaunis ja litteä? Hän taivutteli itseään puolelta toiselle ja tunnusteli, tulivatko vyötäröllä sijaitsevat “jenkkakahvat” liiaksi vastaan.
Jos tulivat, huomenna piti syödä vähemmän. Monta vuotta sairastettuaan Ulla osasi jo laskea päässään kaikkien niiden ruokien kalorit, joita hän ylipäätään suostui syömään.
Hän peilaili ja koetteli vatsaansa, eikä ollut koskaan tyytyväinen. Ei hän ole oikein vieläkään. Jos joku sanoo häntä kauniiksi, hän ei usko. On vaatinut opettelua ottaa kohteliaisuudet edes vastaan. Itse hän puhuu itselleen tosi julmasti.
Nyt Ulla Heikkinen on 36-vuotias. Ja raskaana.
Se, että hänen vatsansa on iso ja muhkea ja sisältää toivotun, rakkaan lapsen, ei ole helppoa. Vieläkään.
Lapsena Ulla tunsi olevansa aina vähän syrjässä. Ei vähiten siksi, että häntä kiusattiin koulussa: pojat nimittelivät, tytöt eivät halunneet seuraansa. Jokaista sanaa ja elettä piti vahtia. Ulla mietti päänsä puhki, mikä hänessä oli oikein vikana.
Lopulta hän keksi konkreettisen syyn. Vian täytyi olla hänen ulkonäössään. Hän oli liian lihava.
Syömishäiriö hiipi elämään vähitellen. Ulla piti sen visusti salassa. Hän söi kotona normaalisti, kiitti ruoasta ja hävisi huoneeseensa. Siellä hän saattoi oksentaa koko aterian roskakoriin. Vasta yöllä hän hiippaili kippaamaan jätökset vessanpyttyyn.
Hän teki suunnitelmia, miten välttäisi aterioita. Tai missä pääsisi oksentamaan sen ruoan, joka oli pakko syödä.
Samalla hän ihaili anorektikkoja. Anorektikot olivat syömishäiriöpotilaiden aatelia. Kurinalaisia, ohuita, ylväitä. Heitä ajatellessaan Ulla tunsi itsensä taas kerran epäonnistuneeksi.
Syömishäiriöihin luetaan muun muassa bulimia eli ahmimishäiriö ja anoreksia eli laihuushäiriö, kuten myös ortoreksia eli patologisen kurinalainen ruokavalio sekä BED eli ahmintahäiriö.
Kehonkuvanhäiriö tarkoittaa, että ihminen kokee kehonsa olevan peruuttamattomasti vääränlainen.
Vielä kun kaiken päälle poikaystävänkin kanssa tuli ero, Ulla romahti. Hän soitti siskolleen ja kertoi, että oli hyppäämässä Raippaluodon sillalta alas. Sisko puhui Ullan päivystykseen, josta hänet vietiin psykiatrian osastolle. Siellä hänellä todettiin paitsi syömishäiriö ja vakava masennus myös kehonkuvan häiriö, kehodysmorfia.
Kehonkuvanhäiriö tarkoittaa, että ihminen kokee kehonsa olevan peruuttamattomasti vääränlainen. Yleensä se kohdistuu johonkin tiettyyn ruumiinosaan.
Kun Ulla kolmen kuukauden kuluttua kotiutettiin, hän kävi vähän aikaa terapeutin vastaanotolla kertomassa kuulumisia. Syömishäiriöönsä hän ei sen koommin saanut hoitoa, ei jatkoseurantaa, ei mitään.
Elämme oikeastaan kehodysmorfisessa kulttuurissa, sillä keho on nykyisin jatkuvan tarkkailun kohteena ja kehoideaalit ankarampia kuin kenties koskaan ihmiskunnan historiassa.
Kehonkuvan eri häiriöihin erikoistunut psykoterapeutti Katariina Meskanen sanoo, että sitä mukaa kun kehon muokkaukseen ilmaantuu uusia keinoja – täyteaineita, implantteja, lisäkkeitä - ja ne normalisoidaan, myös kehoihanne muuttuu niiden mukaiseksi.
Turun yliopiston tutkimuksen mukaan suomalaisnuorten kehonkuva on muuttunut parissa vuosikymmenessä myönteisemmäksi. Siitä huolimatta jopa kolme neljästä yläkouluikäisestä tytöstä oli joskus toivonut olevansa laihempi. 70 prosenttia tytöistä oli ollut tyytymätön kehoonsa – ja pojistakin 40 prosenttia.
Syömishäiriön on aikuisikään mennessä sairastanut yli joka kymmenes nuorista aikuisista, naisista liki 18 prosenttia.
Katariina Meskanen on huolissaan siitä, jäävätkö sellaiset someilmiöt kuten kehopositiivisuus väliaikaisiksi. TikTokin puolella jyllää laihuutta ihannoiva Skinnytok-ilmiö. Ysäriltä tuttu laihuusmuoti heroin chic on sekin nostamassa päätään.
Pahinta on, että sekä syömishäiriöihin että varsinkin Suomessa hyvin tuntemattomaksi jääneeseen kehodysmorfiaan on ollut jo vuosia vaikea saada apua. Niitä ei ensinnäkään tunnisteta perusterveydenhuollossa. Psykiatrian kroonisen resurssipulan vuoksi hoitokin on kiven alla. Siitä huolimatta, että alan järjestöt ja THL ovat tehneet paljon työtä valveutuneisuuden eteen.
Mutta ehkä yksi syy ovat ihmeen pinttyneet asenteet. Karkeasti ottaen syömishäiriöitä pidetään kasvuiässä olevien tyttöjen huomionhakuisuutena, josta he kyllä kasvavat yli. Kehodysmorfiseen oireiluun suhtaudutaan vieläkin tuomitsevammin. Se kuitataan turhamaisuudeksi, “omaan napaan tuijotteluksi”.
Samaan aikaan molemmat ovat, etenkin ja usein yhdessä ilmentyvinä, yksi tappavimmista mielen sairauksista. Pahimmillaan ne voivat johtaa itsemurhaan, ennenaikaiseen kuolemaan, itsetuhoisuuteen, vakavaan masennukseen tai vaarallisiin fyysisen terveyden komplikaatioihin.
– Turhamaisuus on tästä hyvin kaukana, Katariina Meskanen sanoo.
Ulla tunnustaa, että osasyy siihen, miksi lapsenteko siirtyi näinkin myöhäiselle iälle, olivat nimenomaan kehoon liittyvät pelot.
Pysy liikkeessä, tee asioita. Älä vaivu sängynpohjalle murehtimaan. Silloin vain mietit nälkääsi. Silloin sorrut helpommin syömään… Muista! Tämä kaikki siksi, että olisit laiha. Miksi? Siksi että olet halunnut sitä niin kauan, etkä ole koskaan ollut näin lähellä.”
Tuollaista se oli, Ulla muistelee. Syömishäiriö ja kehon tarkkailu supistivat koko elämän sykkyräksi. Syömishäiriö oli kuin ilkeä seuralainen, joka ei jättänyt rauhaan, vaan vaati kaikkea huomiota ja arvosteli lakkaamatta, oli koko ajan tyytymätön. Mikään ei riittänyt sairaudelle. Koskaan ei ollut tarpeeksi.
Kehodysmorfia paikantui vatsaan. Kului vuosia ennen kuin Ulla uskaltautui rannalle tai uimahalliin, eikä se suju oikein vieläkään. Valokuvissa hän katsoi ja katsoo yhä sitä, näyttääkö hän lihavalta. Sovituskopissa vielä aivan vähän aikaa sitten, raskaana, hän puhkesi itkuun, koska mammahousuja sovitellessaan näytti mielestään niin hirveältä. Niin, vaikka vauva on tosissaan toivottu.
Sairaushan se puhuu. Totta puhuen, Ulla tunnustaa, että osasyy siihen, miksi lapsenteko siirtyi näinkin myöhäiselle iälle, olivat nimenomaan kehoon liittyvät pelot.
Mitä hänen vartalolleen tapahtuisi? Rupsahtaisiko hän?
Onneksi on mies, joka on jaksanut tukea. Puoliso ei ole koskaan vähätellyt hänen tuntojaan.
Ulla liikuttuu.
Hyväksyvä, tuomitsematon kannattelu on parasta, mitä kehodysmorfiasta kärsivä voi itselleen toivoa. Kehuminen ei auta, päinvastoin, se voi jopa pahentaa tilannetta.
Miksi? Koska silloin ollaan yhä samalla akselilla. Siis sillä, kuinka kaunis tai ruma ihminen on.
Ullalla kehonkuvanhäiriö on liittynyt siis vatsaan. Yleisiä kohteita ovat myös jalat ja rinnat.
Syömishäiriöt ja kehonkuvanhäiriöt nivoutuvat usein yhteen. Kehonkuvanhäiriö voi ilmetä juuri syömishäiriönä, jossa se ikään kuin kiteytyy ja konkretisoituu. Masennus ja ahdistuneisuus ovat yleisiä rinnakkaisoireita, samoin paniikkikohtaukset.
Ullalla kehonkuvanhäiriö on liittynyt siis vatsaan. Yleisiä kohteita ovat myös jalat ja rinnat.
Mutta vaikka Ulla kävisi leikkauttamassa plastiikkakirurgilla vatsansa (sitä hän ei ole kuitenkaan harkitsemassa), häiriö ei Katariina Meskasen mukaan poistuisi. Vatsa, nenä tai polvet edustavat ihmiselle jotakin enemmän kuin itseään. Kirurgisen operaation jälkeen ihminen voi hetken aikaa paremmin, sitten hän alkaa taas oireilla. Kehonosa on ehkä vieläkin häiritsevä. Tai sitten tyytymättömyys siirtyy muualle ruumiiseen.
Patologiseksi molemmat muuttuvat silloin, kun ne alkavat häiritä merkittävästi muuta elämää. Pahimmillaan kehonkuvanhäiriö johtaa siihen, ettei ihminen pysty poistumaan kotoaan, koska ajattelee olevansa niin vastenmielinen. Valokuvien otto ahdistaa. Toisinaan ihminen kulkee huivien, huppujen ja löysien vaatteiden alla kätkeäkseen itsensä.
Se, mistä sairaudet kumpuavat, on monien syiden summa.
Tausta on vahvasti geneettinen. Vielä 1980–90-luvuilla syömishäiriöiden yhteydessä puhuttiin paljon perheen kiintymyssuhdemalleista sairauksien juurisyynä.
Asia ei ole niin yksioikoinen, vaikka toisaalta geneettinen alttius tarvitsee suotuisat olosuhteet. Perhetausta, elämän merkitykselliset ihmissuhteet, ystävyyssuhteet, parisuhteet - kaikki niissä tapahtuva voi joko edistää tai vaimentaa kehonkuvan haasteita.
On myös selvää, että kulttuurilla on niihin vaikutuksensa.
Ulkonäöstä on tullut vakavaa sosiaalista ja taloudellista pääomaa. Se vaikuttaa nykyisin jopa työpaikan saamiseen.
Katariina Meskanen näkee lopputuloksen työssään. Se vain, että psykologit ja psykoterapeutit eivät voi ratkaista kulttuurista ongelmaa yksittäisiä yksilöitä eheyttämällä.
Ei ikinä enää, ajattelee Ulla Heikkinen mustimmista ajoistaan. Muistelee sitäkin kertaa, jolloin hän parikymppisenä yritti itsemurhaa ja otti yliannoksen lääkkeitä. Kaksi vuotta sitten hän pääsi vihdoin Kela-tuetun terapian piiriin työstämään omaa mieltään ja kehosuhdettaan. Terapeutti oli ollut hämmästynyt: näinkö kauan Ulla oli keplotellut ilman apua?
Liian kauan. Usein kehonkuvanhäiriöihin liittyy kuitenkin niin voimakas häpeä, että avun hakeminen voi olla ison kynnyksen takana. Toisinaan sairaudesta haluaa pitää kiinni, koska ihminen pelkää parantumisen ”seurauksia”. Pelkää esimerkiksi sitä, että lihoo. Tai muuttuu jollakin tavoin muutoin rumaksi.
“Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita”, kuuluu yleinen tuomio. Pitäisi keskittyä niihin.
No nyt on tulossa lapsi. Ihana jo nyt.
Perheenlisäyksen myötä Ulla toivoo armollisempaa katsetta itseensä. Pyyteetöntä rakkautta ja uusia tuntemuksia, kun hänen kehonsa toimii liki itsestään.
Ja on toimiessaan kaunis ja hyvä.
