Käytämme käsiämme vähemmän kuin ennen – Miten se vaikuttaa aivoihimme?

Mitä teet paraikaa käsilläsi? Naputtelet ehkä padia tai kännykkää, skrollaat alaspäin tätä artikkelia, tartut välillä kahvikuppiin tai omenaan tai raavit päätäsi. Paitsi että olet kokonaisvaltaisestikin kohtuullisen staattisessa asennossa, myös yläraajasi liikeradat ovat rajalliset. Pääasiassa sormet toimivat, ja niistäkin yleensä vain etusormi ja peukalo.

Monien tutkijoiden mielestä tämä ei ole lainkaan hyvä juttu. Ihminen on nimittäin kädellinen nisäkäs, ja vieläpä aika ainutlaatuinen sellainen. Ajattelumme ja kätemme limittyvät ja nivoutuvat monin tavoin yhteen ja ruokkivat toinen toisiaan.

Helsingin yliopistossa sosiaalitieteitä opiskeleva kaverini kertoi luennoistaan: niillä puikot kilisevät. Se ei johdu pelkästään siitä, että yliopistot naisistuvat ja että käsitöiden tekeminen on yhä varsin sukupuolittunutta, vaan myös siitä, että käsillä tekeminen siivittää oppimista ja omaksumista.

“Olennaista mielen vapautumiselle on, että liike sujuu automaattisesti”, täsmentää neurotieteilijä, akateemikko Riitta Hari. Hän itsekin käyttää usein kynää ja paperia, kun haluaa jäsentää ajatuksiaan. Jollakin tavalla käsin kirjoittaminen auttaa, esimerkiksi edesmennyt kirjailija Miki Liukkonen kirjoitti kaikki jättiromaaninsa muistivihkoihin. Yhtä lailla ajattelua avittaa käveleminen.

Mutta mihin johtaa se, että keskiluokkainen tietotyötä tekevä ihminen tarttuu yhä harvemmin kynään? Puhumattakaan kaupungistumisen vaikutuksista: kerrostalon kaukolämmössä ei tarvitse hakata halkoja eikä huoltoyhtiön hoitamalla pihalla haravoida lehtiä. Käsi hamuaa vapaa-ajallakin samoja kepeitä apparaatteja kuin töissä.

Jonkinlaisesta puutostilasta tai ehkäpä kaipuusta kädelliselle eli primaatille lajityypilliseen käytökseen antaa viitteitä vaikkapa se, että Helsingin työväenopiston keramiikkakurssille pyrki syksyllä niin paljon ihmisiä, että opiston ilmoittautumisjärjestelmä kaatui. Tai Strömsön nikkarointi- ja askarteluohjelman suosio – se on pyörinyt televisiossa 22 vuotta, eikä loppua näy.

Vaikuttaako käsien yksipuolistunut liike meihin niin, että meistä tulee jollakin tavoin tyhmempiä?

Ja kun kädet enimmäkseen näpyttelevät ja välillä korkeintaan svaippaavat, onko kaukaa haettu ajatus siitä, että nykyihminen masentuu käsiensä toimettomuudesta?

Kun olin lapsi, kirjahyllyssämme oli Maat ja kansat -tietokirjasarja, jonka karttakirjassa oli merkillinen kuva homunculuksesta, ”pikku ihmisestä”. Kyseessä oli piirros ihmisestä aivojen tunto- ja liikehermoyhteyksien näkökulmasta. Siinä ne aivojen osat, joita liikkumisen kontrollointiin tai kehosta tulevaan palautteeseen tarvittiin eniten, korostuivat, joten hahmolla oli valtavat huulet, isot silmät ja suorastaan jättimäiset kädet.

Riitta Hari naurahtaa, sama kirjasarja löytyi heidänkin hyllystään. Sen homunculus-kuva on varsin tunnettu: sen laativat neurokirurgi Wilder Penfield ja psykologi Herbert Jasper jo 1950-luvulla. Kuvasta näkyy, miten tärkeässä osassa kädet ovat ihmisaivoissa.

Hari selittää yksinkertaistetusti, mitä aivoissa tapahtuu käsien tarttuessa vaikkapa nyt siihen työpöydällä lojuvaan omenaan.

“Aivokuoren liikealueilta lähtee pitkiä hermosoluja aivorungon kautta selkäytimeen, josta lähtee seuraava hermosolu lihaksiin”, hän kuvaa.

“Mutta liikettähän voidaan kontrolloida tarkasti vain jos lihaksista saadaan asentopalautetta. Liikkeiden aikana signaaleja kulkee siis sekä aivoista lihaksiin että eri säikeitä pitkin takaisin aivoihin. Pikkuaivot ovat eräänlainen liikkeen ajoituskone, siellä on valtava määrä hermosoluja.”

“Aivokuorella on monta erillistä liikeaivokuorta. Tärkeässä roolissa ovat syvällä aivoissa sijaitsevat tyvitumakkeet, niin sanotut basaaligangliot sekä niiden dopamiiniaineenvaihdunta. Jälkimmäisen häiriö aiheuttaa esimerkiksi Parkinsonin tautia. Sen näkyvin oirehan on liikekontrollin heikkeneminen.”

Ylipäätään: aivot toimivat Harin mukaan aina verkostona. Mikään toiminto ei “sijoitu” vain yhteen alueeseen, vaan aivojen eri osat eräällä tavalla keskustelevat toistensa kanssa.

Mitä aivoillemme siis tapahtuu, jos liikkeet yksipuolistuvat ja liikeradat lyhenevät lyhenemistään? Otan esimerkiksi itseni. Olen elänyt valtaosan elämästäni ilman älypuhelinta, mutta nyt tunnustan olevani enemmän tai vähemmän sen orja. Mitä aivoilleni on tapahtunut tässä muutoksessa?

Helsingin yliopiston Musiikin, mielen, kehon ja aivojen huippuyksikön professori Minna Huotilainen kertoo eläinkokeista, joita tehtiin 1960-1970 -luvuilla. Yhdessä kokeessa otusparkojen raajoja sidottiin niin, etteivät ne pystyneet enää käyttämään niitä. Sitten seurattiin, mitä eläinten aivoissa tapahtui. Sidotun raajan liikuttamisesta vastaava aivoalue alkoi tietenkin pikkuhiljaa surkastua. Joihinkin alueisiin taas kytkeytyi ihka uudenlaisia toimintoja, jotka eivät liittyneet enää mitenkään alkuperäiseen aivotoimintaan.

Hari jatkaa, että sama prosessi tapahtuu itse asiassa myös ihmisaivoissa, jopa hämmästyttävän lyhyessä ajassa. Jos on murtanut vaikka ranteensa ja se kipsataan liikkumattomaksi, aivoissa alkaa tapahtua muutoksia jo kymmenen minuutin sisällä kipsin laitosta. Kallomme sisuksissa käydään Harin mukaan eräänlaista kukkulanvalloitusta, sillä muut aivoalueet ottavat “tyhjäksi jäänyttä” tilaa haltuunsa varsin röyhkeästi heti, kun siihen avautuu tilaisuus.

Voin siis vain kuvitella, miltä älypuhelimen saastuttamat aivoni nykyisin toimivat. Osaan kyllä svaipata ja skrollata, mutten muista, miten vaikkapa nyt silakka perataan. Sen motorinen muistijälki jäi jonnekin kauas yläasteen kotitaloustunnin historiaan.

Ehkä se sitten on jonkinasteista tyhmentymistä.

Ihmiset mieltävät itsensä joko “käteviksi” tai suorastaan “kädettömiksi”. Yli 700-sivuisen Käsikirja -nimisen tietokirjan kirjoittanut filosofi Jarkko S. Tuusvuori pitää itseään, paradoksaalista kyllä, enemmänkin jälkimmäisenä.

Kaksin poikkeuksin. Jos hän avaa kaapin ja sieltä putoaa viisi esinettä, hän saa kiinni ainakin yhden. Lisäksi hän kehaisee olevansa melkoinen mestari leikkaamaan leipää.

Selittyykö moinen sillä, mitä itse kukin on lapsena touhuillut ja askarrellut? Ennen kädentaitoja arvostettiin huomattavasti enemmän, pajupillejä ja kaarnaveneitä veistettiin, koulussa piti laskea paperille ja äidinkielentunneilla opetella kaunokirjoitusta, joissa pienen g:n alaosa piti ulottua tiettyyn kohtaan ja ison l:n silmukan oltava tietynlainen. Tämä kaikki oli totta kai myös aivojumppaa. Minna Huotilainen antaa esimerkin: ennen kuudennen luokan käsityötunnilla annettiin tehtäväksi kutoa sukat. Nyt moinen tehtävänanto on utopiaa, sukankutominen ei enää onnistu.

Aikuisena onkin sitten täysin toisen tason homma opetella uusia kädentaitoja. Esimerkiksi itselleni on ollut järkyttävän tuskallista oppia edes kitaransoiton alkeita ja käyttää molempia käsiä eri tekniikoilla. Aivokurkiaiseni, jolla on tärkeä rooli molempikätisissä toimissa ja joka on muusikoilla paksuuntunut, mitä ilmeisimmin vääntelehtii tuskasta. Mikä mielenkiintoisinta, en pysty treenatessa ajattelemaan mitään muuta kuin käsiäni, keskityn herpaantumatta vain niiden toimintaan.

Haria huvittaa.

“Sanotaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja, mutta kyllä se oppii. On vain otettava lyhyempiä askeleita. Nuorena aivot muovautuvat tietenkin huomattavasti nopeammin tehtävän mukaisiksi ja jos harrastus jatkuu aikuisuuteen asti, aivot ovat vuosien saatossa muokkautuneet entistä poikkeavammiksi.”

Taidemaalari ja kuvanveistäjä Alvar Gullichsen kertoo, miten hänen lapsuudessaan kasvatusperiaatteena oli, ettei lapsille osteta leluja. Leikit piti keksiä ja lelut tehdä itse. Se oli Gullichsenin mielestä oikein hyvä juttu. Niinpä hän väkersi puupaloista keppihevosia ja veneitä ja rakenteli majoja.

Liekö lapsuuden peruja sekin, että Gullichsenille kehittyi jo varhain niin sanottu “hyvä viiva”, juuri sellainen kuin taiteilijalla pitääkin olla, elävä ja sielukas, pakoton.

Taiteilijalla on käsiinsä muutenkin erityinen suhde. Joskus, kun aivot eivät ideoi mitään, Gullichsen antaa käsilleen “vapaat kädet”, jos näin voi sanoa. Ja mitä silloin tapahtuu? Kädet alkavat ikään kuin toimia itsestään, on kuin sormenpäissä olisi omat aivot.

“Käteni toimivat tuolloin johtimina tai kanavina, joiden kautta tekeminen ja visiot toteutuvat”, hän kuvaa.

Toisaalta käsille voi antaa vallan vain, jos niihin on ladattu tarpeeksi taituruutta jo pienestä pitäen. Gullichsen sanoo, että kun jokin tyyli on käynyt liian automatisoiduksi ja helpoksi, hänen on vaihdettava suuntaa. Esimerkiksi tällä hetkellä hän haluaa tuottaa jotakin aivan muuta kuin geometriset maalaukset, joissa olennainen osa oli pikkutarkka teippaus ja joiden parissa hän on työskennellyt kurinalaisesti jo pitkään.

Ei, Gullichsenin kädet – ja mieli – janoavat paraikaa kouriintuntuvaa, raakaa taidetyötä. Hän haluaa roiskia maalia, ehkäpä jopa levittää sitä suoraan käsillä kankaalle.

Aivot ja mieli ovat jo alkaneet työstää uusia ideoita. Itse asiassa aivot ja mieli työskentelevät jo pelkästään silloin, kun vasta ajattelee tekevänsä, vaikka mitään konkreettista ei tapahtuisikaan. Niinpä kun Gullichsen kuvittelee maalaavansa, aivot jo levittelevät värejä virtuaalisilla, mielen tuottamilla käsillään.

Kädellisten lajikumppaniensa joukossa ihminen erottuukin nimenomaan kädenliikkeidensä hienostuneisuudessa.

“Tässä tosiaan mennään ihmisyyden alkuhämäriin saakka”, professori Huotilainen vahvistaa. “Evoluution kuluessa meidän käsiimme on kehittynyt upea motoriikka, jonka mahdollistaa peukalon kyky liikkua muita sormia vasten. Sormemme ovat herkät ja tarkat, ja siksi pystymme tekemään hyvin pieniä ja taitoa vaativia tehtäviä.”

Juuri tämä kaikille kädellisille yhteinen, mutta ihmiselle erityisen täyteläinen sormien vastaliike mahdollistaa sen, että kädet ovat paitsi tarkat myös vahvat. Ehkäpä ominaisuus on jopa kehittänyt älykkyyttämme evoluution saatossa? Filosofi Tuusvuori muistuttaa kollegansa George Herbert Meadin (k. 1931) ajatuksista. Meadin mukaan käsi viivyttää tarpeentyydytystä ja muodostaa siksi toimintaamme välivaiheen. Esimerkiksi koira vie suunsa ruokaan, mutta ihminen vie ruuan suuhunsa – vissi ero siis. Käteen ottaminen ja sopivalle katseluetäisyydelle vieminen on yksilölle varsinaista tekoa edeltävää tunnustelua ja tarkastelua, mutta samalla kohteiden käsittelystä toisten nähden muodostuu yhteisyyden piiri, jaettu kokemus, jopa yhteiskunnan alku. Käsittäminen toteutuu muiden tuella, toisten varassa.

Tuusvuorta inspiroi myös suomen kieleen liittyvä viisaus, puhumme tosiaan käsityskyvystä, käsityksistä ja käsittämisestä. Noissa sanoissa ajattelu ja kädellisyys nivoutuvat syvällisesti yhteen. Englannissa ja saksassa puhutaan koko asennon kautta (understand, verstehen), mutta Tuusvuori muistuttaa, että myös ruotsissa on verbi begripa ja englannissakin sanotaan “I didn´t quite catch...” ja molemmilla viitataan käsillä tarttumiseen ja ymmärrykseen.

Tai entä sellainen termi kuin “manipuloida”? Myös sen etymologia viittaa alun perin manuaaliseen, käsikäyttöiseen, käsivoimaan – ja sellaisena sitä käytetään vielä esimerkiksi kiropraktiikassa tai osteopatiassa. Ehkä termin muuntuminen mieleen liittyväksi kertoo sekin osaltaan ajattelun ja käden yhteydestä. Manipuloida niveliä, manipuloida mieltä…

Kielipeleistä ja ajatusleikeistä huolimatta Tuusvuorta viehättävät kuitenkin eniten käden anatomiaan liittyvät seikat. Niitä hän etsi Käsikirja-teokseen ja höyrysi löydöistään kirjan muille tekijöille, edesmenneelle anatomian emeritusprofessorille Risto Santille ja neurologian emeritusprofessorille Martin Paneliukselle. Filosofista oli hykerryttävää, että kaikkia, jopa hyvin näkyviä käden osasia ei ollut nimetty mitenkään. Tai jos oli, ne löytyivät povausoppaista.

“Käsistä puhuttaessa lipsahdetaan tavattoman helposti pelkästään älyn ja mielen puolelle, jolloin itse raaja ja sen hienous jäävät sivuosaan. Hyvin mielelläni lukisin yksityiskohtaisia kuvauksia vaikkapa siitä, miten joku käsityöihminen kutoi 17 vuotta tietyllä tavalla ja sitten keksi aivan uuden konstin. No, millaisen – mitä tapahtui konkreettisesti?”

Käsien liikkeiden muutos kertoo aina myös ajattelun muutoksesta. Ja sama lienee toisinpäin.

Mutta siis, mitkä ovat seuraukset siitä, että käsiä käytetään nykyisin niin yksipuolisesti ja pienesti? Minna Huotilainen uumoilee, etteivät yksinomaan hyvät.

“Okei, ovathan näpyttely ja pyyhkäisy käsien käyttöä, mutta se kohdistuu vain hyvin pieneen osaan kättä. Enimmäkseen pelkät sormet liikkuvat, ja siksi kännykkä on enemmänkin tekninen käyttöliittymä kuin varsinainen työkalu. Jos vertaa vaikkapa halon hakkuuseen tai pallon heittämiseen, niin niissä on koko käsivarsi mukana. Ja tämä kysyy tottakai enemmän myös aivoilta. Isommat alueet aktivoituvat.”

Huotilaisen mielestä käynnissä on älylaitteiden suhteen jonkinlainen suuri “ihmiskoe”, jonka lopputuloksia ei voi täysin ennustaa. Hän miettii ikääntymistä, kuinka tärkeitä silloin ovat motoriset taidot, tasapaino ja tarkkuus – sillä kai nyt jokainen haluaisi vanhana nostaa oman kahvikuppinsa, syödä ruokansa ilman apua ja käydä itsenäisesti vessassa. Huotilainen miettii, miten lapsuudesta lähtenyt käsien deprivaatio vaikuttaa tulevaisuuden ikäihmisiin.

“Eihän meillä ole tällaisiin kysymyksiin vielä mitään vastauksia.”

Oma lukunsa on myös se, miten tämä deprivaatio vaikuttaa mieleen. Tänä syksynä ilmestyneessä Jenni Kirveen tietokirjassa He selvisivät sodasta esitetään päinvastainen tilanne. Kirveen mukaan sodasta palanneiden veteraanien traumat olivat nimenomaan ruumiillisia – ja niiden parasta lääkettä, aikana, jolloin ei juuri terapiaa ollut, oli niin ikään kehollinen tekeminen.

“Kädet toimivat ukkosenjohdattimina, jonka kautta sotatrauma poistui”, Kirves kuvaili Ylen haastattelussa. Omien kättensä töiden näkeminen tuotti myös kyvykkyyden tunteen. Vaikka sodasta palasi joukko häviäjiä, jälleenrakentamisessa oltiin voittajia.

Huotilainen ostaa Jenni Kirveen teorian. Sitä paitsi nyt kun nuoret tuntevat rajua ilmastoahdistusta, sitä voi periaatteessa lievittää samalla metodilla. Aktivismi toimii näin ollen myös psykologisella tasolla, se, että tekee jotakin ja laittaa oman kehonsa likoon. Menee vaikka öljyntorjuntakurssille.

Toki liian moni nuori pitäytyy pelkässä kännyn näpyttelyssä.

Ja siksi kysymys leijuu yhä ilmassa. Mitä aivoille todellakin tapahtuu älylaitetodellisuudessa? Hoitavatko laitteet älyn – ja me itse tyhmenemme? Sellaisestahan on saatu viitteitä: älykkyysosamäärät ovat laskeneet jo vuodesta 1975, siis kauan ennen älylaitteiden voittokulkua, seitsemän pistettä per sukupolvi. Yhteys laitteiden ja tyhmentymisenkin välillä on toki havaittu. Teksasin yliopiston vuonna 2017 tehdyn tutkimuksen mukaan jo se, että koehenkilö piti kännykkää taskussaan, tyhmensi häntä merkittävästi.

Ehkä tyhmyysdystopia on sentään liioittelua.

Mutta mahdollista sen sijaan on se, että elämän yksipuolistuminen kännykän ruudulle lisää masennusta.

Neurotieteilijä Riitta Hari kuvailee sitä, kuinka tyydyttävää on dreijata käsillä savimöykkyä, työntää sitten siitä muotoutunut kippo tai kulho uuniin ja odottaa jännittyneenä lopputulosta. Sitä kun ei voi varmasti ikinä tietää.

“Luulenkin, että onnellisimmat tapaamani ihmiset ovat keraamikoita. Tai vaihtoehtoisesti puuseppiä.”

Käsillä tekijöitä joka tapauksessa.