Kärsitkö alakulosta? Oman elämän näkeminen seikkailuna voi saada aikaan positiivisia muutoksia

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Lähes jokainen meistä tietää Herman Melvillen vuonna 1851 julkaistun mestariteoksen Moby Dickin ensimmäiset sanat: ”Kutsu minua Ismaeliksi.” Harvempi muistaa sen, mitä alun jälkeen tulee – kenties yksi kaikkien aikojen parhaista vinkeistä alakuloisuuden karkottamiseksi:

Aina kun suupielteni juonteet alkavat käydä katkeriksi, kun sielussani vallitsee kostea, tihuttava marraskuu, kun huomaan pakostakin pysähteleväni ruumisarkkuliikkeiden ikkunoiden kohdalla ja liittyväni joka ainoaan kohtaamaani hautajaissaattoon – – silloin katson, että on korkea aika lähteä merille niin pian kuin suinkin. (suom. Seppo Virtanen, 1956.)

Melvillen kertoja on ilmeisesti 1800-luvun valaanpyytäjä, jonka lääke ”luulotteluksi” kutsumaansa vaivaan on lähteä merelle ja unohtaa murheet. Valaanpyynti ei varsinaisesti tarkoittanut käpertymistä sohvan nurkkaan kuuman kaakaon ja terapiakoiran kanssa; se oli raakaa, raskasta ja vaarallista työtä (lue ihmeessä romaani loppuun asti, niin saat seikkaperäisen selostuksen aiheesta).

Ismaelin resepti alakuloon kuulostaakin ehkä nurinkuriselta neuvolta nykyisellä itsehoidon aikakaudella. Mutta ehkäpä Melville tiesi jotain, jonka me olemme unohtaneet: kun elämä kolhii, oloa ei suinkaan kannata yrittää tehdä mukavammaksi vaan vähemmän mukavaksi. Jos ”luulottelu” vaivaa sinuakin, kovan haasteen eteen joutuminen saattaa auttaa.

Vuonna 2017 eräs tutkija australialaisesta Murdochin yliopistosta esitti rohkean hypoteesin siitä, minkä vuoksi aineellisesti hyvin pärjäävät ihmiset hakeutuvat vaikeiden, jopa vaarallisten tehtävien pariin. Tutkija lähti liikkeelle havainnosta, jonka mukaan maailmankaikkeus on samanaikaisesti sekä elämää luova että tuhoava, minkä vuoksi ihmisten on täytynyt aikojen alusta saakka hyväksyä riskin olemassaolo menestyäkseen elämässä. Tämä ominaisuus, joka on luultavasti koodattu perimäämme, saattaa ilmetä taipumuksena omaksua riskialttiita, hurjapäisiä käyttäytymismalleja ja ihailla vastaavanlaista käyttäytymistä myös muissa ihmisissä.

Kulttuuri vahvistaa tätä geeniperintöä; tästä syystä lähes kaikki mytologiat perustuvat seikkailullisiin sankaritarinoihin. Tämä oli Joseph Campbellin kuuluisa johtopäätös vuonna 1949 julkaistussa arkkityyppejä käsittelevässä tutkimuksessa Sankarin tuhannet kasvot. Kirjallisuuden professorina toiminut Campbell esitti teoksessaan ”monomyytin” juonirakenteen, joka toimii kehyksenä vuosituhansia vanhalle kertomusperinteelle, josta käytetään yleisesti nimitystä ”sankarin matka”. Rakenne löytyy muun muassa Vanhan testamentin kuningas Daavidin tarinasta ja George Lucasin Tähtien sota -sarjasta.

Kyseinen alkumyytti alkaa kutsulla seikkailuun, etenee vaikeiden koettelemusten ja vaarallisten esteiden läpi ja päättyy lopulta sankarin voittoon. Psykoanalyytikko Carl Jung, joka muun muassa popularisoi arkkityyppien käsitteen, uskoi, että jokaisen meistä tulisi tavoitella jonkinlaista metaforista sankarin matkaa, jotta voisimme olla tyytyväisiä elämäämme. ”Vain se, joka uskaltaa taistella lohikäärmettä vastaan eikä joudu sen nujertamaksi, voi voittaa itselleen aarteen”, hän kirjoitti.

Nykypäivän tutkimustiedon valossa näyttää tosiaan siltä, että oman elämän näkeminen seikkailuna, olkoon se sitten kuinka haastava ja epämiellyttävä tahansa, voi saada aikaa positiivisia muutoksia. Eräässä vuonna 2023 tehdyssä kokeessa tutkijat pyysivät osallistujia tarkastelemaan elämänvaiheitaan uudelleen siten, että ne noudattavat sankarin matkan vaiheita. Tutkijat havaitsivat, että tämä vahvisti koehenkilöiden tarkoituksen tunnetta; henkilöt myös kokivat vaikeat tehtävät mielekkäämmiksi ja sietivät paremmin vastoinkäymisiä.

Ihminen voi siis yksinkertaisesti kertoa elämäntarinansa uudelleen siten, että se muistuttaa enemmän sankarin matkaa, mutta myös tällaiselle matkalle lähteminen esimerkiksi vapaaehtoisen haasteen tai seikkailun muodossa voi lisätä onnellisuutta huomattavasti. Vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että kokeneet vuorikiipeilijät saavat poikkeuksellisen paljon henkistä inspiraatiota, kokevat enemmän flow-tilan kaltaisia hetkiä ja ovat yleisesti ottaen onnellisempia kiipeillessään vuorilla. Meta-analyysissa vuodelta 2023 puolestaan tarkasteltiin luonnossa seikkailua ja havaittiin, että tutkimushenkilöt hyötyivät kokemuksistaan vähintään yhdellä neljästä eri osa-alueesta: fyysinen ja henkinen tasapaino, henkilökohtainen kehitys, yhteisöllisyys sekä ympäristöön uppoutuminen ja muutos.

Haasteita tarjoavan seikkailun ei tarvitse olla luonteeltaan fyysinen, jotta siitä olisi hyötyä, vaan se voi olla myös henkinen seikkailu. Uuden oppiminen asioita uteliaasti tutkimalla vahvistaa tutkitusti positiivista mielialaa. Tämä tuo esiin mielenkiintoisen paradoksin onnellisuustutkimuksen alalla: ihmiset ovat paljon onnellisempia tehdessään taitoa vaativia asioita, jotka edellyttävät oppimista, kuin helppoja asioita, joita ei tarvitse erikseen opetella, mutta silti tyydymme yleensä jälkimmäiseen.

Toisin sanoen olemme todennäköisesti paljon onnellisempia lukiessamme filosofiasta tai tieteestä kuin selatessamme sosiaalista mediaa – joten miksi jatkamme selaamista? Ilmeinen vastaus on se, että se vaatii huomattavasti vähemmän vaivaa ja keskittymistä. Vaikka Ciceron ajatusten lukemisesta olisi luultavasti enemmän hyötyä onnellisuuden kannalta, tämä hyöty konkretisoituu hitaasti ja tuntuu abstraktilta verrattuna välittömään, vaikkakin pitkälti kuviteltuun tyydytykseen, jota tunnemme, kun istumme sohvalla katsomassa videoita puhelimella.

Vaativammat fyysiset ja henkiset seikkailut lisäävät onnellisuutta, kun taas niiden puuttuminen voi heikentää hyvinvointia. Tämä teema on noussut toistuvasti esiin tarkastellessa mielenterveyden heikkenemistä koronapandemian aikana, jolloin ihmiset kärsivät ulkoisten ärsykkeiden ja uusien kokemusten puutteesta. Parhaiten tuona aikana pärjäsivät ihmiset, joilla on ”seikkailullinen elämänasenne”; toisin sanoen ihmiset, jotka etsivät tietoisesti uutta, mielenkiintoista ja haastavaa näkemistä ja tekemistä itselleen.

Jos suupieltesi juonteet ”alkavat käydä katkeriksi” kuten Ismaelilla, sinun ei välttämättä tarvitse vaarantaa henkeäsi jahtaamalla hurjistunutta kaskelottia ympäri maailmaa. Mutta synkkyyteen ei myöskään tarvitse jäädä rypemään. Ehdotan kahta keinoa, jotka voit ottaa heti käyttöön ”luulottelun” torjumiseksi.

Ensimmäinen keino on sijoittaa omat vaikeudet sankarin matkan juonirakenteen varrelle. Tästä voi olla erityisen paljon hyötyä, jos olet hiljattain kokenut tilanteen tai vastoinkäymisen, josta et ole vielä toipunut. Olet vaikkapa käynyt läpi vaikean eron, jota et ole itse toivonut. Kokemukseen on helppo suhtautua nöyryyttävänä tappiona tai epäonnistumisena. Se ei kuitenkaan tunnu siltä, jos suhtaudut tilanteeseen sen sijaan näin: ero keskeytti itsetyytyväisen haaveilusi paljastamalla epämiellyttävän totuuden eli sen, että suhde ei ollut sinulle se oikea.

Tämä oivallus on itse asiassa kutsu seikkailuun, Campbellin käsitteitä lainaten. Kun olet nyt kohdannut totuuden, voit aloittaa matkan toisen vaiheen: opit ylittämään emotionaaliset esteet ja tuska vahvistaa sinua entisestään. Tärkein vaihe on vielä edessäpäin, eli se, kun selviydyt tästä kaikesta voittajana: olet itsevarmempi ja tunneälykkäämpi ja tunnet itsesi paremmin. Olet valmis rakastamaan jälleen toista ihmistä ja olemaan onnellisempi omilla ehdoillasi.

Toinen keino, jos elämä tuntuu vain tylsältä ja harmaalta, on etsiä jokin haaste, joka tuntuu merkitykselliseltä, vaikealta, ehkä jopa pelottavalta. Jos olet jämähtänyt kirjaamaan työtunteja työssä, joka ei inspiroi sinua, kannattaisi ehkä todeta (ainakin itsellesi), että aiot irtisanoutua ja ryhtyä etsimään jotain muuta työtä. Jos mieleesi kertynyt tieto alkaa tuntua ummehtuneelta, saattaa olla aika palata koulunpenkille opiskelemaan uutta alaa. Jos kaipaat fyysistä haastetta, ilmoittaudu puolimaratonille kuuden kuukauden päähän tai (oma suosikkini) lähde muutaman sadan kilometrin kävelylle. Jos maanpäällinen olemassaolosi alkaa tuntua pitkästyttävältä, ryhdy etsimään metafyysisiä totuuksia. Jos se taas järkyttää läheisiäsi, jotka ovat aina pitäneet sinua kaikin puolin epähenkisenä ihmisenä, sitä parempi.

Mikään ei tietenkään takaa sitä, että valitsemasi seikkailu päättyy haluamallasi tavalla. Mutta siitä tässä onkin kyse. Jos se olisi turvallista, se ei olisi sankarillista; jos se olisi ennalta-arvattavaa, se ei olisi seikkailu. Jos sankarilliset uroteot osoittautuvat odotettua epämukavammiksi tai kivuliaammiksi kokemuksiksi, sekin on osa matkaa. Tarkoituksena ei ole voittaa perinteisellä tavalla, vaan havahtua horroksesta ja elää täyttä elämää. Jos et ole tehnyt niin pitkään aikaan, se tuntuu varmasti piristävältä.

Vielä yksi asia liittyen seikkailuun, jollaista kenties kaipaat: moni tekee sen virheen, että he ryhtyvät Ismaelin sijaan kapteeni Ahabiksi. Ahab – kovaonninen kippari valaanpyyntialus Pequodilla, jonka miehistöön Ismael pestautuu – omistaa koko elämänsä Moby Dickin, suuren valkoisen valaan etsimiselle ja tappamiselle.

Päivät ennen Ahabin kohtalokasta kohtaamista suuren valaan kanssa ovat kuin houreista unta, jossa keskitytään vain ja ainoastaan kapteenin pakkomielteeseen. Tämä tekee Melvillen tarinasta käänteisen myytin: kyseessä on antisankarin matka, joka alkaa vihan ja kostonhimon synnyttämästä suunnitelmasta ja etenee koettelemuksiin, joista Ahab ei opi mitään, ja joka päättyy traagisesti tavalla, josta ei ole paluuta.

On totta, että seikkailulla kannattaa olla jokin päämäärä, mutta siihen on syynsä, miksi sitä kutsutaan sankarin matkaksi. Onnellisuus ei synny ohimenevässä voitonhetkessä vaan elämisen, oppimisen ja rakastamisen pitkän kaaren varrella. Se on paras lääke sielussa vallitsevaan kosteaan, tihuttavaan marraskuuhun.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.