Kaikki ahdistus ei ole pahaa – Sopiva stressi jopa parantaa kehon ja mielen sietokykyä

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu heinäkuussa 2024.

Kuvittele, että sait juuri huonon arvion työsuorituksestasi tai kuulit, että epäilyttävä luomesi saattaa sittenkin olla merkki syövästä. Sydän hakkaa, rintaa puristaa, suu tuntuu rutikuivalta ja iho on hiestä märkä – kaikki nämä ovat ahdistuksen klassisia fyysisiä oireita. Ahdistuksen tunne on tuttu lähes jokaiselle meistä.

Elimistön tyypillinen reaktio ahdistukseen peittää tosiasiassa alleen kaksi erilaista psyykkistä (ja biologista) ilmiötä.

Näistä ensimmäinen – kutsutaan sitä vaikkapa ”kasvua edistäväksi ahdistukseksi” – nousee esiin hankalissa tilanteissa, jotka tuntuvat epämukavilta, mutta jotka pystymme silti hallitsemaan.

Toinen – kutsutaan sitä ”toksiseksi ahdistukseksi” – liittyy tilanteisiin, joista emme kykene selviytymään. Ero ilmiöiden välillä on sama kuin kellarissa olevan vesivuodon ja hirmumyrskyn tuhoaman talon välinen ero. Kasvua edistävä ahdistus ja toksinen ahdistus vaikuttavat aivoihin ja elimistöön täysin eri tavoin.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kaikenlaista ahdistusta on alettu pitää uhkana hyvinvoinnille. Kaikki amerikkalaiset laidasta laitaan yrittävät kaikin keinoin välttää kyseistä tunnetta lääkkeiden tai mielenrauhaa edistävien elämäntapojen avulla.

Toksinen ahdistus voikin olla biologisesti ja psyykkisesti haitallista. Sen sijaan kasvua edistävä ahdistus voi edistää terveyttä ja sietokykyä samaan tapaan kuin liikunta kohottaa kuntoa.

Kasvua edistävän ahdistuksen keskeinen ominaisuus on se, että vaikka tunne saattaa tuntua epämiellyttävältä, se ei ylitä ihmisen sietokykyä. Suorituskykymme paineen alla noudattaa yleensä käänteistä U-käyrää: stressin lisääntyessä suorituskyky nousee ensin huippuunsa ja alkaa sitten laskea.

Tämä yhteys, jota kutsutaan Yerkes-Dodson-laiksi, kuvattiin ensimmäistä kertaa vuonna 1908. Sen jälkeen kymmenet tutkimukset ovat osoittaneet, että on olemassa optimaalinen stressitaso, jonka ansiosta voimme vaikkapa pitää loistavia puheenvuoroja kokouksessa tai iskeä komeita lyöntejä baseballissa.

Toimistotyöläiset tai baseball-pelaajat eivät välttämättä itse sitä huomaa, mutta juuri tämä on kasvua edistävän ahdistuksen ihannetaso.

Kun toimin opiskelijoiden mielenterveyspalveluista vastaavana johtajana Weill Cornellin lääketieteellisessä korkeakoulussa, kohtasin useita opiskelijoita, jotka hakivat apua kovien opiskelupaineiden aiheuttamaan ahdistukseen.

Eräs ensimmäisen vuoden opiskelija kertoi, ettei hän ollut koskaan aiemmin elämässään tehnyt niin ahkerasti töitä, mutta hän oli silti huolissaan pärjäämisestään. Hän pyysi minulta lääkkeitä, jotka veisivät huolet pois.

Kun juttelin hänen kanssaan, sain kuitenkin tietää, että hän menestyi hyvin opinnoissaan ja pärjäsi kokeissa erinomaisesti. Hän oli kylläkin stressaantunut, mutta hoiti tilanteen hyvin, eikä liukunut käänteistä U-käyrää alaspäin kohti ylivoimaisia vaikeuksia ja epäonnistumista.

Hän oli harrastanut aiemmin kilpajuoksua, joten kysyin häneltä, miltä hänestä oli tuntunut kilpailun alla. Hän muisti jännityksen ja lievän pahoinvoinnin. Juuri siltä hänestä tuntui myös ennen tärkeää koetta, huomautin. Hän ymmärsi heti, mitä ajoin takaa. Hänelle oli suuri helpotus ymmärtää, että ahdistuksen tunne oli normaali reaktio uuteen haasteeseen, ei suinkaan oire hoitoa vaativasta psyykkisestä häiriöstä.

Kasvua edistävässä ahdistuksessa on huomionarvoista se, että se voi edistää sekä mielen että kehon sietokykyä. Eläimillä ja ihmisillä tehdyt tutkimukset viittaavat siihen, että kokemus hallittavasta stressistä – verrattuna joko hallitsemattomaan stressiin tai jopa stressittömyyteen – voi suojella yksilöä sekä nykyisten että tulevien stressitekijöiden haittavaikutuksilta.

Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että akuutti ahdistus aiheuttaa hetkellisen piikin kahdessa stressihormonissa: kortisolissa ja norepinefriinissä. Kortisoli saa elimistön vapauttamaan glukoosia energiaksi ja vahvistaa immuunipuolustusta. Samaan aikaan norepinefriini, adrenaliinin lähisukulainen, nostaa sykettä ja verenpainetta, jotta elimistö olisi valmis joko taistelemaan tai pakenemaan, ja virittää samalla keskittymiskyvyn äärimmilleen.

Juuri tästä syystä esimerkiksi Adderallin ja Ritalinin kaltaisilla stimulanteilla, jotka nostavat norepinefriinitasoja enemmän kuin tavallinen ahdistuksen tunne, on voimakkaita piristäviä vaikutuksia.

Lähes jokainen meistä tietää omasta kokemuksestaan, kuinka epämukavalta tuntuu kävellä ympäriinsä, kun sydän hakkaa hurjasti ja elimistö on valmis hyökkäämään ensimmäistä vastaantulevaa uhkaa vastaan. Näistä vaikutuksista voi kuitenkin olla todellista hyötyä, kunhan ne eivät kestä liian kauan.

Hetkellinen kortisolipiikki yhdessä muiden akuutin stressin fysiologisten reaktioiden kanssa voi vahvistaa hermosolujen välisiä yhteyksiä hippokampuksessa, muistin ja oppimisen kannalta tärkeällä aivoalueella.

Stressaantuneilla jyrsijöillä ja ihmisillä tehdyt tutkimukset osoittavat myös, että lyhyt altistuminen kortisolille voi ehkäistä ahdistuneisuutta tai traumaperäistä stressihäiriötä muistuttavaa käyttäytymistä.

Sitä vastoin krooninen stressi ja sen synnyttämä ahdistus ei ole terveellistä eikä hyödyllistä. Jatkuvasti koholla olevat kortisoli- ja norepinefriinitasot voivat lisätä riskiä sairastua diabetekseen, liikalihavuuteen ja verenpainetautiin ja ne myös heikentävät kognitiivista toimintakykyä. Lyhytaikainen haaste voi saada aikaan kasvua hippokampuksen hermosoluissa, mutta krooninen altistuminen kortisolille voi pienentää niitä.

Vuonna 2009 tutkijat tarkkailivat 20 tervettä lääketieteen opiskelijaa kuukauden ajan opiskelijoiden valmistautuessa tärkeään tenttiin. Opiskelijat kokivat tutkimusjakson aikana lähes jatkuvaa stressiä.

Tutkijat havaitsivat, että stressaantuneen tenttiryhmän opiskelijat suoriutuivat hitaammin kognitiivista joustavuutta mittaavasta kokeesta ja näillä oli vähemmän toiminnallisia yhteyksiä etuotsalohkossa (päättelystä vastaavassa aivojen osassa) kuin vertailuryhmällä. Kun opiskelijoita arvioitiin uudelleen kuukausi tentin suorittamisen jälkeen, haittavaikutukset olivat poissa.

Stressireaktio jatkuvaan uhkaan on yksi toksisen ahdistuksen muoto; toista esiintyy ihmisillä, jotka ahdistuvat voimakkaasti tilanteissa, jotka aiheuttavat heille vain vähän tai ei lainkaan uhkaa. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi ne, jotka kärsivät sosiaalisten tilanteiden pelosta tai yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä.

Ihmiset, jotka ovat herkistyneet havaitsemaan uhkia ympäristöstään, pärjäsivät luultavasti muita paremmin vaaroja kuhisevassa paleoliittisessä maailmassa, mutta nykymaailmassa tällainen stressi yleensä haittaa sopeutumista – lukuun ottamatta niitä harvoja tilanteita, joissa kohtaamme jonkin nykyajan uhan ja moni alireagoi siihen.

Syyskuun 11. päivän iskujen aikaan entinen potilaani, jolla oli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, oli toimistossaan World Trade Centerin etelätornissa. Lentokoneen törmättyä pohjoistorniin toisessa tornissa kuului kuulutus, jonka mukaan oli turvallisempaa pysytellä rakennuksen sisällä. Senkin jälkeen, kun evakuointikäsky tuli, monet ihmiset jäivät sisälle viivyttelemään.

Mutta potilaani, joka huolestui herkästi asioista ja pelkäsi aina pahinta, ei totellut ensimmäistä kuulutusta ja pakeni tornista vain hetkeä ennen kuin siihen osui. Hän oli ollut aiemmin onneton ahdistuneisuushäiriönsä vuoksi, mutta nyt se pelasti hänen henkensä.

Toksista ahdistusta ei voi aina välttää. Tietynlaiset työympäristöt ja ihmissuhteet voivat aiheuttaa jatkuvaa, haitallista stressiä; näissä tapauksissa tilanteen korjaaminen saattaa vaatia toisen työpaikan tai kumppanin etsimistä. Jos ihminen puolestaan kokee voimakasta ahdistusta ilman mitään stressitekijöitä, hänen kannattaa kääntyä ammattilaisen puoleen saadakseen hoitoa mahdolliseen ahdistuneisuushäiriöön.

Useimmilla ihmisillä on kuitenkin kyky kääntää toksinen ahdistus kasvua edistäväksi ahdistukseksi. Eräällä toisella potilaallani oli äskettäin useita terveysongelmia, joiden takia hän tunsi olonsa kuormittuneeksi ja hätääntyneeksi.

Hän oli kroonisesti huolissaan ja sosiaalisesti eristäytynyt. Hän tunsi olonsa lannistuneeksi, unohti ruokavalionsa ja liikuntatottumuksensa ja vältteli esidiabeteksen seurantaan liittyviä sisätautilääkärin vastaanottoja. Yhdessä potilas ja minä paloittelimme kasaantuvat ongelmat pienemmiksi haasteiksi, joista jokaiselle oli olemassa mahdollinen ratkaisu.

Ensin valitsimme nopeimman toimintasuunnitelman, jolla saisimme tuloksia välittömästi: kaihileikkauksen. Sitten kartoitimme pitkällä aikavälillä toteutettavat toimet, kuten potilaan aktiivisuustason kohtuullisen nostamisen ja terveellisempien ruokien valitsemisen. Ennen pitkää potilas tunsi hallitsevansa tilanteen ja ylikuormittumisen tunne hävisi.

Stressiherkkyys vaihtelee ihmisestä toiseen. Yksi ja sama tehtävä, kuten julkinen esiintyminen, saattaa olla yhden mielestä kauhistuttava ajatus ja toisen mielestä jännittävä tilaisuus. Mutta riippumatta stressinsietokyvystä, pienetkin asiat, kuten riittävä uni ja liikunta, voivat estää liukumasta käänteistä U-käyrää pitkin alaspäin.

Meidän ei pitäisi pelätä kasvua edistävää ahdistusta sen enempää kuin pelkäämme kunnon treenin jälkeistä lihasarkuutta. Kumpikin voi tuntua epämukavalta, mutta pidemmän päälle ne tekevät meistä vahvempia.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.