Juhani Koskinen oli pärjääjä, joka peitti herkkyytensä – Masennuksen jälkeen hän ymmärsi, että on rohkeutta näyttää tunteensa

Kyyneleet puskivat väkisin silmiin. Yritänkö pidätellä vai annanko itkupatojen murtua, Juhani Koskinen, 39, huomasi miettivänsä hautajaisissa. Sama oli toistunut jo kerran aiemmin tänä vuonna vastaavassa tilaisuudessa.

Molemmilla kerroilla reaktio tuntui oudolta. Paimiossa asuva media-alan ammattilainen kuvailee tunteiden peittämistä kuin refleksiksi.

– Se on ilmeisesti jotenkin sisäänrakennettu juttu, oman sukupuolen ja sukupolven ihmisenä, hän pohtii.

Ajatus on juurrutettu syvälle: julkinen itkeminen ja oman herkkyytensä näyttäminen etenkään miehenä ei tunnu hyväksyttävältä. Jopa hautajaisissa miehet usein purevat hammasta, niin teki myös Koskinen muiden mukana.

Joskus Koskinen on valehdellut, kun häneltä on kysytty, milloin hän on itkenyt viimeksi. Koskinen on väittänyt, ettei muista, vaikka olisi juuri itkenyt silmät päästään.

Iso käännekohta tunteiden näyttämisen suhteen tapahtui vuonna 2012, kun Koskinen otti vaikean loikan ja meni äitinsä patistamana ensimmäistä kertaa terapiaan. Ennen sitä hän kävi kuitenkin pohjalla.

Koskisen pitkä parisuhde oli päättynyt. Vaikka päätös tehtiin hyvässä yhteisymmärryksessä silloisen puolison kanssa, se kolahti lujaa Koskiseen, joka oli tottunut pärjäämään. Hän oli hyvä koulussa, oli paljon kavereita, pärjäsi urheilun saralla ja niin edelleen. Parisuhteen kariutuminen tuntui poikkipuulta totutussa.

– Tuntui, että epäonnistuin maailman tärkeimmässä asiassa.

Lisäksi Koskinen oli oppinut siihen, ettei herkkyyttä tai tunteita sopinut näyttää. Oppi tuli niistä ympyröistä, missä hän oli pyörinyt.

– Joukossa oli niin sanotusti kovia tyyppejä. Silloin ehkä ajatteli, että munkin täytyy jollain tapaa esittää kovaa, se vähän kuuluu siihen. 1990-luvun lopussa, 2000-luvun alussa maailmanaika oli vielä aika erilainen kuin nyt.

Koskinen masentui eron seurauksena. Hän panttasi pahan olon sisälleen ja sulkeutui kotiinsa.

Ei ollut helppoa aloittaa puhumista, eikä näyttää tunteitaan. Mutta kun hän aloitti sen äitinsä rohkaisemana, olo alkoi helpottua. Koskinen puhui ja itki vanhemmilleen, terapeutilleen ja lähimmille ystävilleen.

– Se oli puhdistava kokemus.

Pari vuotta masennuksesta toipumisen jälkeen Juhani Koskinen meni Sohvaperunat-ohjelmaan yhdessä ystävänsä Osku Valtosen kanssa. Osku oli yksi niistä, joille hän oli lopulta uskaltanut alkaa puhua pahasta olostaan.

Koskisesta tuntui luonnolliselta hyödyntää ohjelman tuomaa julkisuutta rikkomalla tunteiden näyttämisen tabua omalla esimerkillä. Sohvaperunoissa tuli tirautettua kyynel jos toinenkin.

Nykyään Koskinen ei juuri epäröi näyttää herkkyyttään. Mielenterveysviikolla marraskuussa Koskista ei hetkauttanut julkaista Instagramissa kuvakarusellia turvoksiin itketyistä kasvoistaan. Hän halusi muistuttaa julkaisulla, ettei kaikki näy aina sosiaalisessa mediassa. Se on rajattu totuus.

Mutta seuraajia kuvat hetkauttivat. Tuntemattomat laittoivat Koskiselle huolestuneita viestejä hänen voinnistaan. Se yllätti.

– Hyvin mä voin, mutta olen myös itkenyt joskus ja voinut huonosti. Joskus itkettää, joskus naurattaa, se on elämää.

Koskinen itkee harvoin, mutta silloin hän saattaa itkeä ihan valtoimenaan. Näin kävi esimerkiksi viime vuonna, kun hän erosi ex-puolisostaan, juontaja Veronica Verhosta. He päättivät jakaa yhteiset koirat niin, että toinen jäi Koskiselle, toinen Verholle.

– Silloin itkin ihan hirveästi, kun ymmärsin, ettei toinen koira enää elä mun kanssa joka päivä. Se oli mulle iso elämänmullistus.

Eikä Koskinen toistakaan koiraa lopulta menettänyt kokonaan, vaikka se silloin lopulliselta tuntuikin. Koirat ovat hoidossa ex-puolisoilla puolin ja toisin.

Pelkäsikö Koskinen, että ero laukaisisi masennuksen uudestaan?

– Oli mulla siinäkin pelkoa, Koskinen myöntää.

Siitäkin huolimatta, ettei eroon sisältynyt minkäänlaista dramatiikkaa. Hän kävi varmuuden vuoksi terapiassa, ennaltaehkäisevässä mielessä. Lisäksi hän puhui paljon ex-puolisonsa ja ystäviensä kanssa.

Vuosien myötä Koskinen on oppinut sen, että herkkyyden näyttäminen on ennemminkin vahvuus kuin heikkous, joksi se helposti mielletään.

– Tunteet eivät tee minusta kenestäkään vähemmän arvokasta, ne tekevät meistä ihmisiä. Mun mielestä on rohkeutta tuntea, rohkeutta ei ole olla tunteeton.

Kymmenen vuotta markkinoinnin ja viestinnän alan firmaa pyörittäneenä Koskinen on yrittänyt kannustaa siihen, että työpaikallakin ihmiset näyttäisivät tunteensa. Hänestä sellainen on inhimillistä.

– Sehän on ikävä tilanne, jos joku voi huonosti ja muut ei tiedä sitä. Ihmisiä siellä työympäristössäkin ollaan. Ennemmin tulee ongelmia, jos tunteita ei voi näyttää.