Image

Jeesus ei ole masennuslääke


Keväällä 2018 kirjailija Antti Hurskainen päätti uskoa ja alkoi käydä jumalanpalveluksissa. Vuotta myöhemmin hän luovutti. Se oli hänen toinen eronsa kirkosta.

"Glada vappen ja Jumalan siunausta!” Seurakuntasihteerin sähköpostiviesti saapui vappuaattona 2018 hiukan ennen puolta päivää. Edellisellä viikolla lähettämäni liittymislomake oli käsitelty. Paistoin munkkeja ja avasin uuden liiton nimissä oluen. Haalareihin pukeutuneita opiskelijoita vaelsi kohti puistoja ja Kauppatoria. ”Tervetuloa seurakuntaan” -toivotus vahventui huutomerkillä ja hymiöllä.

Uudesta jäsenestä sietää iloita. Luterilaisen kirkon ovi käy etenkin Helsingissä toiseen suuntaan.

Vappu on työväen mutta ennen kaikkea kevään ja toivon juhla. Oopiumia pohjoiselle kansalle, jos huhtikuu ei riitä. Minulle riittäisi jo maaliskuu. ”Kevätmasennus” ei ole kurantti lääketieteellinen termi, mutta tätä klisettä sairastan. Maalis-toukokuut ovat koko aikuisen ikäni olleet ahdistavimpia. Muutama vuosi sitten kevät kärjistyi paniikkikohtausten sarjaksi, jonka säikäyttämänä hakeuduin psykologille. Sain itkeä maksua vastaan ja mukaani käytännöllisiä neuvoja.

Osa minusta olisi halunnut jatkaa terapiaa pahimman hellitettyä. Olin kuitenkin liian toimintakykyinen, järkiminä sanoi. Kuormitin järjestelmää viemällä oikeasti sairaiden hoitoaikaa.

Sittemmin keväät ovat pidentyneet. Jo tammikuussa voi kukkia, ja lokakuussa vielä. Jouluna 2017 sain valmiiksi esseeteoksen, joka ilmestyi pian uudenvuoden jälkeen. Vastaanoton nöyryytysten, yksityiselämän ongelmavyyhtien ja helmikuun lopun valotulvan yhteisvaikutuksesta ajauduin työkyvyttömyyteen. Istuin kyllä säntillisesti tietokoneelle joka arkiaamu. Toimistotunteina, joiden puitteissa olisin normaalisti kirjoittanut kaksi tai kolme liuskaa, luin kehuvia arvioita kollegojeni uutuuskirjoista, söin paketillisen näkkileipää, muotoilin neljä virkettä, poistin ne ja valahdin sängylle unen ja valveen välitilaan.

Jäinen aurinko kertoi: olet kelvoton kirjailija, puoliso, isä, kansalainen ja ihminen.

Jeesus ei koputtanut ovelle yllättäen. Hän ei välttämättä tehnyt mitään. Käytin omia rystysiäni. Koska voimani olivat vähäiset, kuuntelin koputuksen kaikua lähempää lattiaa kuin yleensä. Mitään dramaattista alkupistettä en erota – enhän muista, nukuinko vai valvoinko. Aloitin Matteuksen evankeliumilla ja siirryin Paavalin kirjeisiin. Tuli hetkiä, jolloin erotin pelkkää kaikua enkä iskuja, pahan oloni kovaa ydintä. Viimeiset tulivat ensimmäisiksi.

Minut on kastettu 1980-luvulla, mutta lapsuuteni oli sekulaari. Seurakuntanuoruuden vaihe liittyi enemmän seksuaalisuuden heräämiseen kuin Raamattuun. Kahdenkymmenen iässä erosin kirkosta, koska muutkin kampuksella tekivät niin. Opin nimittämään itseäni agnostikoksi, mikä on laiskojen liberaalien perussiilipuolustus. Ei tarvitse päättää, kun löytää kodin pilkallisesti sävyttyneestä epätietoisuudesta. Ajattelevainen ulkokuori hämää. Epäilyksessä on helppo löhöillä ja unohtaa etenkin epäilys.

Median tapa typistää kirkko sukupuolineutraalia avioliittokäsitystä vastaan kipuilevaksi konservatiivibunkkeriksi oli ärsyttänyt minua jo kauan. Jutuissa seikkailee myös vapaamielinen siipi, joka ”räväyttää” futismessulla. Mietin, olisiko identiteettipoliittisen hyhmän ohi mahdollista kulkea ristin juurelle. Naulittuna roikkuu protosuvakki, radikaali hullu, jonka sanomaa kaikki sanansaattajansa eivät kai ole sisäistäneet. Silti he ovat Jeesuksen asialla. Kankeimmatkin maalaisliittopapit lukevat viikoittain julkisesti evankeliumia, joka kertoo kaikkivaltiaan rakkaudesta.

Maaliskuun aurinkoa lämpimämpi valonlähde alkoi kuiskia: olet kelvoton – ja siksi kelpaat. Jesus died for somebody’s sins and mine, Patti Smithiä editoidakseni.

Kirkkoon liittyminen, Kirkko & Kaupunki -jäsenetulehteen tutustuminen, uskontunnustuksen sujuva lausunta, messuun ja ehtoolliselle meno: alkaisin ottaa seurakunnallisista palveluista irti kaiken, minkä kykenisin.

Pääsiäisenä en vielä uskaltautunut palvelukseen. Jatkoin kuitenkin Raamatun tutkimista ja iloitsin, kun pakonomaiset varaukset olivat kadonneet. Vuorisaarna kohdistettiinkin minulle eikä uskiksille. Huhti-toukokuussa 2018, yli puolen vuoden tyhjyyden jälkeen, onnistuin myös kirjoittamaan itseäni tyydyttävää proosatekstiä. Kiihkeä Jeesus-suhde potki romaaniprojektini liikkeelle. Ei haitannutkaan, että en osannut kirjoittaa. Tästedes noudattaisin legitiimin kelvottomuuden poetiikkaa.

Opin nimittämään itseäni agnostikoksi, mikä on laiskojen liberaalien perussiilipuolustus.

Heinäkuussa olin jo osallistunut muutamaan messuun. Nauttinut ehtoollista, rukoillut Isä meidän, ottanut vastaan Herran siunauksen. Tuli vaimoni synnyttämisen aika. Sikiöajan ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa olimme saaneet huolestuttavia tietoja. Tarkempien selvitysten jälkeen meitä kehotettiin huokaisemaan helpotuksesta, mikä ei tarkoittanut, etten kevätalhossani olisi ollut varma lapsen vakavasta sairaudesta. Myös siitä, että vauvan osaksi koituvat ongelmat olisivat rangaistus epäonnistumisistani ihmisyydessä.

Poika syntyi terveenä. En kiittänyt Jeesusta. Hämmennyin, koska olin valmistautunut toisenlaiseen avaukseen. Vapahtajasta oli määrä tulla uusi psykologini: armollinen kuuntelija kirkollisveron hinnalla. Olin valmis suuriinkin vastoinkäymisiin, jos vain sain harjoittaa introspektiota Jumalan kämmenellä.

Jälkikäteistarkastelussa toimintani vaikuttaa rasittavan suoraviivaiselta. Elin itsekeskeistä kirjailijaelämää, jossa synkkenin olemattomasta arvostuksesta, myynneistä ja mediahuomiosta. Sairas lapsi taas olisi vaatinut vielä ympärivuorokautisemman huomioni kuin terve ja pakottanut näkemään merkityksellisyyttä heikkoudessa. Etsiydyin Jeesuksen luo paitsi terapeuttisen, myös moraalisen avun tarpeessa. Hänen oli määrä opettaa minulle filantropiaa, kyseenalaistamatonta ihmisarvoa ja laupeutta. Siis vasemmistopuolueiden vaalijulistusten peruskauraa, jonka virkkeissään vellova kirjailijakusipää unohtaa.

Hyvistä aikeista huolimatta kristityn arkeni ei ojentautunut kohti muita ihmisiä. Se, että käytin Jeesusta, ei ollut ainoa syntini. Käyttötarkoitus, krusifiksia puristavan omakuvan luominen, oli pahempi. Syksyn ja alkutalven mittaan kirjoitin romaaniani maanisesti ja annoin uskonnollisten teemojen valua tekstiin. Pervertoin Jeesusta minkä ehdin ja katsoin taiteelleni tarpeelliseksi. Aamuisin olin työhuoneella tekstikaikkeuteni Jumala. Pian verensokeri laski ja univajeiset aivot sammuivat. Ohjasin luuni Taivaan isän syliin, pyysin paijausta ja sain.

Mekanismi oli paljaimmillaan torstaisin. Viiden tunnin kirjoitussession jälkeen valuin puoleltapäivin Tuomiokirkon viikkomessuun, jossa tunnustin syntini. Ne annettiin anteeksi! Sekin rike, että rohkenin, muina miehinä, elää. Tutkin kirkkosalin Luther-patsasta, jonka pokka ei pettänyt. Todellakin yksin armosta.

Polvistuin ehtoolliselle mutta en osana seurakuntaa vaan etsijänä, joka oli huijannut Jeesukselta hieman verta ja lihaa. Olin joukossa yksin, yksilö, etenkin ylistäessäni korkeinta voimaa ja kuunnellessani saarnaa mato matkamies maan voimien riittämättömyydestä.

Lukiessani elinkin luontevinta kristityn arkeani. Agnostikkoenemmistön tavoin olin ennen kirkkoon liittymistäni ollut ”kiinnostunut” uskonnosta. Kyseessä on kiertoilmaus teologisen kirjallisuuden eli Jeesus-juttujen vierastamiselle. Viimein saatoin paneutua muihinkin kuin Weiliin ja Kierkegaardiin, jotka ovat myös uskonnottomien suosiossa. Luin Paul Tillichiä, John Donnea, Miguel de Unamunoa, Juhani Rekolaa, Terho Pursiaista… Oli ihanaa kiivetä yliopiston kirjaston kuudenteen kerrokseen ja valita parhaat Paavali-kommentaarit pinon päältä.

Median seuraamisestakin tuli erilaista, kun tunnustin väriä. Moralistisimmat ateistivanhemmat vaikeroivat yleisönosastolla koulun joulukirkkokäytänteistä. Nojasin taakse ja nauroin. Espoon piispanvaali vaikutti vääntyvän liberaali-konservatiivi-rautalankamalliksi, mutta tiesin, mikä yhdisti ehdokkaita: Jeesuksen haavat, tyhjä hauta ja ikuinen elämä.

Ronski, a-agnostinen uskossa oleminen toimi parhaimmillaan kuin parveke. Maallisen viiteryhmäni pseudoepäilyn ilmapiirissä ei saanut happea.

Pakoni toimi niin kauan, kun en myöntänyt: talo, jonka parvekkeella hengittelin, ei ollut kotini. Eikä vieraana oleminen olisi ollut ongelma, jos olisin muistanut kunnioittaa isäntää.

Tuli seuraava kevät. Hyppy parvekkeelta ei tapahtunut uskon nimissä. Olin koko ajan ollut maan tasalla.

Kertomuksen vaarat unohtuvat, kun Jumala puhuu. Jos lukee yhden uskoon ”tulleen” henkilöhaastattelun, tuntee genren hyvin. Ymmärrän banaalistamisen houkutuksen suuren muutoksen äärellä. Ehkä joku todella näkee valon tai kaatuilee yksityisellä Telppäs-niityllään. Itse olen puhunut ovelle koputtamisesta – ja myöntänyt, että koputtaja olin minä itse. Uskomisen alueelle astuminen oli kohdallani mielenterveyden sanelema ja profaani päätös.

Vasta uskon katoamisen hetkellä Jumala puhui minulle. Kerron, vaikka irvistelette. Ensimmäinen repliikki lausuttiin elokuvateatterissa lankalauantaina 2019. Päätin kolmen päivän krapulastani huolimatta mennä katsomaan Paul Schraderin uskotutkielman First Reformed (2017). Tai ehkä krapulan vuoksi, sillä pyhän kaipuulla on taipumus kasvaa, kun kädet tärisevät. First Reformedia on verrattu Bergmanin tärkeimpään elokuvaan Talven valoa, mikä antoi ­lisäperusteita ostaa lippu.

Ethan Hawken esittämä kuolemansairas pappi Toller kuvataan virtsaamassa. Hän huutaa kivusta, ja Schrader näyttää pönttöön lorisevan punaisen nesteen. Kehoni reagoi toisenlaisella pahoinvoinnilla kuin jos olisin nähnyt liikaa sisälmyksiä. Kino Reginan freesi sali alkoi tuntua ahtaalta. Kuulin hengitykseni itseni ulkopuolelta. Vasen käsivarsi ja jalka puutuivat. En muista elokuvan lopusta muuta kuin sementtisen varmuuden, että jos kuolen penkkiini, kukaan ei huomaa. Ei Jumala eivätkä hänen kuvansa. Valot syttyvät ja vierustoveri siirtää ruumistani, jotta pääsee ohi ja ehtii viimeiseen junaan.

Itse myöhästyisin. Uusi liitto minun veressäni, pönttöön lasketussa, Golgatalla vuodatetussa ja pikariin kaadetussa. Jos liitto aikoo olla liitto, molempia osapuolia sitova, se ei voi toimia monologisesti. Liittoon hamuavan pitäisi asettaa myös itsensä alttiiksi. Olinko ristinyt käteni vai sormet, selän takana, kuin alakouluikäinen nulikka, joka vannoo?

Christer Kihlman kirjoittaa teoksessaan Ihminen joka järkkyi (1971):

Sillä jos minä tarvitsen sinua samalla kun rakastan sinua, minun rakkauteni on itsekästä, se etsii omaansa, se ei kärsi kaikkea vaan ainoastaan sen mikä ei liiaksi haavoita itsekkyyttä ja se kestää vain sen minkä itsekkyys katsoo voivansa sallia.

Kihlmanin ”sinä” on vaimo. Koska pidän Ihminen joka järkkyi -kirjaa varsinaisena Raamattunani, sovellan Kihlmanin ajatusta jumalasuhteeseen. Olin nimenomaan tarvinnut Jumalaa, doupannut sieluani Hänellä. Olin etsinyt omaani eli käypää versiota armosta. Vastineeksi en ollut antanut mitään. Jumalan rakkaus ei saanut lupaa toimia minussa eikä säteillyt kauttani kohti muita ihmisiä.

Sosiologi Émile Durkheimin mukaan uskonto on ennen kaikkea sosiaalista toimintaa. Jumala ja yhteisö ovat Durkheimille käytännössä sama asia. Yritin uskoa, kuten kirkko opettaa, mutta unohdin seurakunnan ja leijuin valikoimieni pyhien kirjoitusten kuplassa.

En kiittänyt yhdestäkään saarnasta, virrestä tai leivästä. Vähiten kiitin siitä, että uskonnollisen käänteen myötä olin saanut suunnattomasti energiaa ja kirjoittanut romaanini reilussa puolessa vuodessa julkaisukuntoon. Päähenkilöni hengellinen umpikuja ei ole kokonaan omani. Silti omin kaiken kunnian. Oscar Wilden ajatus elämästä jäljittelemässä taidetta pilkistää saumakohdista.

Messusta puuttui arvostamani luterilainen raskasmielisyys.

Lankalauantaita seuraa pääsiäinen, kristikunnan suurin juhla. Vasen käsi ja jalka tuntuivat suhteellisen normaaleilta, kun istuin Paavalin kirkon penkkiin. Sali oli koristeltu peruskouluaskartelun hengessä: keltaista silkkipaperia ja pajunkissoja. Pappi ehdotti avaussanoissaan, josko jokainen kättelisi ­vierustoveriaan ja sanoisi tälle: ”Kristus on ylösnoussut.” Vanha nainen tarttui minuun ja värähdin kauhusta. Hän tiesi jo, minä en enää. Jos tiesinkin, vastaan törmäsi kysymys: ”Entä sitten?”

Messusta puuttui arvostamani luterilainen raskasmielisyys. Laulettiin afrikkalaistaustaisia hymnejä, nuori nainen kiersi kirkkosalia ja soitti rumpua. Intensiteetiltään sauvakävelyä vastannut ilo lävisti ylipitkän toimituksen.

Luulen silti, että vaikka alttarille olisi tuotu satapäinen gospel-kuoro, vaikka James Brown ja Aretha Franklin olisivat hyppineet voltteja ja kirkkokansa riehunut ekstaasissa, olisin jäänyt ulkopuolelle. Ilon laatu ei ollut ongelma vaan ilo itse. Jos en pystynyt riemuitsemaan kristinuskon perustavimmasta ihmeestä, tyhjästä haudasta, mitä helvettiä tein täällä?

Puutumus levisi. Sinnittelin penkissä ehtoolliseen saakka, josta tuli viimeiseni. Poistuin sivukäytävää pitkin aurinkoiseen Vallilaan. Sydän puutui. Saarnasta en muista paljoakaan, sillä keskityin kuuntelemaan Jumalan suoraa puhetta. Suunnilleen näin Hän sanoi minulle pääsiäisenä 2019:

Vuoden mittainen tutustumisjaksosi päättyy nyt. Varotin ennakkoon, mutta et kuunnellut. En ole ”tuote” haluamasi kaltaisessa palveluksessa. Jeesus, ainoa poikani, ei ole sinun huorasi, jonka voit sille päälle sattuessasi penetroida surulla. Kristinusko rakentuu kärsimyksen lisäksi riemulle ja rakkaudelle. Jos ja kun et suostu yhteistyöhön, toivotan (epä)onnea valitsemallesi tielle. Mene jo kotiin. Saat tässä viimassa kevätflunssan.

Taiteilija Jesper Walderstenilla on teos, jossa sanat muodostavat ristin. Vaakaviivalla lukee ”Gud är bara” ja pystyviivalla ”förnamnet”. ”Jumala on vain etunimi.” Walderstenin mahdolliset uskontokriittiset tarkoitusperät eivät puhuttele minua. Kysynkin: miten niin ”vain”? Kristinuskon hienous liittyy Jumalan lihaksi tulemiseen ja tuttavallisuuteen. Jeesus temmattiin ihmisten luokse koskettavaksi ja sinuteltavaksi. Jos kristitty kykenee kunnioittamaan Jumalaa ja luomaan tähän samalla kursailemattoman suhteen, ollaan pitkällä sielullisessa hyvinvoinnissa.

Ystävät puhuttelevat toisiaan etunimillä. Minulle Jumala oli koko ajan ”Jumala”, apatiani muotoinen olkiukko, ei etu- eikä suku- vaan artistinimi. En ollut valmis tutustumaan luomukseeni, jonka väitin luoneen maan ja taivaan.

Harkitsin ottavani yhteyttä seurakuntani kirkkoherraan. Eroakirkosta.fi-palvelu herättää minussa primitiivisen kieltoreaktion, vaikka olenkin käyttänyt sitä jo 00-luvulla. Olisi komeampaa istua sakastin pöydän ääreen, katsoa sielunpaimenta silmiin ja paljastaa eroaikeensa. Tarttuisiko kirkkoherra käteeni tai nilkkaani? Olisinko uppoavalle laivalle tärkeä rotta? Kuitenkin hän hyväksyisi tappionsa eikä huutelisi patjan kanssa korkean rakennuksen juurella, että ”harkitse vielä, sinulla on elämä edessäsi!” Ojentaisi vain lomakkeen ja kynän.

En kestäisi sellaista. Jäin kotiin ja avasin pitkin hampain selaimen.

Maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin liittyy varmuutta vielä harvemmin kuin älyllisesti virkeää epäilyä. Nyt kuitenkin tunsin raskaan oven sulkeutuneen edessäni. Metrin paksuiseen järkäleeseen olisi turha koputella. Yleensä, kun järkevä subjekti on varma päätöksestään, rivien välissä lukee, että päätös koituu hänelle joko heti tai ennen pitkää hyödyksi. Minä taas olen varma sekä ratkaisusta että sen haitallisuudesta itselleni ja läheisilleni. Olisi moninkertaisesti parempi jatkaa kristityn elämän hapuilua, mutta huijaus alkoi tuntua liian suurelta.

Voin kritisoida kirkkoa lähinnä väärän värisestä silkkipaperista. En edes kyseenalaista Jumalan olemassaoloa. Epäilemättä Kristus on ylösnoussut, mutta minusta ei ponnekkaista yrityksistä huolimatta ollut kiinnittymään tähän sanomaan. For somebody’s sins but not mine. Patti Smith ei erehtynytkään. Tittelipelissä en muuttunut kristitystä ateistiksi vaan kristityn haamuksi.

Tunnelma ei ole helpottunut. Poissa on aava vapaus, jota vaikkapa Mikko Joensuu kuvaa Amen-levytrilogiansa toisessa osassa. Yhtä kaukana on riemu, jolla norjalaiskirjailija Kjell Askildsen muistelee uskosta luopumistaan: kuinka hän oli teininä tiedostanut ­Jumala-puheen olevan ”kertakaikkista roskaa”. Joensuu ja Askildsen kasvoivat uskonnollisissa perheissä, jolloin Jumalan jättäminen merkitsee kokonaisvaltaista irtiottoa.

Minulle kristinuskon tunnustaminen ja harjoittaminen oli ja olisi jatkossakin eräänlainen kapinaratkaisu. Olen liian väsynyt ja pettynyt taistellakseni. Parvekkeen välittömästä läheisyydestä löytyi tyhjyyttä. Siellä mahtuu hengittämään liiankin hyvin. Raikasta kevätilmaa riittää ympäri vuoden.

Lähetän eropyyntöni 24.5.2019 varhain aamulla. Erokirkosta.fi-sivusto pyytää ottamaan tarkistuskoodin talteen. ”Sitä voidaan käyttää myöhemmin ongelmatilanteiden selvittämiseksi.” Jos haluaisin kertoa erosyyni, voisin täyttää sille varatun tekstikentän. Olisin anonyymi.

Julkaistu: 31.8.2019