Kun Julia, 23, näkee pahvipuristiminen, saattaa hän kuvitella hyppäävänsä sinne – Tällaista on elää väkivaltaisten pakkoajatusten kanssa
Kuolemaan liittyvät pakkoajatukset ovat yleisiä, mutta pahimmillaan ne ottavat vallan hengenvaarallisella tavalla. Itsetuhoisen Julian ovat pelastaneet läheisten tuki ja kriisin hetkellä saatavilla ollut apu.
Kun puhe kääntyy purjehdukseen, Julian ääni kirkastuu ja puhe hetkittäin jopa tulvii. Tulevan kesän ryhmäpurjehdukset Etelä-Suomen saaristossa, yksi niistä useamman päivän mittainen. Harrastus tuo hieman iloa 23-vuotiaan Julian elämään, joka on ollut pitkään vaikeaa.
Julian puhuessa kokemuksistaan lauseet ovat taas lyhyitä ja tulevat harvakseltaan. Arkea tahdittaa alakuloinen mieli. Voimattomuus on sana, jolla hän kuvaa oloaan. Näin Julia on tuntenut jo vuosia.
Että on turha eikä elämällä ole mitään merkitystä.
Että olisi helpompaa ja kaikille parempi, jos häntä ei enää olisi.
Julialla on todettu masennus, jonka lisäksi hänelle diagnosoitiin autismi 17-vuotiaana. Noihin aikoihin Julian elämä alkoi mutkistua, ja hän alkoi tuntea itsensä enenevässä määrin arvottomaksi. Julia kärsii pakkoajatuksista, joissa hän haluaisi vahingoittaa itseään.
Julia kuvaa alakuloa vähäsanaisesti. Se vain on. Huonon olon kasvaessa mieli alkaa täyttyä ajatuksista itsensä vahingoittamisesta. Lapsena niitä ei ollut.
– Ne tulee, jos näen jonkun jutun, vaikka pahvipuristimen. Siitä tulee ajatus, että hyppään sinne. Tai jos on avanto, mietin sukeltamista jäiden alle.
