Seksisymboliksi kehuttu näyttelijä Matti Ristinen katsoo kehoaan: ”Kropan periksi antaminen on vääjäämätöntä”

Pipon alta pelmahtaa vaalea, sojottava tukka. Sitä haroo aisoihin näyttelijä Matti Ristinen, 50, tuttu lääkäri Syke-lääkärisarjasta ja poliisimies draamasarjoista Kaikki synnit ja Pirunpelto.

Siinä on raamikas, salaperäinen ja poikamaisen komea Mr. Elovena, jota kuvaillaan ”vetovoimaiseksi jollain selittämättömällä tavalla”.

Keskustelupalstat, nuo kaiken tietävät, ovat nostaneet Ristisen usein kärkisijoille Suomen seksikkäin miesnäyttelijä -äänestyksissä.

Kun asian ottaa puheeksi, Ristinen vaivaantuu silmin nähden. Äähh…

– En kyllä yhtään pidä itseäni minään seksisymbolina, en edes julkkiksena. Elän hyvin arkista, tavallista elämää. Ajattelen, että ihmiset tietävät ammattini, mutta he eivät tiedä kuka minä olen.

Mutta kun Ristinen kävelee kadulla, kyllä hänet usein tunnistetaan. Aivan tuntematon saattaa pysäyttää miehen ja käydä tuttavallisesti jutulle.

– Sitten sanotaan, että hetkinen, tunnetaankos me edes, näytät niin tutulta.

Ja kyllähän hän näyttää. Ristinen nousi suuren kansan tietoisuuteen viimeistään vuosituhannen vaihteen tienoilla Kun taivas repeää- ja Taivas sinivalkoinen -sarjojen myötä. Yhtä jaksoa katsoi parhaimmillaan miljoona ihmistä. Kun keskeisessä roolissa oli suoraan Suomi-filmin viljapellolta kotoisin oleva mies, alkoivat monessa kotikatsomossa sydämet läpättää.

– Silloin jouduin muuttamaan numeroni salaiseksi, sillä aloin saada paljon kummallisia puheviestejä. Esimerkiksi eräs nuori mies tarjosi minulle siskoaan treffeille.

Oli toisenlainenkin Ristinen, lösähtänyt. Se oli silloin, kun hän teki vuonna 2019 vaativan roolin Olen suomalainen -elokuvan pääroolissa Kari Tapiona. Rooliin kuului näyttää myös elämää nähneeltä ja vuosikausia juoneelta. Se kaikki vaati Matti Ristiseltä työtä. Keho oli saatava laiskistumaan, väsymystä kasvoihin, painoa lisää ja paljon.

– Minulle kertyi silloin todella paljon lisäpainoa ja vietin hyvin leppoisaa elämää. Lopetin liikkumisen käytännössä kokonaan, sillä kropan muuttaminen oli tapa päästä oikeanlaiseen mielentilaan.

Kun kuvaukset olivat päättymässä, Ristinen odotti jo pääsevänsä palauttamaan itseään tavalliseen kuntoon. Se ei siinä iässä ollutkaan niin yksinkertainen juttu.

– Oli pitkä tie päästä täydestä liikkumattomuudesta takaisin siihen, että urheilu olisi mukavaa. Koska eihän urheilu oikeasti ole mukavaa. Lajista riippumatta itseään täytyy aina käskyttää.

Kovan työn ja lujan treenauksen jälkeen Kari Tapio oli lopulta Ristisen kropasta poissa. Samanlaiseen kiirastuleen hän ei enää kroppaansa laittaisi. Nyt tarjolle pitäisi tulla todella kova rooli, että hän alkaisi tehdä uudelleen samanlaista väkivaltaa kropalleen.

Ristinen kaivaa taskustaan lukulasit. Se lienee näkyvin merkki tammikuun seitsemäs päivä tapahtuneesta 50 vuoden rajapyykin saavuttamisesta.

– Maallinen tomumaja alkaa rapistua. Kropan periksi antaminen on vääjäämätöntä, vaikka sitä vastaan voikin yrittää taistella. On mahdollisuus katsoa taaksepäin ja puntaroida, olenko tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni.

Melkein kaikkeen tämä viisikymppisen kroppa taipuu edelleen, oli kyse poliisin tai muusta fyysisestä roolista.

– No sen verran voin myöntää, että polvet alkavat olla huonossa kunnossa. En silti ole vielä menossa leikkaukseen. Jos ohjaaja sanoo, että juokse tuosta sata metriä, pystyn siihen, mutta juoksulenkillä en pysty enää käymään. Toisaalta en ajattele sitä isona menetyksenä, jotain muuta tulee tilalle.

Ristinen ymmärsi puolen vuosisadan lähestyessä, että nyt voi valita kahdesta tiestä.

– Onhan tämä yleisesti tällainen selkeä kriisinpaikka, johon ladataan paljon tunnetta. Ymmärrän, jos jollekin tulee tarve putsata pöytä. Joku toteaa, että haluaa viettää loppuelämänsä jollain toisella tavalla.

Toinen vaihtoehto on syventää olemassa olevaa. Ristinen valitsi tämän reitin.

– Se tuntuu minusta luontevammalta. Olen aina saanut toteuttaa niitä haaveita, joita on pulpahtanut pintaan. Siinä mielessä olen saanut elää onnekkaasti tätä elämää. Vaimoni ei ole koskaan estänyt minua menemästä tai tekemästä.

Entä ulkonäköpaineita? Onko niitä? Ei, sanoo Ristinen, paitsi…

– …silloin, kun vaimo sanoo, että nyt sinulle on tuota vatsaa tullut, tulee samanlainen vatsa kuin isällesi. Ja tottahan se on, että alamme muistuttaa vanhempiamme – ennemmin tai myöhemmin.

Niin, vaimo. Elämän tukipilarina Ristisellä on ollut jo 30 vuoden ajan myös näyttelijänä tunnettu Sari Haapamäki. Pariskunta on pitänyt yhtä jo parikymppisistä lähtien. Lienee aiheellista kysyä, mikä on pitkän parisuhteen salaisuus.

– Pohjavire on rakkaus. Joskus samat ammatit voivat olla raskas asia, mutta meillä se on ollut tukeva ja yhdistävä elementti. Se pitää jalat maassa, kun kummatkin ymmärtävät, että tähän ei liity mitään taiteilijuutta.

Hän pohtii, että pariskuntaa yhdistää yhteisistä asioista haaveilu.

– Se on meitä koossapitävä voima. Totta kai 30 vuodessa ymmärtää myös sen, että toista ei voi enää muuttaa. Tuon tyyppisen kanssa sitä on menty yhteen ja näillä mennään. Se ei sulje pois sitä, että minä yritän vähän muuttaa Saria ja hän minua, Ristinen virnistää.

Riidoiltakaan ei olla vältytty.

– Varmasti joskus on ollut fiilis, että nyt lähtee puoliso vaihtoon. Sarikin on varmasti ajatellut, että nyt tuo ukko lähtee tuosta. Mutta minulla on hyvä kaveripiiri eikä minua ole koskaan estetty menemästä. Jos tarvitsen tuuletusta, lähden frendien kanssa viettämään viikonloppua mökille. Se toimii terapeuttisena henkireikänä.

Sarillakin on omat kuvionsa ja harrastuksensa.

– Olemme riittävästi erossa toisistamme, jotta voimme olla riittävästi yhdessä. Pyrimme tukemaan toisiamme, jos toinen haluaa vaikka flamencokurssille Espanjaan. Monet parisuhteet tukahtuvat siihen, kun kaikki pitää tehdä yhdessä.

Ristinen pohtii avioliittovalaa, jossa puhutaan tahdosta.

– Rakkaus on tahdon asia. Tahdotko olla tässä? Ei niin, että tuntuuko sinusta siltä tai tältä. Asioiden eteen joutuu aina tekemään töitä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Tärkeintä on, että osaa kuunnella ja tulee kuulluksi. Sitä tässä joutuu joka päivä opettelemaan.

Paljon Ristinen on mennytkin. Nuorempana hän teki kaikkea, missä oli vauhtia, riskejä ja vaarallisia tilanteita. Oli moottoripyöräreissuja ulkomaille, vuorikiipeilyä ja laitesukellusta. Oli laskuvarjohyppyjä ja jääkiipeilyä.

Vuorikiipeily alkoi melkein 20 vuotta sitten Sari-vaimon kanssa tehdystä matkasta Tansaniaan, jossa pariskunta kävi vaeltamassa Kilimanjaron huipulle.

– Se oli mielestäni ihan sairaan kivaa ja sanoin vaimolle, että tämä taitaa olla asia, johon haluan paneutua. Olin jo näytellyt kymmenisen vuotta. Tuntui, että minulla ei ole omia tarinoita, olen muiden tarinoiden tulkki. Halusin, että minulla olisi tästä elämästä muutakin muisteltavaa kuin rooleja.

Niinpä kiipeily alkoi. Ruotsin Kebnekaisen jäätikkökurssilla hän kohtasi hengenvaarallisia irtokiviä vuonna 2009, ja jatkoi kiipeilyä Argentiinassa, Keniassa ja Kazakstanissa.

Vuonna 2013 hän jäi Perun Cardillera Blancassa jumiin myrskyn keskelle rinteeseen, jossa puhalsivat tuulet 50 metriä sekunnissa. Mukana oli kokenut suomalainen vuorikiipeilijä Samuli Mansikka.

– Silloin Samuli sanoi, että nyt ei nukuta vaan yritetään pitää teltta kasassa. Aamulla hän sanoi, että jos teltan ulkopuolella olleet jäähakut ja jääraudat ovat kadonneet, sitten me Matti ollaan tosi pahassa paikassa emmekä pääse täältä vuorelta alas.

He pääsivät alas. Vuoret kuitenkin vaativat uhrinsa: Ristisen kanssa kiivennyt Mansikka menehtyi vuonna 2015 Nepalin Himalajalla.

Lähestyessään viidenkympin rajapyykkiä Ristinen päätti jättää vuoret ja riskien hakemisen sikseen. Tuli täyskäännös ja hän alkoi mökkeillä Taivalkosken-kesämökillään, jonka hän on veistänyt hirsistä isänsä kanssa.

– Ennen hain äärielämyksiä, enää en kaipaa sitä jännitystä. Huomio on siirtynyt lapsiin ja perheeseen. Mutta jos oikein mietin, voin vieläkin tuntea jäätikön tuoksun nenässäni.

Ristinen seuraa nyt erityisellä rakkaudella 13- ja 15-vuotiaiden tytärtensä kasvua. Viisikymppiselle se on muistutus siitä, että elämässä on tärkeää on olla muille läsnä. Nuoruuttaan Ristinen katselee nyt minäkeskeisyyden ja malttamattomuuden aikana.

– Nuorempana oli valtava tarve päästä joihinkin pöytiin istumaan, enää ei ole. Nyt voin käydä kutsuttuna, mutta en haikaile sen perään. Ehkä se on oikeanlaisen itsetunnon ja minäkuvan rakentumista. Nyt alan siirtyä sivuun valokeilasta, on muiden vuoro loistaa siinä.

Ikääntymisen päällä on aina se tumma varjo, että kaikesta on luovuttava, Ristinen sanoo.

– Toisaalta onhan se matka alkanut jo nelikymppisenä: lapset kasvavat ja lähtevät pian pesästä. Maailmakin muuttuu niin järjetöntä vauhtia, etten pysy siinä oikein enää mukana.

Aika, tuo pirulainen, etenee yhä nopeammin.

– Teoriani on, että viisivuotiaana kuukausi on pitkä, sillä taaksejäänyt elämä on lyhyt. Viisikymppisenä kuukausi on lyhyt, koska takana on niin pitkästi elämää. Jos odottaa jotain, aika kuluu vieläkin hitaammin. Jälkikäteen ajatellen aika on kuitenkin mennyt hupsahtamalla.

Viisikymppinen näyttelijä tietää, mitä seuraavan puolen vuoden aikana tapahtuu. Hän on lähtenyt kiertämään seurantaloja. Kiertue yhdistää runot haitarimusiikkiin. Esityksessä on mukana myös vaimo Sari Haapamäki sekä haitaristi Johanna Juhola, joka on myös säveltänyt esityksen musiikin. Esityksessä Ristinen palaa lapsuudestaan asti tärkeän runonlausunnon pariin.

– On hienoa päästä viemään esitystä maaseudulle ja herättelemään henkiin seurantalojen iltamaperinnettä.