Apu

Mitä Icehearts-lapsista tulee isona? – ”Ei se yhteys mihinkään katkennut, vaan jatkuu koko eliniän,” kertoo 20-vuotias Mikke

Mitä Icehearts-lapsista tulee isona? – ”Ei se yhteys mihinkään katkennut, vaan jatkuu koko eliniän,” kertoo 20-vuotias Mikke
Apu on seurannut Helsingin Suutarilassa toimivaa Icehearts-joukkuetta sen perustamisesta alkaen. Ekoissa harjoituksissa oli yksi sääntö ylitse muiden.
Julkaistu: 2.12.2020

Helsingin Suutarilan ala-asteen koulun liikuntasalissa harjoitukset ovat juuri alkamassa, mutta treenien vetäjällä Toni Schüllerillä on vielä asiaa:

– Muistakaa. On yksi sääntö, joka on tärkeämpi kuin muut: Kaikilla pitää olla kivaa!

Poikien katseet ovat jo suuntautuneet mailan vartta pitkin etuviistoon, kohti keskiympyrää ja aloitusta. Schüller ei kuitenkaan luovuta.

– Eli mikä se sääntö oli?

Kun poikien mumina on kuitattavissa hyväksyväksi ymmärrykseksi, peli alkaa.

Maailma on odottanut tätä samaista päivää Yhdysvaltain presidentinvaalien takia. Suutarilan ala-asteen kahdesta Icehearts-ryhmästä nuoremmassa on kuitenkin ollut ihan oma päämäärä. Peruskoulun toista ja kolmatta luokkaa käyvät pojat ovat pitkään kyselleet Schülleriltä, milloin heillä on ensimmäiset harjoitukset.

Ja nyt on, peli käy!

Salibandyä Suutarilassa, vihdoinkin! Icehearts-ryhmän ensimmäinen vuosi on ryhmäytymistä, toisen vuoden syksyllä alkavat urheiluharjoitukset.

Jotta kukaan ei putoaisi

Iceheartsia saatetaan pitää yhä jääkiekkoseurana, sillä aluksi järjestön joukkueissa pelattiin juuri jääkiekkoa. Sittemmin lajikirjo on kasvanut yhdessä toiminnan kanssa. Nyt 750 lasta ja nuorta kantaa 53 joukkueessa Jääsydänten logoa – ja osa pelaa jääkiekon sijasta salibandya tai jalkapalloa.

Kyse on paitsi peli-ilosta myös yhteiskunnallisesta toiminnasta. Iceheartsin joukkueita pyörittää Icehearts-yhdistys koulujen iltapäiväkerhotoimintansa jatkoksi.

Koko toiminta tähtää samaan päämäärään: mahdollista syrjäytymistä ennaltaehkäistään antamalla lapsille ja nuorille hauskaa tekemistä turvallisessa ympäristössä.

Icehearts ry:n perustivat Vantaalla vuonna 1996 jääkiekon parissa pitkään toiminut pappi Ilkka Turkka ja hänen poikansa Ville. Perusperiaate oli jo tuolloin sama kuin nyt: joukkueisiin valitaan vain lapsia, jotka eivät pääse muualle pelaamaan ja tarvitsevat tukea elämässään. Mukana on nykyisin myös tyttöjoukkueita, koko ajan enemmän.

Lapset viettävät ensimmäisen vuoden liikunnallisessa iltapäiväkerhossa. Sen tavoite on tutustuttaa lapset toisiinsa ja yhteisiin sääntöihin, hitsata ja sitoa porukkaa yhteen ennen ensimmäistäkään peliä tai harjoitusta. Edessä on kuitenkin 12 vuoden yhteinen taival lapsuudesta aikuisuuteen. Tuon ajan myös kasvattaja sitoutuu ryhmäänsä vetämään.

Nyt Schüllerillä on tosin ihan oikea sitomistehtävä: yhden pelaajan kengännauhat ovat auenneet ja hän odottaa käsi kasvattajan olkapäällä, kun tämä saa lapsen jalkoihin kumartuneena uuden solmun aikaan.

Peli jatkuu.

Kohta keltaliivinen poika murtautuu harhautuksensa jälkeen oikealta maalivahdin eteen, laukaisee – ja pallo suhahtaa etukulmasta maaliin. Tuuletus on tärkeä osa suoritusta. Maalintekijän vauhti ei katkea, vaikka peli on poikki ja palloa kaivetaan verkosta. Perään juoksee muita keltaliivejä, joukkuetovereita.

– Jee!

Aluksi harjoitukset koostuvat pelkästään pelaamisesta. Ehkä jo ennen joulua joukkue alkaa kuitenkin harjoitella myös ”tekniikkajuttuja, vetoja ja syöttöjä”. Schüllerin mukaan on kuitenkin tärkeää edetä lasten kanssa huomioiden päivän kunto ja mieli.

Päätä ei hakata seinään, pelillisten hienouksien ohi ajaa se, että pelatessa päästään purkamaan energiaa – ja yhdes­sä opetellaan joukkueen sääntöjä, yhteistyötä ja muiden kunnioittamista.

Kaikilla pitää olla kivaa.

Ensimmäisissä harjoituksissa keskityttiin pelaamiseen huolellisesti.

Turvallinen aikuinen

Toni Schüller on valmentanut ryhmäänsä runsaan vuoden ajan.

– Tai me Iceheartsissa puhumme kasvattajista, hän täsmentää.

Eli pelaaminen ja pelissä pärjääminen on sivuseikka? Ei ihan niinkään. Schüller muistaa, kuinka hänen edellinen Icehearts-joukkueensa pelasi ensimmäisen virallisen salibandyottelunsa. Se päättyi 15–2.

– Kellään ei ollut kivaa. Vaikka voittaminen ei ole tärkeintä, kyllähän kaikki haluavat voittaa. Nuo pojatkin tietysti.

Onneksi Schüllerin vanha Icehearts-joukkue onnistui aikanaan voittamaan jo toisen ottelunsa. Lapset saivat onnistumisen elämyksen.

Elämyksen, pärjäämisen tunteen, pitäisi tulla jo siitä, että kuuluu joukkueeseen.

Vuosien mittaan myös Icehearts ry on kehittänyt toimintaansa. Enää uuden perustettavan ryhmän ei ole automaattisesti ilmoittauduttava liiton sarjaan tai pelaamaan mitään muitakaan virallisia otteluja.

– Aikanaan tulen kysymään näiltä pojilta, ketkä haluavat lähteä pelaamaan sarjaan. Innokkaimpien kädet nousevat ylös. Mutta kaikkien ei ole pakko lähteä, Schüller sanoo.

Kasvattajan tehtävä on olla lapselle turvallinen aikuinen ja olla sitä tavalla, mitä perheen ulkopuoliset tahot eivät useinkaan pysty olemaan: sama henkilö kulkee rinnalla 12 vuoden ajan, alakoulun ensiluokista täysi-ikäisyyteen, nuoreen aikuisuuteen saakka.

Kyllä kasvattaja myös kasvattaa. Pojat tietävät, että kiroilla ei saa.

– Eikä kukaan kiroilekaan. Ainakaan niin, että minä kuulen.

Ennen kuin pelataan, kasvattaja Toni Schüller kertaa tärkeimmän säännön: kaikilla pitää olla kivaa.

Korona kohteli perheitä eri tavoin

Puolet harjoitusajasta pelataan futsalia eli salissa pelattavaa jalkapalloa. Schüller ilmoittaa, että jokaisen on käytävä juomassa. Pojat ryntäävät salin ovesta käytävään. Paitsi yksi heistä.

– Äiti on kieltänyt minua juomasta hanasta!

– No käy sitten juomassa omasta juomapullosta luokassa.

Kun kaikki ovat taas koossa, Schüller komentaa porukan keskiympyrään.

– Seuraavaksi pelataan futsalia, mutta yksi juttu sitä ennen…

– Hei Toni, mun pitää käydä vessassa!

– No käy.

Ja taas yksi poika juoksee salin ovea kohti.

Liikuntahalli on liikkumista varten. Ennen futsalia ehtii hyvin tehdä kärrynpyöriä.

Suutarilan ala-asteen nuoremman Iceheartsin joukkueen ensimmäinen futsal-palaveri käynnistyy yskähdellen kuin aikuisten videopalaveri korona-aikaan.

Niin, korona. Se vaikutti Iceheartsinkin toimintaan. Maaliskuussa alkanut poikkeusaika sulki koulut. Oppilaat saivat kuitenkin tulla kouluun, jos he tai heidän huoltajansa niin tahtoivat.

Iceheartsin pojat tulivat yhtä lukuun ottamatta. Yksitellen he palasivat tuttuun kouluun, jossa ei kuitenkaan ollut kaikki ihan tuttua: muut lapset ja useimmat opettajat puuttuivat.

Kasvattaja Schüller koki, ettei hänen oma arkensa juuri muuttunut. Hän oli normaalisti töissä koko ajan. Aluksi poikia oli vähemmän, ja vastuu koulutöistä siirtyi joidenkin oppilaiden tapauksessa enemmän iltapäiväkerhoon.

Tässäkin kahdeksan lapsen yksikössä nähtiin, että korona kohteli eri perheitä eri tavoin. Joissakin tapauksissa kotona olivat vanhemmat ja muita lapsia, mutta tämän myötä myös olematon rauha koulutyöhön.

Siellä lepää! Urheilu antaa onnistumisen iloa – ja mahdollisuuden purkaa energiaa.

Osalla perheistä puutetta ruuasta

Toisessa perheessä taas saattoi olla puutetta ruuasta. Iceheartsilla on yhteistyösopimus paikallisen ruokakaupan kanssa. Sieltä he saavat muun muassa paistotuotteita, jotka olisivat menossa pois myynnistä.

Ruoka-apupaketteja Schüller kiertää viemässä Icehearts -perheisiin aika ajoin, ja koronakeväänä matkaan tuli uusi etappi, kun opettajat kertoivat perheestä, joka saattaisi ruoka-apua kaivata.

Sattumalta tässä perheessä oli myös poika, joka iältäänkin sopi Iceheartsin tähän ryhmään, ja niin joukko kasvoi yhdeksänjäseniseksi.

– Tämä oli hieno sattuma. Normioloissa hän ei olisi löytänyt mukaan joukkueeseen, Schüller kehuu.

Toni Schüller kertoo, että koronakevään aikana hänen yhteydenpitonsa perheiden kanssa tiivistyi. Kasvattaja kulkee rinnalla 12 vuoden ajan, alakoulun ensiluokista täysi-ikäisyyteen, nuoreen aikuisuuteen saakka.

Schüller sanoo, että koronakevät oli pääasiassa näille lapsille muutenkin koulunkäynnin kannalta hyvää aikaa. Hänen oma yhteydenpitonsa perheiden kanssa tiivistyi. Lapset tekivät ryhmätilassa Tonin johdolla koulutehtäviä osan päivästä – ja loppuaika saatiin liikkua koko ison koulun alueella.

– Ajattele, leikittiin vaikkapa piilosta niin, että koko koulun alueelle sai mennä piiloon. Ainoa sääntö oli, että mitään ei saa rikkoa. Rehtori kävi myös koulussa töissä, joten pojat uskoivat hänen tarkkailevan käytäviä valvontakameroista koko ajan. Mitään ei hajonnut, Schüller muistelee.

Niin pieniä nämä pojat ovat, että he ajattelevat rehtorin työn olevan lähinnä valvontakameroiden kyttäämistä. Ja niin pieniä, että he pelaavat futsaliakin salibandymaaleihin.

Ja nyt kaikki pojat ovat keskiympyrässä valmiita kuuntelemaan Schüllerin puheet päästäkseen pelaamaan.

– Olen tosi ylpeä siitä, miten pelasitte salibandyä: tosi hyvin. Ja nyt kun pelataan futsalia, teidän pitää muistaa ennen kaikkea yksi sääntö: kaikilla pitää olla kivaa! Ketään ei saa haukkua, virheitä tulee kaikille, kenellekään ei saa tulla paha mieli! Kaikilla pitää olla kivaa!

Yksi pojista ei kuitenkaan halua pelata, vaan jää kentän laidalle. Ei ole pakko pelata, Schüller sanoo hänelle. Mutta jos ei pelaa, pitää istua penkillä.

Niin hän istuukin, siihen saakka, että joutuu tai pääsee paikkaamaan jalkansa loukannutta Schülleriä kentälle.

Ja niin penkki tyhjenee.

Pian tämän vaihtomiehenkin tukka on hikinen.

Pelin tuoksinassa kuuluu äkkiä yksi lause, jonka Schüller tulkitsee moitteeksi pelikaverille. Hän pyytää lauseen sanojan kentän laidalle muistelemaan, mikä oli tärkein sääntö. Se ei ihan heti muistu mieleen, mutta aika nopeasti kuitenkin.

– Kaikilla pitää olla kivaa!

– Hienosti muistit! Mene vaan takaisin pelaamaan, Schüller sanoo.

Tunnin päätteeksi vaihtomiehenä peliin tullut poika pyytää Schülleriltä, että saa aloittaa ensi kerralla maalivahtina.

Pian tämän vaihtomiehenkin tukka on hikinen.

Haaveena nuorisotyö

Ensimmäisen harjoitustunnin jälkeen Suutarilan koulun liikuntasali hiljenee hetkeksi. Pojat ottavat mailansa ja juoksevat salista. Virtaa jäi vielä jäljelle.

Mikke Virtanen jää siirtämään salibandymaaleja pois. Virtanen, 20, on työskennellyt syksyn ajan tämän Icehearts -ryhmän mukana. Hän aloittaa pian kahden ja puolen oppisopimusjakson, joka kouluttaa hänestä työn kautta hänet nuorisotyön ammattilaiseksi.

Nuorisotyöstä ja Iceheartsista Virtasella onkin kokemusta, sillä hän on itse käynyt läpi 12 vuoden Icehearts-putken aivan naapurikaupunginosassa, Helsingin Silta­mäessä. Toni Schüller oli myös hänen kasvattajansa.

– On kiva katsoa näitä lapsia pelaamassa. Tulee muistoja mieleen, hän sanoo.

Jaakko ja Mikke, maalivahdit.

Jätettyään taannoin sähköalan ammattiopinnot kesken hän meni armeijaan. Nyt se on suoritettu, ja tähtäimessä on kutsumustyö.

– Unelmani on, että jonain päivänä voisin olla itse Icehearts-joukkueen kasvattaja.

Epäilemättä Virtanen tietää paremmin kuin moni muu hommasta haaveileva, mitä työ on. Nyt aikuisena hän ymmärtää paremmin välillä varsin tiukkaa vaatimustasoa, jota Icehearts valituiltaan edellyttää.

Hän kertoo, että nuoruusvuosinaan tarvitsi itsekin joukkueen tukea. Lapset voivat olla vilkkaita, mutta nuoruusvuosina vilkkaus saattaa ilmetä tavoilla, joita muiden ihmisten ja yhteiskunnan on vaikea hyväksyä.

Iceheartsin kasvattajilta täytyy löytyä lempeyttä ja lujuutta niin lasten kuin nuortenkin vilkkauden ohjaamiseen pois vääristä asioista.

– Lapset on lapsia ja nuoret on nuoria. Toni pysyi aina meidän rinnalla, ja hänelle sai kertoa ongelmista.

Mikke Virtanen on käynyt läpi 12 vuoden Icehearts-putken. – Kun meillä oli viimeinen illallinen 12 vuoden jälkeen Tonin ja koko jengin kanssa, oli aika haikea fiilis, hän muistelee.

Tonin puoleen voi kääntyä aina

Kaikilla pitää olla kivaa! Toteutuiko tuo periaate teidän joukkueessanne?

– Kyllä se suurimmaksi osaksi toteutui. Totta kai kaikilla oli välillä huonompia päiviä ja tuli niitä känkkäränkkiä, mutta loppujen lopuksi kaikilla oli hyvä fiilis. Tulin ainakin itse tänne aina ilomielin. Oli kiva nähdä kavereita ja pelata ja mitä milloinkin.

Virtasen Icehearts-ryhmä säilyi samana koko 12 vuoden ajan. Nyt ryhmän jäsenet ovat miettineet, että he perustaisivat oman salibandyjoukkueen – ja menisivät johonkin sarjaan pelaamaan.

– Kun meillä oli viimeinen illallinen 12 vuoden jälkeen Tonin ja koko jengin kanssa, oli aika haikea fiilis. Mutta oli se myös tosi siistiä. Voin aina kääntyä Tonin puoleen, jos jotain ongelmia tulee. Ei se yhteys mihinkään katkennut, vaikka 12 vuotta tuli täyteen. Luulen, että se jatkuu koko eliniän, Virtanen sanoo.

Nämä pojat ovat niin pieniä, että pelaavat futsalia salibandymaaleihin.

Icehearts luo siteen, joka kestää

Schüller huokaisee, kun kuulee Virtasen kommentit vähän myöhemmin Iceheartsin pienessä luokkahuoneessa.

– Kiva kuulla, hän sanoo pienen hiljaisuuden jälkeen.

Sitten hän jatkaa, ehkäpä jopa hivenen liikuttuneena.

– Siis eiväthän ne pojat mulle tuollaista tule sanomaan.

Silti hän sanoo olevansa varma siitä, että luottamussuhde on vanhojen Icehearts-ryhmäläisten kanssa kaksisuuntainen ja vakaalla pohjalla.

Sen huomaa siitä, että yhteydenpito jatkuu, vaikka ryhmän toiminta päättyi virallisesti puolitoista vuotta sitten.

Ja nyt myös Schüller saa apua.

– Jos laitan meidän ryhmään vaikkapa viestin, että tarvitsisin muuttoapua, mukaan ilmoittaudutaan heti. Siis kysymättä ensin, paljonko tästä maksetaan.

Kommentoi »