Neuvotteluhuoneen suuri pukkijalkainen pöytä on katettu kuten niin usein. Jokaisen istumapaikan kohdalla odottaa lehtiö muistiinpanoja varten ja juomalasi. Tuoremehu on lasisessa kaatimessa sivupöydällä.

Nyt ei ole kuitenkaan alkamassa työtiimin ideointipäivä tai strategiapalaveri, vaan Hotelli Kalastajatorpan neuvotteluhuoneen ovat miehittäneet ekaluokkaiset pojat.

Kasvattaja Toni Schüller on tuonut Pohjois-Helsingin Suutarilassa toimivan Icehearts-joukkueensa uintireissulle.

Retki on tyypillistä Iceheartsia: mahdollisuus on järjestynyt Schüllerin kontaktien avulla, ja miksi ei olisi – hotellivieraiden saunavuorot alkavat vasta illalla, ja allasosasto on arki-iltapäivänä joka tapauksessa tyhjillään.

Ensin on silti tehtävä läksyt.

Vuonna 1996 perustettu Icehearts on järjestö, jossa pyritään ehkäisemään syrjäytymistä tarjoamalla syrjäytymisvaarassa oleville lapsille joukkueurheilua.

Ennen kuin varsinainen lajiharjoittelu alkaa, toiminta muistuttaa iltapäiväkerhoa: pelataan, leikitään ja tehdään läksyjä.

Siksi repuista läpsyy nyt pöydälle äidinkielen ja matematiikan kirjoja, lukuläksyjä ja kirjoitustehtäviä.

Schüller ja Sisu-niminen poika aloittavat lukuläksyn sivummalla: ”En ole enää kovin kipeä.” ”Höpsis, voi sinua höpsöä.” ”Haluan mennä kouluun.”

Läksyjen aiheena on H-kirjain, jonka opettelu jatkuu lukuläksyn jälkeen kirjoitustehtävällä.

– Hakkeri, hei, hakkeri alkaa hoolla, pöydän ääressä tehtävävihkoaan täyttävä Sisu innostuu.

Tehtävänä on keksiä h-kirjaimella alkavia sanoja, joista loput vihkoon raapustetut ovat perinteisempää mallia: hiipiä, hiihtää, hammas, hiiri.

Vaikka koulua on käyty vasta puolisen vuotta, koko joukkue osaa jo lukea ja läksyt on nopeasti tehty.

Fiini hotelli neuvotteluhuoneen ulkopuolella kiehtoo, ja pojat livahtavat käytävälle. Seuraavan aamun aamupalakattaukset ovat jo aamiaissalin pöydissä.

– Nyt mä olen hieno ihminen, kuuluu hotelliin tutustuvien poikien suusta neuvotteluhuoneeseen.

Kun puhutaan syrjäytymisvaarassa olevista nuorista, ensimmäisenä ei tule mieleen hotelli Kalastajatorppa.

Miten ja millaisin periaattein kasvattajat sitten työtään tekevät, siitä paras ihminen kertomaan on järjestön toiminnanjohtaja Teemu Vartiamäki.

Kauppakeskus Jumboa vastapäätä, toisella puolella Kehä kolmosta, seisoo rykelmä toimistorakennuksia.

Lähes kiinni kehässä on talo, josta saa haluamaansa monenlaiseen tarpeeseen, tilintarkastuksesta kiinteistönvälitykseen ja imureihin.

Parin vuoden ajan rakennuksesta on saanut myös ennaltaehkäisyä mahdolliseen syrjäytymiseen, kun Icehearts muutti toimistonsa Helsingin Malmilta Vantaalle.

Kun toiminnanjohtaja Vartiamäki käy johdattamaan kohti sermeillä muusta toimistosta erotettua neuvottelutilaa, järjestön juuret eivät jää epäselviksi.

On nippu jääkiekkomailoja heti ovella, suuria valokuvatauluja pikkupojista lätkäkamat päällään ja neukkarin pöydällä vielä pari pinkkaa lippuja Jokereiden KHL-peleihin.

Vartiamäki on luvannut kertoa kaikesta siitä, mitä kunnissa, esiopetuksessa ja kouluissa on tapahduttava, ennen kuin uusi Icehearts-joukkue perustetaan ja ennen kuin sellainen joskus myöhemmin pääsee vaikka uintiretkelle.

Vartiamäki sanoo, että joukkueen perustaminen uudelle paikkakunnalle on hidas prosessi, joka voi viedä neljästä viiteenkin vuotta. Usein lähtölaukauksena on valtuustoaloite. Jos aloite menee läpi, alkavat kunnan virkamiesten ja Iceheartsin neuvottelut.

Reunaehtona on se, että kun uudelle paikkakunnalle perustetaan joukkuetta, pitäisi aina perustaa kaksi ryhmää kerralla.

– Tämä on luonteeltaan kuntouttavaa lastensuojelua, ja siksi kasvattajien on voitava työskennellä työpareina. Kaksi ryhmää ja kasvattajaa on myös oikeusturvakysymys: siten voidaan pitää toiminnassa se määrä lapsia, kuin on luvattu. Kaksi ryhmää ja kasvattajaa on myös vakuutus sille, jos elämäntilanne muuttuu ja kasvattaja joutuukin lopettamaan, Vartiamäki sanoo.

Icehearts-joukkueen pyörittäminen maksaa vuodessa kunnalle 50 000 euroa. Se sisältää kasvattajan palkan sivukuluineen, työterveyshuollon, vakuutukset ja jonkin verran matka- ja toimintakuluja.

Jos kunta päättää lähteä mukaan, solmitaan 12 vuoden kumppanuussopimus. Toiminnan kivijalka on 12 vuoden kesto: tuon ajan kasvattajat sitoutuvat toimimaan joukkueensa lasten hyväksi. Noiden vuosien aikana kuusivuotiaat varttuvat täysi-ikäisiksi.

– 50 000 euroa on iso raha, mutta pieni suhteessa siihen, mitä tavoitellaan. Kasvattaja luo lapsiin 12 vuoden aikana pitkäaikaisen ihmissuhteen, ja se on juuri se kohta, josta yhteiskunta on rikki. Kellään ei ole lakiin pohjaavaa pitkäaikaista kokonaisvastuuta, ja siitä me halutaan ottaa koppia, Vartiamäki kertoo.

Vartiamäki kaivaa kannettavalta tietokoneeltaan esityksen, joka räpsähtää pian neuvottelutilan televisioruudulle.

Sitrassa on selvitetty Iceheartsin ensimmäisen, vuodet 2003–2015 toimineen Helsingin-joukkueen kustannusvaikuttavuutta.

Tutkimus on tehty käyttämällä vertailuaineistona THL:n kohortti 87 -aineistoa sekä kahden kunnan kuntakohtaisia sosiaali- ja terveydenhuollon ja sivistystoimen tilastoja.

Laskelman mukaan joukkueen toiminta säästi yhteiskunnan varoja 857 000 euroa sosiaali- ja terveyskuluissa.

Lisäksi toiminnassa onnistuttiin puolittamaan joukkueesta niiden nuoren määrä, jotka ovat koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Sen laskettiin säästävän yhteiskunnan kuluja lähes kaksi miljoonaa euroa.

Yhden joukkueen nettosäästöksi on laskettu 2,8 miljoonaa euroa.

– Pitää muistaa, että toiminta alkaa tuottaa säästöjä kymmenen vuoden jälkeen. Pikavoittoja ei voi tavoitella, Vartiamäki sanoo.

Vartiamäellä itsellään on jääkiekkotausta Alavuden Peli-Veikoista. Joukkueurheilun merkittävimpinä oppeina ja tärkeimpänä kokemuksena hän pitää sitä, että joukkueessa hän oli osa porukkaa.

– Se tunne kuulumisesta oli varmaan tärkein. Sillä oli valtava merkitys, että kuului joukkueeseen, kyllähän se vahvisti nuoren miehen itsetuntoa. Meillä oli myös hyvä valmentaja, joka osasi puuttua ja ratkoa ongelmia hyvin. En tiedä, mistä olisin ne sosiaaliset taidot saanut ellen sieltä.

Vartiamäen mukaan puheessa syrjäytymisen ehkäisemistä ei ymmärretä pitkäkestoisuuden ja jatkuvaluonteisen toiminnan merkitystä.

– Nuorelle on tärkeä juttu, että hän kuuluu ryhmään, saa sen kokemuksen, että olen merkityksellinen jäsen tässä porukassa. Siitä kun vedetään sitten pidemmälle, on kysymys kuulumisesta yhteiskuntaan, siitä, että sillä on sinulle merkitystä ja sinulla sille. Syrjäytyneenä voi kokea, että yhteiskunnalla ei ole mitään väliä.

Yksi tammikuun myrskyistä riehuu pimenneessä myöhäisiltapäivässä, mutta Kalastajatorpan allasosaston suurista ikkunaruuduista se ei pääse läpi. Ja vaikka pääsisi, voi olla, että kukaan altaassa ei ehtisi siitä kiinnostua.

On käynyt jälleen, kuten uimahalleissakin niin usein: vaikka lapset muuten ovat nahisteluun ja nuorempina itkemiseenkin taipuvaisia, vesi tekee heistä yleensä vähintään tyytyväisiä, useimmiten iloisen riehakkaita.

Niin myös nyt, kun pojat hyppivät vuoronperään altaaseen vain roiskauttaakseen mahdollisimman paljon vettä kaverin päälle.

– Dani, Dani, kato mun superiskua, Jaakko ilmoittaa ennen kuin hyppää vatsalleen veteen.

On myös toinen tapa roiskia vettä kaverin päälle: laittaa kädet vedenpinnan suuntaisesti ja laapaista siitä vettä toisen kasvoille.

Vaaleilla hiekanvärisillä kaakeleilla laatoitettu allasosasto ei ehkä enää ole ylellinen, sitä ollakseen sen olisi varmaankin tänä päivänä oltava tornihotellin kattotasanteella, mutta tyylikäs osasto on yhä.

Koristekasvit reunustavat allasta, jonka veden värivalot värjäävät vuoronperään siniseksi ja vihreäksi. Kauniina päivänä ilta-aurinko paistaisi suurista ikkunoista sisään.

Hotellialtaissa polskiminen on harvinaista herkkua, mutta ennen muuta se on sitä Icehearts-joukkueen pojille, joista osa on hotellissa ensimmäistä kertaa elämässään.

Vuonna 2016 Icehearts selvitti kasvattajiensa näkemysten pohjalta, millaisia ovat joukkueiden lasten tyypillisimmät tuen tarpeet. Yleisimmät olivat vähävaraisuus, harrastamattomuus, erityisopetuksessa oleminen ja yhden huoltajan perhe.

Uintiretki on Schüllerin verkostojen ansiota, ja niitä verkostoja järjestö kasvattajiltaan myös toivoo. Niiden kautta lapsille on mahdollista tarjota monenlaista tekemistä. Kasvattajilla ei ole varsinaista pedagogista opetussuunnitelmaa, vaan heidän roolinsa on olla pysyvä ja luotettava aikuinen lasten elämässä.

Missä ja millä tavoin kasvattajat sitä toteuttavat, on heistä itsestään kiinni. Toisen verkostot voivat olla urheilusta ja toisen taideharrastuksista.

Kaupungin vastuulla on päättää, millä sen alueella Icehearts-joukkue käy toimimaan. Esimerkiksi Helsingissä alueet ovat idän Vuosaari ja pohjoisen Suutarila, Tampereella taas Tesoma, Annala, Kaukajärvi ja Hervanta. Lahdessa toimintaa on Liipolassa, pian myös Kivimaan ja Mukkulan alueilla.

Kun kunnan kanssa on päästy sopimukseen, alkaa kasvattajan rekrytointi. Tarjolla on työ, joka tuntuu todelliselta poikkeukselta nykyisessä lyhyiden työurien ajassa.

Kasvattajaa haetaan 12 vuodeksi työhön, jota ei voi tehdä kelloa vilkuillen tai tiettyjä työaikoja aina noudattaen.

Oikeastaan tarjolla on 12 vuoden ihmissuhde lasten kanssa. Ja kaikkien ihmissuhteiden tapaan siinäkin joutuu töihin aamuvarhain, iltaisin ja viikonloppuisin.

– Ei voi sanoa, että rekrytointi olisi helppoa. Ei ole runsaudenpulaa, mutta kaikissa rekryissä olemme saaneet ensimmäisellä haulla hyvät. Vuosien aikana hakijat ovat alkaneet paremmin ymmärtää, mistä tässä työssä on kyse.

Vartiamäki sanoo, että enää ei juuri tule hakemuksia, joissa halutaan valmentajaksi, vaan valtaosalla hakijoista on tausta kasvatusalalla tai lastensuojelussa.

Kun kasvattaja on valittu ja uusi joukkue aloittaa toimintansa, ensimmäisen puoli vuotta kasvattaja tutustuu alueensa esikoululaisiin. Heistä valikoidaan joukkueen ydinryhmä, kuudesta seitsemään lasta, jotka tarvitsevat eniten tukea.

Joukkuetta kasvatetaan sitä mukaa, kun kasvattajan aikaa alkaa liietä muillekin. Ensimmäinen tavoite on saada lapset sopeutumaan kouluun ja koulunkäyntiin.

Metallikaiteelle saunan ulkopuolelle on iltapäiväviideltä syntynyt pienten uimahousujen rivi.

Tähtikuvioiset, punaiset ja vihreät. Uinnit on uitu, ja allasosasto avattu hotellivieraille. Jaakko, Sisu ja Daniel ovat ehtineet takkahuoneeseen posket ja silmät uimisesta punaisina. Kun television kaukosäädin löytyy, ei kanavia tarvitse rullata.

Pikku Kakkonen naulitsee pojat sohvalle ja saa heidät hiljaisiksi, sillä juuri sen ikäisiä he ovat. Seitsemänvuotiaina yhtä aikaa pikkulapsia ja koululaisia.

Päivitetty 16.11. – Ilmestynyt 20.2.2020