Image

”Kirjailijoissa on huijareita – Vaikka muut eivät heitä sellaiseksi tunnistaisi, he itse tunnistavat” – Tommi Melenderin essee

”Kirjailijoissa on huijareita – Vaikka muut eivät heitä sellaiseksi tunnistaisi, he itse tunnistavat” – Tommi Melenderin essee
Ihmisaivoille, tai ainakaan minun aivoilleni, ei tee hyvää alituinen tietoisuus hyväksynnän ja ihailun tarpeesta, kirjoittaa Tommi Melender.
Julkaistu: 24.9.2021

Helteet turmelivat kesäni. Istahdin aamuisin tieto­koneeni ääreen kirjoittamaan, mutta minusta ei tullut ulos sanoja, vain hikeä.

Taloni kiviseinät hohkasivat uuvuttavaa lämpöä päivät läpeensä.

Oli pakko luovuttaa. Jatkaisin romaanin kirjoittamista inhimillisempien säiden koittaessa.

En muista heinäkuusta paljon muuta kuin jalkatuulettimen hurinan. Järjelliset ajatukset katosivat porottavan auringon synnyttämään aivosumuun.

Jossain vaiheessa haaveilin pakomatkasta Pohjois-Norjaan, koska sääkarttojen mukaan siellä vallitsi menneestä maailmasta muistuttava kolea kesä, paratiisin ilmanala.

Elokuussa tulivat matalapaineet ja olo alkoi helpottaa.

Tummat pilvet kantoivat sateita ja ukkosia, lämpötilat laskivat ensin kahdenkymmenen tuntumaan ja sitten sen alapuolelle. Laitoin jalkatuulettimen pois päältä ja kuuntelin huoneisiin laskeutuvaa hiljaisuutta.

Sanat eivät palanneet heti mutta kun palasivat, ne tulivat ryöppynä. Eräänä päivänä kirjoitin yhdeksän ja puoli tuntia putkeen. Tavallisesti pystyn naputtelemaan neljä tai viisi tuntia ennen kuin pääni retkahtaa.

”Tuli jotenkin raskas ja syyllinen olo”, kuvailin urakkapäivää kollegalleni.

Hän ihmetteli aivoituksiani. Eikö kirjailijan pitäisi tuntea tyytyväisyyttä, kun on saanut ahkeroitua kunnolla?

Varmaan pitäisi, mutta minussa elää sitkaasti kirjoittamiseen liittyvä synnintunto.

Albert Camus kirjoitti muistikirjaansa: ”Ne, joilla on todella jotakin sanottavaa, eivät koskaan tuo sitä esille.” Tuo virke nousee usein mieleeni, kun silmäilen päivän aikana syntynyttä tekstiäni.

Pystyisinkö tiukan paikan tullen perustelemaan itselleni, miksi juuri minun täytyy tehdä romaaneja ja esseitä, vallata maailmasta tilaa sanoilleni?

En varmaan pystyisi, mutta niin paatunut sielu olen, että jatkan kirjoittamista seuraavana päivänä.

Jos en voi olla kylvämättä tekstiä ympärilleni, vähintä, mitä voin itseltäni vaatia, on olla myrkyttämättä sitä valheilla ja liehittelyllä.

”Yksikin vale, kaunistus tai yleistys tuhoaa kirjailijan”, kirjoitti Paavo Haavikko. Laitoin sen toissa keväänä ilmestyneen esseekokoelmani motoksi.

En siksi, että kuvittelisin pystyväni täyttämään noin ankaran vaatimuksen. Ei sitä pystynyt täyttämään Haavikkokaan, eikä pysty kukaan muukaan.

Jokaisessa kirjailijassa, jolla on jotakin menetettävää, lymyää pelkuri. Yhdet pelkäävät suosionsa, toiset apurahojensa puolesta. Pelko synnyttää pelkolauseita, ja jos niitä on paljon, ne jäytävät kirjat rikki kuin kuoriaislauma.

Esseekirjani motto muistuttaa mahdottomien vaatimusten tärkeydestä. Olisiko millään enää väliä, jos luopuisin sellaisista?

Silloin harvoin, kun selailen omia kirjojani, vastaan tulee yksittäisiä kohtia, jotka kirvelevät silmiäni. Niissä kuvastuu limainen miellyttämishalu. Katsokaa minua! Enkö kirjoitakin tyylikkäästi ja valveutuneesti? Enkö olekin laajasti lukenut ja älyllisesti notkea? Huomaattehan että siteeraan Walter Benjaminia, kuten kunnon esseistin kuuluu?

Pahimpia ovat virkkeet, jotka asettuvat kannattamaan vallitsevia sovinnaisajatuksia vailla muuta tarkoitusta kuin kannattaa vallitsevia sovinnaisajatuksia. Niiden viesti on lohduton: olen peloissani, haluan totella, älkää hylätkö.

Jos kirjailija on laittanut yhdenkin sellaisen teokseensa, hän ansaitsee elää synnintunnossa uransa loppuun asti. Sitä kai Haavikko tarkoitti.

”En ole vapautunut huijarin roolista, johon kauan sitten pujahdin. Kun kirjoitan, se pysyy taustalla, mutta kun kirjan valmistuttua nostan katseeni tekstistä maailmaa kohti, sisälläni heräävät vanhat muistot siitä, että sumutan ihmisiä, jotta he näkisivät minut ja tekemiseni toisenlaisina kuin ne oikeasti ovat.”

– Tommi Melender –

Pelkureiden lisäksi kirjailijoissa on huijareita. Vaikka muut eivät heitä sellaiseksi tunnistaisi, he itse tunnistavat. Eikä arvioon vaikuta mitenkään se, kuinka hyviä, huonoja tai keskinkertaisia teoksia he kirjoittavat tai ovatko he kansainvälisen, kansallisen vai maakunnallisen tason nimiä.

”Aina kun joku kertoo ihailevansa minua, tunnen että olen valehdellut koko ikäni”, Camus kirjoitti muistikirjaansa neljännesvuosisata ennen kuin yhdysvaltalaiset psykologit Pauline Clance ja Suzanne Imes lanseerasivat huijarisyndrooman käsitteen.

Lokakuussa 1957 Camus istui pariisilaisessa ravintolassa, kun tarjoilija tuli onnittelemaan häntä kirjallisuuden Nobel-palkinnosta. Radio oli juuri kertonut uutisen Ruotsin akatemian päätöksestä.

Camus ei ponkaissut ylös tuulettamaan eikä huutanut: ”Samppanjaa kaikille, voitin Nobelin!”

Hän meni kalpeaksi ja levottomaksi ja mutisi itsekseen, että palkinto olisi pitänyt antaa Andre Malraux’lle.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti muistikirjaansa musertavasta ahdistuksesta ja melankoliasta. Vähän myöhemmin tulivat paniikkikohtaukset, jotka piinasivat Camus’ta kuukausikaupalla. Pahimmillaan hän tunsi olevansa hulluuden partaalla.

Onnistumiset ja menestykset eivät poista huijarituntemuksia vaan saattavat pahentaa niitä. Nehän tarkoittavat huijarielämän jatkumista. Muut eivät ole vieläkään havahtuneet siihen, että saavutukseni ovat sattumaa tai vedätystä. Mitä korkeammalle minut nostetaan, sitä rajummin putoan, kun totuus paljastuu.

Ruotsin akatemia kertoi palkintoperusteluissaan, että Camus’n tuotanto valaisee inhimilliseen omatuntoon liittyviä aikakauden ongelmia. Siinä saattoi lukea piiloviestin: emme palkitse sinua kirjallisesta pätevyydestäsi vaan poliittisesta sopivuudestasi.

Algerian sota oli tuolloin uutisotsikoissa, ja Ruotsin akatemia näki Camus’n sovinnollisena hahmona ranskalaisen siirtomaavallan ja algerialaisen itsenäisyysliikkeen välissä.

Nobel-palkinnon herättämiä huijarituntemuksia tuskin lievensi se, että ranskalaisen kirjallisuuden suunnannäyttäjät pitivät Camus’ta reliikkinä ja näkivät palkinnon symbolina hänen uransa sammumiselle. Näin siitä huolimatta, että hän oli vasta 44-vuotias.

Camus epäili itsekin luomisvoimaansa, olihan hänen parhaista kirjoistaan vierähtänyt jo vuosia. Palkintovuonna hän julkaisi novellikokoelman Maanpako ja valtakunta (suom. Maija Lehtonen, Otava 1960), joka sisältää omaelämäkerrallisista aineksista rakentuvan kertomuksen taidemaalari Gilbert Jonasista.

Sen loppunäkymä on surullinen: uutterasti, katseilta salaa työskennellyt Jonas tuupertuu keskeneräisen maalauksensa ääreen ja kuljetetaan sairaalaan. Kun taidemaalarin ystävä menee katsomaan maa­lausta, hän näkee vain tyhjän kankaan, johon on kirjoitettu pienin kirjaimin yksi ainoa sana: joko solitaire (yksinäinen) tai solidaire (solidaarinen).

Jokainen kirjailija ja taiteilija pelkää ilmaisukeinojensa ehtymistä, mutta huijari­syndroomasta kärsivä pelkää myös sitä, että koko tuotanto tyhjenee pelkäksi valkoiseksi kankaaksi, jolta hädin tuskin voi lukea viimeisen viestin: mut on paljastettu, mä oon saatanan yksin!

Camus on siitä poikkeuksellinen hahmo, että hän saattoi tuntea elävänsä sekä huijarina että huijariksi paljastettuna.

Suuri yleisö osti ja luki hänen teoksiaan ja ihaili hänen persoonaansa, kun taas Les Temps modernes -lehteen kirjoittavat ja sitä lukevat älyköt halveksivat Camus’ta avoimesti, pitivät häntä lukiolaisten filosofina.

”Hän on kuin kansakoulunopettaja, joka opettaa Kantia ja kuvittelee itse olevansa Kant”, ilkkui Tyyliharjoituksia-teoksestaan tunnettu Raymond Queneau.

Köyhissä oloissa Algeriassa varttunut Camus viihtyi mieluummin näyttelijöiden ja urheilijoiden kuin intellektuellien seurassa, mutta kirjallisen eliitin nuivuus jätti jäljet hänen psyykeensä.

Haavat on dokumentoitu irtolausein hänen muistikirjoihinsa. Niissä puhuu huijari, joka haluaa rankaista itseään jokaisesta valheestaan, myös kuvitelluista:

”Luettuani Rikoksen ja rangaistuksen tunnen ensimmäistä kertaa täydellisen kalvavaa epäilystä kutsumustani kohtaan. Harkitsen lopettamista vakavissani – – Mitä tekemistä minulla on arvokkaan ja rehellisen taiteen kanssa? Kykenenkö tekemään sitä, mistä haaveilen? Jos en, mitä hyötyä on haaveilemisesta? Vapautua kaikesta, kieltäytyä kaikesta! Niin ovat tehneet minua suuremmatkin.”

”Huijarisyndrooma ei ole diag­nosoitavissa oleva yksilön sairaus tai psykologinen häiriö, vaikka terapiapuheen läpitunkemassa mediaympäristössä niin saattaisi luulla. Aikakauslehdet päästävät auliisti sankarijulkkiksia kertomaan siitä, kuinka ovat vapautuneet huijaritunteistaan ja elävät nyt voimaantuneina.”

– Tommi Melender –

Heinäkuun helteiden keskellä Camus’n muistikirjat pitivät minulle seuraa niin kuin ovat pitäneet monesti ennenkin.

Niissä puhuva Camus tuntuu samaan aikaan vieraalta ja tutulta. Hän oli Välimeren polttavan auringon ja hohtavan meren kasvatti, kirjailijana minua paljon parempi ja ihmisenä paljon kiehtovampi.

Mutta se meitä ainakin yhdistää, että haudomme molemmat huijariajatuksia itsestämme.

Ennen pahimpia helteitä ehdin saada tiedon valtion viisivuotisesta taiteilija-apu­rahasta. Uutinen aiheutti ensin iloa, sitten hämmennystä ja lopulta levottomuutta.

Laadin hakemukseen niin tarkan ja totuu­dellisen tulevien vuosien työsuunnitelman kuin mahdollista, mutta päässäni takoi, että olen jotenkin vedättänyt apuraharaatia.

Seuraavina viikkoina piipahdin useita kertoja tarkistamassa, onko päätös pysynyt ennallaan. Varauduin siihen, että Taikesta tulisi puhelinsoitto, jossa virkailija ilmoittaisi apurahani perumisesta: ”On tapahtunut erehdys, tietenkään emme voi sinulle viisivuotista antaa.”

Vasta kun apurahat julkistettiin virallisesti ja nimeni oli tiedotteessa muiden apurahan saajien joukossa, pystyin uskomaan päätökseen kaikilla tietoisuuteni tasoilla.

Ei tilanteessa ollut mitään uutta, sillä onnistumiset ja menestykset laukaisevat minussa aina kiinnijäämisen pelon. Joku tarkistaa asian ja huomaa, että olen tavalla tai toisella huijannut. Lopulta kaikki tekemiseni paljastuvat suureksi valheeksi.

Kun romaanini Ranskalainen ystävä sai Finlandia-palkintoehdokkuuden, olin lähestulkoon vainoharhainen.

Kulttuuritoimittajat, kriitikot ja satunnaiset lausuntoautomaatit arvostelivat raadin valintoja, kuten useimpina vuosina tekevät. Heidän mielestään palkintoehdokkaiksi nostettiin liian synkkiä romaaneja. Näiden suurten humanistien mielestä etenkin Ranskalainen ystävä oli sellainen.

Miksi raati sivuutti Monika Fagerholmin Säihkenäyttämön ja Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin? Näin painajaista, jossa vihainen kirjaväki kivitti minut kuoliaaksi Fagerholmin ja Carlsonin romaaneilla. Onneksi kirjamessut olivat siltä syksyltä ohi. Kenties painajainen olisi toteutunut Helsingin messukeskuksen käytävillä kirjallisuusaktivistien toimeksi panemana.

Odotin, että jokin arvovaltainen persoona katsoo asiakseen tulla esiin ja julistaa Ranskalaisen ystävän Finlandia-ehdokkuuden palkinnon historian suurimmaksi munaukseksi.

Aloin sommitella varasuunnitelmia loppuelämäkseni. Luopuisin kirjailijan urasta ja keskittyisin toimittajan hommiin, takoisin yksinkertaisia päälauseita, kunnes minut tuupattaisiin eläkkeelle tai kortistoon.

Noihin aikoihin en ollut kertonut ystävilleni huijaritunteista. Heidän edessään teeskentelin tyyntä ja huoletonta, sanoin, että vähät välitän siitä, mitä Ranskalaisesta ystävästä sanotaan, suhtaudun kriittisiin ääniin hyttysten ininänä.

Huijarisyndrooma ei ole diag­nosoitavissa oleva yksilön sairaus tai psykologinen häiriö, vaikka terapiapuheen läpitunkemassa mediaympäristössä niin saattaisi luulla. Aikakauslehdet päästävät auliisti sankarijulkkiksia kertomaan siitä, kuinka ovat vapautuneet huijaritunteistaan ja elävät nyt voimaantuneina.

Mistä huijarisyndrooman kaltainen ajatusvinouma syntyy?

Sen juuret ovat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa mutta syntymekanismit vaihtelevat. Psykologisten tutkimusten mukaan huijariajatukset nousevat monilla pintaan nuoruuden taitekohdissa. Silloin yksi jos toinen peilaa itseään ja kykyjään ympäristön vaatimuksiin.

Minä aloin rakentaa lukiossa itselleni taiteilijan roolia. Nojailin välitunneilla seinään pitkässä mustassa huopakangastakissa ja luin T. S. Eliotia. Pystyn näkemään silloisen itseni kuin valokuvassa mutta en pysty palauttamaan mieleeni, mitä päässäni tarkkaan ottaen liikkui.

Epäilemättä halusin tulla nähdyksi lukemassa T. S. Eliotia, vaikka melkein kaikille lukioni oppilaille niin T. S. Eliot kuin runous ylipäänsä olivat yhdentekeviä.

Minä esitin taiteilijaa, he näkivät typeryksen. Mikä pahinta, heidän havaintonsa oli totuudenmukainen. Sorruin noloon performanssiin yrittäessäni olla enemmän kuin lukiolaispoika, joka vastoin kaikkea järkeä ja kohtuullisuutta haaveilee tulevansa runoilijaksi.

En ole vapautunut huijarin roolista, johon kauan sitten pujahdin. Kun kirjoitan, se pysyy taustalla, mutta kun kirjan valmistuttua nostan katseeni tekstistä maailmaa kohti, sisälläni heräävät vanhat muistot siitä, että sumutan ihmisiä, jotta he näkisivät minut ja tekemiseni toisenlaisina kuin ne oikeasti ovat.

Osittain tähän vaikuttaa kirjailijan ammatin luonne. Olen riippuvainen siitä, miten työtäni arvostetaan. Jos tekstini eivät vakuuta kustantamoa, se lakkaa julkaisemasta kirjojani. Jos tekstini eivät vakuuta kriitikoita, he haukkuvat kirjani tai jättävät ne arvostelematta. Jos tekstini eivät vakuuta lukijoita, he lakkaavat ostamasta tai lainaamasta kirjojani.

Ihmisaivoille, tai ainakaan minun aivoilleni, ei tee hyvää alituinen tietoisuus hyväksynnän ja ihailun tarpeesta.

Varsinkin, kun kokee vajavaisuutensa päivittäin työnsä ääressä. Ei voi olla kirjailija, ellei ole valmis siihen, että joutuu elämänsä aikana kirjoittamaan monen hautapaikan verran paskaa tekstiä.

Liioittelen vain hiukan, jos kuvailen kirjailijaa ammattimaiseksi paskantonkijaksi. Melkein kaikki, mitä kirjailija itsestään ulos päästää, on sellaisenaan jätettä.

Onneksi tuosta jätteestä voi jalostaa kirjoja, joista parhaassa tapauksessa ei leyhähdä lukijoiden kasvoille alkuperäinen löyhkä.

David Foster Wallacen novellin ”Vanha kunnon neon” (kokoelmassa Kummatukkainen tyttö, suomentanut Juhani Lindholm, Siltala 2016) alkusanat voi lukea kirjailijalle ominaisten huijaritunteiden kuvauksena. Niissä kiteytyy pakonomaisen tunnustuksen tarpeen ja tavoittelun noidankehä:

”Olen koko elämäni ollut epäaito. Tämä ei ole liioittelua. En ole ikänäni juuri muuta tehnyt kuin yrittänyt luoda itsestäni tietynlaista vaikutelmaa toisten silmissä. Yleensä olen hakenut hyväksyntää tai ihailua. Saattaa asia olla vähän monimutkaisempikin, mutta pohjimmiltaan kysymys joka tapauksessa on halusta tulla pidetyksi ja saada osakseen rakkautta.”

Wallace oli yksi monista kirjailijoista, joiden mielenmaisemaa hallitsivat huijaritunteet. Hän sai kuulla kyllästymiseen asti, että hänen romaaninsa Päättymätön riemu (suom. Tero Valkonen, Siltala ja Sanavalinta, 2020) on mestariteos.

Mutta eiväthän mitkään ylistykset huijarin panssaria läpäise. Wallace pelkäsi paljastuvansa surkimukseksi, jota erehdyttiin pitämään nerona.

Teoksessaan Huijarien vallankumous (Vastapaino, 2021) Sanna Lehtinen, Amanda Pasanen ja Silja Uusikangas kirjoittavat, että huijariajatukset ovat luovan työn tekijöille tyypillisiä, koska nämä joutuvat selviytymään arkisessa aherruksessaan yksin ilman työyhteisön sosiaalista tukea.

”Suorituskeskeinen yhteiskunta ja yksin pärjäämisen kulttuuri vahvistavat myyttiä yksin puurtavasta taitelijanerosta, joka elää erityksissä ja tuottaa upeaa taidetta ilman ulkopuolisen apua”, kirja tiivistää.

Huijarien vallankumous nostaa esiin huijarisyndrooman yhteiskunnallisia kustannuksia. Arvokasta osaamista menee hukkaan, jos lahjakkaat ihmiset eivät uskalla tarttua heille avautuviin mahdollisuuksiin. Pätevät osaajat puolestaan saattavat polttaa itsensä loppuun varmistellessaan, etteivät pelot huijariksi paljastumisesta toteudu.

Onko minulle kirjailijana koitunut haittaa huijarisyndroomasta?

En usko, että se on mitenkään vaikuttanut teoksiini, mutta se on kyllä estänyt minua nauttimasta erilaisista kiitoksista ja tunnustuksista.

Olen oppinut tunnistamaan viiden minuutin säännön. Sunnilleen sen verran kuluu, kun positiivisen lehtikritiikin herättämä tyytyväisyys vaihtuu itsesyytöksiksi: ”Et kai ole niin turhamainen, että menet sekaisin, kun kriitikot vähän kiittelevät.”

Huijaritunteiden vuoksi en myöskään pysty mainostamaan kirjojani sosiaalisessa mediassa tai perustamaan Facebookiin kirjailijasivuja, vaikka kustantamo moiseen kannustaa. Kirjanjulkkareita olen uskaltanut järjestää vain yhdessä kollegojen kanssa, koska olen pelännyt, että ennen pippaloita kirjastani ehtii ilmestyä arvostelu, jossa minut paljastetaan suuren luokan ketkuksi. Olisi tylyä mennä sellaisessa tilanteessa yksin juhlakaluksi.

Ulospääsyä minulla tuskin on huijarisyndroomastani, niin lujasti se on niveltynyt kirjailijanidentiteettiini. Pystyn kyllä elämään sen kanssa ilman hätää ja ahdistusta.

Mutta toisinaan ajattelen, että olisi mukava tuntea työstään edes joskus aitoa tyydytystä. Kirjailijan ammatissa nimittäin joutuu antamaan itsestään paljon mutta saa vähän takaisin. Oli huijari tai ei.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »