Apu

Henkilökohtaista osa 8 – Avun kesädekkari 2021

Henkilökohtaista osa 8 – Avun kesädekkari 2021
Kirjeiden varastamisen jälkeen kaikki kokoontuvat yhteen Lauran ex-miehen kotitalossa. Lauran todellinen kohtalo selviää vihdoin.
Julkaistu: 4.9.2021

Sydän pamppaillen Inka nousi sohvalle istumaan. Ulkoa kuului askelia, kuului aivan varmasti. Hitaita, empiviä, ja aivan liian lähellä. Heidän kotipihallaan. Kiersikö joku taloa? Pysähtyikö avoimen ikkunan kohdalle?

Murtovaras on tullut takaisin, Inka ajatteli. Pimeässä olohuoneessa puhelin kädessään hän loikkasi pystyyn valmiina huutamaan ja herättämään apuun Matin, jonka katkeamaton unenrohina edelleen kantautui yläkerrasta. Mutta kun hän tuijotti raolla olevaa ikkunaa ja näki sen alkavan avautua lisää, kurkusta ei päässyt pihinääkään.

Näky oli epätodellinen. Oman kodin ikkunasta työntyi sisään ensin kutsumattoman vieraan käsi ja sitten koko käsivarsi, kohta toinenkin, ja pian myös hupun peittämä pää, hartiat ja ylävartalo. Murtautuja oli ilmeisen hoikka ja ketteräkin, hän punnersi itsensä ikkunankarmille ja jo vyötäröstään puoliksi sisään, mutta sitten hän näytti jumittavan kiinni. Hänellä oli selässään reppu, hän yritti reuhtoa sitä irti mutta oli ilmeisesti liian hankalassa asennossa, joten hän luovutti ja haroi käsillään sisemmälle etsien ilmeisesti jotain, mihin ylettäisi tarttua. Kun hän kohotti päätään, huppu paljasti piilossa olleet kasvot.

– Siri, Inka ällistyi. – Mä juutuin, Lauran tytär sanoi surkeana.

Seuraavana aamuna he kaikki tapasivat Pekka Tyryn ja Jessikan rivitalokodissa. Inka ja Anu istuivat kulmasohvassa samoilla sijoilla kuin edelliselläkin kerralla. Myös Siri oli komennettu paikalle.

Pekka Tyrylle etukäteen kertomatta Inka oli kutsunut mukaan Risto Korhosen. Miehillä näytti olevan enintään jähmeän asialliset välit, he kättelivät toisensa nopeasti kuin haluten hoitaa homman alta pois. Risto esitti Lauran ex-miehelle myöhästyneet surunvalittelunsa Lauran kuoleman johdosta.

Siinä vasta ”kunnonmies”, Inka ajatteli tajutessaan kuvion kaikessa raadollisuudessaan. Vaikka Pekan ja Lauran erosta oli ollut jo useampi vuosi, Pekka oli halunnut kantaa päävastuun paitsi Lauran tyttärestä myös Lauran hautajaisjärjestelyistä. Lauran pitkäaikaista ystävää hän ei ollut kuitenkaan hautajaisiin edes kutsunut.

– Odotan, että palautatte kirjeet meille välittömästi.

– Siri, Pekka sanoi tiukasti. – Nyt pyydät anteeksi sitä, että murtauduit Inkan kotiin.

– Anteeksi, Siri mutisi hampaat yhdessä. Hän ei olisi halunnut antaa Inkalle edellisyönä mitään selitystä sille, miksi oli ensin aiemmin illalla käynyt hakemassa salaa takaisin äitinsä kirjeet ja yrittänyt sitten yöllä kömpiä takaisin sisään kirjeet repussaan, palauttaakseen ne ennen kuin Inka ehtisi huomata niiden kadonneen.

– En ymmärrä, mikä tuohon tyttöön meni, Jessika kivahti.

– Enkä suoraan sanoen ymmärrä, miksi hän alun alkaen halusi edes antaa ne kirjeet teille. Vanhoja asioita haluatte penkoa, ja vielä toisten yksityisiä asioita. Tiedoksi sinulle Inka: minä määräsin Sirin hakemaan ne takaisin sinulta. Siellä oli ollut ovi auki eikä ketään kotona. Hän teki mitä minä käskin. Mutta hänpä rupesi niskoittelemaan ja yritti tuoda ne takaisin omin luvin... Odotan, että palautatte kirjeet meille välittömästi.

Siri mutisi jotain hiljaa itsekseen.

– Mitä sanoit, Jessika tivasi.

– Eivät ne ole sinun tai Pekan kirjeitä! tyttö huusi. – Ne ovat äidin.

Siri juoksi pois, ja tytön huoneen ovi paukahti kiinni.

– Tiedämme, että sinä Pekka olet nuorena harrastanut kirjeenvaihtoa itsekin.

Anu rykäisi. – Jospa puhutaan vihdoin suoraan. Siri ja Sirin äiti ansaitsevat sen, ettei totuutta enää salata. Aloitetaan niistä kirjeistä. Tiedämme, että sinä Pekka olet nuorena harrastanut kirjeenvaihtoa itsekin.

– Mitä hemmettiä, Pekka sanoi.

– Olet ollut myös erään suomalaisbändin fani. Tai ainakin samastunut yhteen sen kappaleeseen, Anu jatkoi ja alkoi sääliä tuntematta hyräillä: miksi naiset aina rakastuvat renttuihin…

Oli vaikuttava, suorastaan pelottava näky, miten Pekka Tyryn kasvoilta katosi sekunnissa kaikki väri.

– Kunnon mies ei kirjoittaisi edes sellaisia törkeyksiä mitä Inkalle kirjoitit, Anu sanoi.

– Tai varsinkaan minulle. Kunnon mies ei uhkailisi ja vainoaisi minua vuosikausia. Tiedätkö, että olin sairauslomalla puoli vuotta. Menetin uramahdollisuuksia. En osaa laskea, kuinka iso oli rahallinen menetys. Monta vuotta söin lääkkeitä ja maksoin omaisuuden terapeuteille. Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole nukkunut yhtään yötä näkemättä painajaisia. En pysty edes kuvittelemaan, mitä teit Lauralle, ennen kuin käytännössä tapoit hänet.

Hetken oli hiljaista. Sitten Jessika nousi seisomaan ja osoitti ovea: – Ulos täältä. Heti!

Tällä kertaa kukaan ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.

Pekka katsoi Anua silmiään räpytellen. – Olet väärässä. Olen tehnyt aina, kuten kuuluu. Niin kuin pitää tehdä! Huolehdin Siristä, ja sitä ennen huolehdin Laurasta voimiani säästämättä. Laura tarvitsi jonkun asioitaan hoitamaan.

– Dominointi ei ole huolehtimista, Risto Korhonen sanoi.

– Minäkö muka dominoin, Pekka ärähti.

– Enemmänkin. Todistan oikeudessa jos tarvitaan. Minulla on vuosien data, ristiintaulukoinnit, kaikki. Tiedän mitä teit. Laura uskoutui minulle. Pysyimme ystävinä loppuun asti, vaikka yritit myrkyttää meidän välimme, niin kuin myrkytit kaikki hänen aiemmat miessuhteensa. Ja myöhemmät. En tiedä, miten tarkkaan ottaen sait heidät luulemaan, että hän on petollinen, en haluakaan tietää, mutta on ilmiselvää, että juuri niin sinä toimit. Vaikka molemmat tiedämme, että Lauraa uskollisempaa naista ei tässä maailmassa ole ollut, eikä tule. Etkä kuitenkaan saanut pidettyä häntä, kun lopulta sait hänet vaimoksesi.

– Miksi teit sen kaiken? Inka kysyi. – Siksikö vain, ettet saanut Lauraa kiinnostumaan itsestäsi kirjeesi perusteella?

Pekka aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla.

– Miksi teit sen kaiken? Inka kysyi. – Siksikö vain, ettet saanut Lauraa kiinnostumaan itsestäsi kirjeesi perusteella?

– En tiedä, mistä puhutte, Pekka sanoi. – Olette sekaisin. Minä en ole kirjoittanut mitään kirjeitä.

– Laura oli niin kiltti ja mukava, sinun ei olisi tarvinnut kuin kysyä häneltä kasvokkain, ja ihan varmasti hän olisi suostunut treffeille sinun kanssasi. Itse asiassa sinun ei olisi tarvinnut kuin laittaa siihen kirjeeseen nimesi.

– Erehdytte henkilöstä! Minä ja Laura tutustuimme vasta kymmenen vuotta sitten. Minä en kirjoittanut mitään kirjettä. En edes ollut siellä lehdessä kesätöissä samaan aikaan, Pekka karjahti. Ja huomasi liian myöhään puhuneensa sivu suunsa. Paljastaneensa heidän neljän yhteisen menneisyyden 1980-luvun lopulta.

– Aina kun toin konttoriin postin, otin joukosta pois kirjeet, joita olitte muilta miehiltä saaneet ja heitin ne roskiin.

Hän katsoi Inkaa ja Anua raivokkaana.

– Okei sitten. Kirjoitin Lauralle kirjeen. Kirjoitin teille kahdelle myös. Ansaitsitte sen! Olin ujo ja hiljainen, ja te rääkkäsitte minua. Nauroitte ja nöyryytitte, ja olitte vielä niin helvetin seksikkäitä! Halusin kostaa. Aina kun toin konttoriin postin, otin joukosta pois kirjeet, joita olitte muilta miehiltä saaneet ja heitin ne roskiin. Te saitte paljon postia, Laura varsinkin. Yhtenä aamuna nukuin pommiin, ja silloin Laura sai kaikki ne kirjeet... yhden aamun postissa!

– Sinä olit siis ihan oikeasti ihastunut Lauraan? Inka kysyi varovasti.

– Tietenkin. Mutta hän ei edes vastannut kirjeeseeni! Ja sinä, Anu. Olit saakelin ilkeä ja pahasuinen. Oliko mukava tuntea omalla kohdalla millaista on, kun joutuu kiusan kohteeksi, mitä?

– Se olit sinä, Risto Korhonen sanoi hitaasti. – Sinä koko ajan. Rikoit Lauran miesjutut.

– Hän veti idiootteja puoleensa kuin avattu hillopurkki kärpäsiä, Pekka ärähti. – Ettekö tajua. Tein kaiken Lauran takia, Lauran parhaaksi. Kannoin vastuuni. Tein sen mitä piti tehdä. Rakastin häntä. Rakastin enemmän kuin kukaan koskaan, enkä tule ikinä rakastamaan ketään niin. Kiroan jokaista päivää, jonka joudun elämään ilman häntä!

– Tiesin, että olin itse niin paljon parempi mies hänelle.

Raivoisa kirkaisu raastoi Inkan korvia. Jessika oli pompannut pystyyn.

Katse tyhjänä Pekka seurasi, miten hänen raskaana oleva vaimonsa juoksi käsi suunsa edessä kohti eteistä, ja kohautti sitten olkapäitään.

– Laura oli enkeli, minun oma enkelini, hän sanoi. – Tiesin, että olin itse niin paljon parempi mies hänelle.

Inka kuunteli tyrmistyneenä. Niin he kaikki.

– Olet väärässä, Risto Korhonen sanoi lopulta. – Sinä sait hänet pettymään yhä uudelleen, ahdistumaan ja masentumaan. Ajoit hänet lääkitsemään pahaa oloaan alkoholilla. Lopulta sinä käytännössä tapoit hänet.

– Ei!

Jessikan ääni leikkasi ilmaa kuin puukonterä. Hän oli palannut eteisestä – käsissään peltinen maalipurkki, jossa oli tutun väristä maalia.

– Tiedoksi sinulle, hän sanoi silmät leiskuen. – Tiedoksi kaikille. Minä se olin.

– Sitä taulua ei minuun kotiini tuoda, ei ikinä.

Pekka kalpeni silminnähden. – Mitä tuo on? Mitä sinä olet tehnyt?

– Luuletko, etten minäkin ole lukenut niitä kirjeitä. Laura näytti ne minulle! Minä tiedän, ketkä niitä ovat kirjoittaneet, minä tiedän sinusta ja kaikesta muusta! Minä tiedän, että se taulu on olemassa ja sinä aioit ostaa sen. Sitä taulua ei minuun kotiini tuoda, ei ikinä. Ehdin sinne ennen sinua ja noita kahta. Minä tuhosin sen, ja Lauran myös!

– Mitä sinä puhut? Pekka sanoi kauhistuneena.

– Minä tapoin Lauran.

– Sinähän päinvastoin olit Lauralle apuna silloin, kun hän ei enää avannut minulle oveaan. Kävit apteekissa, toit lääkkeitä –

– Kysy vain kuinka paljon.

– Sinä kannoit hänelle kaupasta ruokaa –

Jessika katsoi häntä väsyneesti.

– Mistä luulet, että hän sai viinansa? Miten sokea, kuuro ja tyhmä voi mies olla... Ehkä oma enkelisi tosiaan kumosi suuhunsa kaikki ne pilleripurkilliset ihan itse, ehkä hän nieli ne alas halvan viinan kanssa ja sammui itsekseen odottamaan oksennukseensa tukehtumista. Mutta voin kertoa, että en minä ainakaan häntä siinä estellyt!

– Jessika rakas...

– Nytkö sitten viimein olen rakas!

Risto harppasi hänen peräänsä ja tarttui häntä lujasti käsivarresta.

Ennen kuin kukaan ehti reagoida, nainen viskasi maalipurkin päin Pekkaa, ja punainen maali roiskahti miehen kasvoille ja valkoiseen sohvaan, jolla hän istui.

– Laura Laura Laura... Kaikki nämä vuodet olen kuunnellut yhtä ja samaa levyä! Jessika huusi. – Olen lopen kyllästynyt sinuun ja valheisiisi ja tähän kaikkeen! Ennemmin tapan itseni ja syntymättömän lapseni kuin rupean kasvattamaan sitä tässä talossa. Minä lähden nyt. Hyvästi!

Nainen lähti kohti ulko-ovea. Inka, Anu, he kaikki katsoivat tyrmistyneinä hänen peräänsä, vaikutti siltä kuin hän tosiaan aikoisi häipyä tiehensä noin vain, vieläpä itsetuhoisten puheittensa ryydittämänä.

Risto harppasi hänen peräänsä ja tarttui häntä lujasti käsivarresta.

– Ehkä kuitenkin rauhoitutaan ja kutsutaan virkavalta paikan päälle nyt saman tien. Tuli meinaan semmoista settiä äsken.

Anu näytti puhelintaan.

– Täällä kaikki on tallessa. Minulla on hyvä mikrofoni.

– Minä soitan poliisin, Inka sanoi ja otti esiin oman kännykkänsä. Hän vilkaisi Pekkaa, joka puristi irvistellen rintaansa. Punainen valui norona pitkin kalmankalpeaa ihoa, ja otsalla helmeili hiki. – Ja ambulanssin.

– Tuo menetys olisi ollut tytölle jo liikaa kannettavaksi.

Kakkutaivas-kahvilan mustikkapulla sotki hampaat yhtä perusteellisesti kuin viimeksikin, mutta enää Inka ei sitä Anun edessä nolostellut, vaan nautti herkusta täysin rinnoin ja hampaanvälein. Tämä oli hänen vapaa-aikaansa. Anu oli hänen ystävänsä. Matti oli jälleen kerran golfaamassa ja mikäs siinä, kummallakin oli välillä omat menonsa.

– On tämä ollut melkoinen viikko, Inka sanoi ja pyyhkäisi pullanmurun suupielestään. – Paha sai sittenkin palkkansa. Molemmat pahat.

– Syytteet nostetaan tosiaan varmasti sekä Jessikalle että Pekalle, Anu arveli. – Hyvä sentään, että ensihoitajat saivat hänet elvytettyä. Ihan Sirinkin kannalta. Tuo menetys olisi ollut tytölle jo liikaa kannettavaksi. Merkillistä kyllä Pekka on ollut hänelle kuitenkin ihan kelpo isänkorvike. Melkein toivon, että hän saisi pitää huoltajuuden.

Inka katsoi ystäväänsä silmät ymmyrkäisinä.

– Kaiken sen kiusan jälkeen, minkä hän sinulle teki?

– Rakkaus Lauraan sekoitti hänet kuin mikäkin huume. Luulen, että suurimman rangaistuksen pahoista teoistaan hän sai jo siinä, että ei pystynyt tekemään Lauraa enää onnelliseksi ja eheäksi saatuaan hänet vihdoin itselleen.

– Vaikka oli niin kunnon mies olevinaan. Omasta mielestään ainakin.

– Niinpä. Anu kohotti kahvikuppiaan. – Pyrkikäämme siis hyvään mutta olkaamme tyytyväiset myös keskeneräisyyteen.

Inka hymyili ja kilautti teemukinsa Anun kuppiin.

– Keskeneräisyydelle!

Kommentoi »