Apu

Henkilökohtaista osa 4 – Avun kesädekkari 2021

Henkilökohtaista osa 4 – Avun kesädekkari 2021
Vitsinä henkilökohtaista-palstalle laitetut ilmoitukset johtivat Anun kohdalla vuosikausien vainoon. Päivän uutinen on karu: kolmikon puuttuva lenkki, Laura, on kuollut.
Julkaistu: 31.8.2021

Valkotiilisen rivitalon ovessa luki kokonaiset kolme nimeä: Tyry, Miettu ja Lampinen.

– Hmm, kiinnostavaa, Anu sanoi. – Lauran sukunimi on Lampinen. Tai siis oli. Keitähän nuo kaksi muuta ovat?

Oven avasi pitkä, hoikka, kroonisesti valvoneen näköinen mies. Tummat silmänaluset olivat samaa sinistä kuin villapaita miehen yllä. Mies ojensi kätensä:

– Pekka Tyry. Terve.

He astuivat eteiseen, ja Anu antoi miehelle kukkakimpun, jonka he olivat käyneet ostamassa matkan varrella.

– Otamme osaa.

Mies kiitti, mutta piteli kukkakimppua kaksin käsin kuin ei tietäisi, mitä sille piti tehdä. Silloin miehen takaa keittiön ovelta kurkisti häntä paljon nuorempi punatukkainen nainen.

– Anna tänne, minä laitan sen vaasiin. Menkää te olkkariin odottamaan.

Nainen katsahti käskevästi tulijoiden jalkoihin. Tottelevaisesti Inka ja Anu riisuivat kenkänsä eteisen lattialle ja ripustivat takkinsa naulakkoon. Kun he seurasivat Pekka Tyryä sisemmälle, Anu otti Inkaan katsekontaktin miehen selän takana, pyöristi silmiään ja nyökäytti keittiön suuntaan, minne nainen oli kimpun kanssa kadonnut. Inka kohautti harteitaan. Häntäkin ihmetytti, kuka nainen oli. Sen verran tomerasti tämä oli Pekkaa komentanut, että hän oli selvästikin enemmän kuin pelkkä tuttava.

He kaksi asettuivat vierekkäin valkoiselle designkulmasohvalle, Pekka istahti sohvan toiselle suoralle. Inka vilkuili vaivihkaa ympärilleen. Seinät olivat valkoiset, samoin kaikki kalusteet ja jopa verhot. Katosta roikkui valkoinen Lokki-valaisin kuten varmaan miljoonassa muussakin suomalaiskodissa. Turhaa krääsää ei ollut esillä, vain muutama tarkoin harkittu koriste-esine. Seinäpintaa hallitsi äärimmilleen venytetyn mittaluokan taulutelevisio. Nyt sen valtava ruutu oli pimeänä suorastaan uhkaavan musta.

Merkillistä kyllä, vaikka tunnelma huoneessa oli pysähtynyt, jopa alakuloinen, ei varsinaisia surutalon merkkejä ollut näkösällä. Ei kynttilöitä. Ei valokuvia vainajasta.

Vihdoin punatukkanainen tuli olohuoneeseen kukkamaljakkoa kantaen. Ainakin valkoiset kallat sopivat sisustukseen, Inka ajatteli. Naisen asetteli kukat ikkunalaudalle, ja kun hän käännähti heihin päin, Inka huomasi hänen pyöristyneen vatsansa. Raskaana!

Tapa, jolla nainen hymyili nähdessään hänen katseensa ja hakeutui sitten sohvalle aivan Pekan kylkeen, ei jättänyt sijaa epäilyksille. Inka katsoi, miten mies nosti käsivartensa naisen olalle ja puristi sitä lempeästi, ja myötätunto, joka oli jo ehtinyt herätä vaimonsa menettänyttä Pekka Tyryä kohtaan, kuoli saman tien. Jo uusi vaimo, ja lapsikin tuloillaan!

Kelpo miehet todellakin napataan salamannopeasti vapailta markkinoilta kuleksimasta, Inka puuskahti mielessään. Mutta oliko Pekka Tyry mikään kelpo mies…

Ei olisi ihme, jos heidät kaksi kohta viskattaisiin täältä pihalle, ja kallankukat perässä!

Silloin Anu yllätti. – Ja sinä olet? hän kysyi naiselta niin törkeän suoraan, että Inkaa hirvitti. Eikä hän hämmästynyt sitä, että naisen naama venähti.

– Jessika, nainen sanoi. – Miettu.

– Onnittelut tulevasta perheenlisäyksestä, Anu jatkoi.

– Kiitos, Jessika sanoi, ja hänen katseensa siirtyi Anusta Inkaan ja takaisin. Oli puolustuskannalla, eikä ihme. Inka pelkäsi jo, että seuraavaksi Anu tivaisi pariskunnalta, milloin he olivat tavanneet ja missä ja miten lapsi oli saanut alkunsa. Ja oliko se kenties syynä Lauran äskettäiseen kuolemaan.

Ei olisi ihme, jos heidät kaksi kohta viskattaisiin täältä pihalle, ja kallankukat perässä! Tilanne oli äärimmäisen kiusallinen ja sitä paitsi epäselvä. Miksi ihmeessä heidät edes oli kutsuttu tänne, kotiin josta kuollut edellinen vaimo oli niin tehokkaasti siivottu pois – kaikkialta paitsi ulko-oven sukunimi­luettelosta, merkillistä sinänsä.

– Olitte siis Lauran ystäviä? Pekka kysyi. – Varmaan ajalta ennen kuin minä ja Laura tutustuimme? En muista, että oltaisi tavattu, tai että Laura olisi puhunut teistä.

– Oltiin samassa kesätyöpaikassa, Anu sanoi. – Kauan sitten. Laura, Inka ja minä.

Pekka käänsi katseensa ikkunaan. Muistelu oli hänelle ilmeisen tuskallista.

– Se selittää asian. Laura ei ollut kovin sosiaalinen ulospäin.

Inka nyökkäsi. Niin Lauraa, hän ajatteli. Jo nuorena uuden poikaystävän saaminen heti entisen tilalle ja sitten tämän kainaloon käpertyminen tuntui olleen Lauralle kaikki kaikessa.

– Saanko kysyä, Anu sanoi silloin. – Miten te kaksi tutustuitte?

Kysymys pani Inkan pidättämään hengitystään ja pariskunta vilkaisemaan toinen toistaan.

– Tarkoitan sinä Pekka ja Laura silloin aikanaan, Anu korjasi. Liian myöhään eikä Inkan mielestä erityisen sulavasti. – Olitteko kenties – kirjeenvaihtotovereita?

Anun silmät olivat suuret ja kovin viattomat. Pekan ilme muuttui torjuvaksi.

– Ravintolatiskin äärellä tapasimme. En ollut vielä päässyt eroon omista… riippuvuuksistani.

Inka olisi halunnut mottaista Anua.

– Oli tosi surullista kuulla, että Laura on nukkunut pois, hän sanoi kiireesti. – Ihanko nyt vastikään?

Jessika äännähti jotain epämääräisen ärtynyttä. Pekka huokasi.

– Reilu vuosi sitten. Ennen joulua. Ja varmaan on syytä tarkentaa, että minä ja Laura erosimme jo neljä vuotta sitten.

– Viisi, Jessika täsmensi.

– Viisi, Pekka korjasi.

– Eikä tippaakaan liian aikaisin! Jessika täräytti. Se sai Inkan vilkaisemaan Anua salavihkaa. Aika tylyä.

Pekka sen sijaan riiputti päätään vaimonsa huomautuksesta lannistuneena.

– Jälkikäteen omat virheet on helppo nähdä, hän totesi enemmän itselleen kuin heille muille. – Elättelin pitkään toivoa, että Laura olisi –

Tyttö oli kuin ilmetty äitinsä sellaisena kuin Inka kaksikymmenvuotiaan, niin sädehtivän ja hehkeän ja elämänmyönteisen Lauran muisti.

Mies vaikeni kesken lauseen. Ulko-ovi kävi, joku oli tullut sisään. Kuului, miten takki kahisi, kun se ripustettiin naulaan ja kengät potkaistiin jalasta, sitten olohuoneen oviaukkoon laahusti laiha, mustanpuhuva hahmo. Noin viisitoistavuotias tyttö, jonka verenpunaiseksi värjätty tukka valui yllä roikkuvan villapaidan harteille ja selkään, pälyili heitä epäluuloisena.

– Moi? Anu sanoi uteliaalla nuotilla. Vasta silloin Inka havahtui itsekin tervehtimään tulijaa. Hän oli järkyttynyt. Tuo surkea ryhti, räikeä kuontalo ja maansa myynyt olemus eivät pystyneet peittämään, että niiden alla tyttö oli kuin ilmetty äitinsä sellaisena kuin Inka kaksikymmenvuotiaan, niin sädehtivän ja hehkeän ja elämänmyönteisen Lauran muisti. Lauran tytär tuon oli pakko olla.

Inkan kurkussa tuntui pala. Hän saattoi tuskin kuvitella, millainen isku oli menettää äitinsä noin varhain.

– Moi, tyttö sanoi, mutta luimisteli edelleen ovensuussa yrittäen päätellä, mistä oli kysymys, keitä he kaksi tuntematonta olivat.

– Nämä ovat äitisi vanhoja ystäviä, Pekka sanoi silloin.

– Anu Katves, ja tuota...

– Inka Niemi. Entinen Saarelainen, Inka sanoi.

– Otamme osaa.

Tyttö mulkaisi ikkunalaudalle ilmestyneitä kukkia.

– Okei, hän sanoi melkeinpä vihamielisesti. Sitten hän kääntyi kohti Pekkaa ja Jessikaa.

– Syödäänkö milloin?

– Ota jotain kaapista, Jessika vastasi kireästi.

– Otan. Kiitos, tyttö vastasi liioitellun sarkastiseen tapaan ja lähti. Keittiöstä alkoi kuulua kaapinovien auki vetämistä ja kiinni tyrkkimistä. Inka pani merkille, että Pekka oli jossain vaiheessa vetänyt kätensä pois Jessikan harteilta.

Olohuoneen ilmatila oli täyttynyt jännitteestä, jota tuskin heidän vieraiden läsnä ollessa päästettäisiin purkautumaan.

Hyvä niin, Inka ajatteli.

– Se oli Siri.

Jessika oli alentanut ääntään, mutta siitä kuulsi läpi ärtymys, jonka tyttö hänessä herätti. Kysymyksessä taisi olla normikahnaus teinitytön ja tämän huoltajan välillä, joka oli vieläpä päätynyt äitipuolen epäkiitolliseen asemaan.

Silti Inka huomasi tuntevansa suoranaista hellyyttä elämän koettelemaa teiniä kohtaan. Tuntui kuin olisi vasta hetki siitä, kun hänen oman Hennansa oli ollut tuossa hankalassa, haastavassa iässä.

Vasta kun Siri oli kerännyt eväät keittiöstä mukaansa ja sulkeutunut huoneeseensa, Inka ja Anu saivat kuulla lisää taustoja tapahtuneesta. Selvisi, että toisin kuin Inka oli ilman muuta olettanut, Pekka Lampinen ei ollut Sirin biologinen isä. Laura oli ennen Pekkaa ollut naimisissa Sirin isän kanssa, ja Pekan jälkeen hän oli ehtinyt vielä yhteen liittoon, joka sekin oli päättynyt onnettomasti.

Sirin biologinen isä oli kuulemma ollut täysi hulttio, joka oli ottanut hatkat jo ennen Sirin syntymää. Tyttärensä kanssa hän ei ollut missään tekemisissä myöhemminkään. Kun Pekka ja Laura olivat aikanaan menneet yksiin, Lauran tytär oli ollut jo kuuden vanha.

– Viiden, Jessika oli jälleen korjannut Pekan puheita, mutta tällä kertaa Pekka piti pintansa.

– Kuuden. Siri meni kouluun sinä syksynä.

Inka yritti sulatella kuulemaansa. Laura, joka halusi niin kiihkeästi löytää ihanan miehen, ehti olla naimisissa kolme kertaa, ja selvästi joka kerta vääränlaisen miehen kanssa.

Pekan ja Lauran liitto ei ollut lopulta kestänyt kuin viisi vuotta.

– Arvaatte miksi, Pekka sanoi. – Tiedätte Lauran.

Inka katsahti Anuun. Tämä oli yhtä ymmällään kuin hän itsekin. – Kerrotko kuitenkin, hän pyysi Pekkaa. Mies huitaisi kättään.

– No, mitä se nyt oli. Elämä sekaisin. Ahdistusta, masennuskausia. Kaikenlaista terveysongelmaa.

– Alkoholiongelma, Jessika kivahti. – Sano suoraan vaan. Se nainen veti viinaa kuin sieni.

– No joo, loppuvaiheessa, Pekka sanoi. – Mutta se oli enemmän oire. Tai väärä tapa yrittää lääkitä pahaa oloa. Kun oli sitä paranoiaakin. Vainoharhaisuutta.

– Sekaisin se nainen oli, Jessika sanoi päätään puistellen.

Pekka vilkaisi suuntaan, jonne Siri oli poistunut ja hiljensi ääntään.

– Siri palasi tänne asumaan tänne meidän luo, kun ei siitä elämästä äidin kanssa enää oikein tullut mitään.

Jessika ei sanonut mitään, mutta tuijotti kallankukkakimppua leuat yhteen puristuneina.

Inka pyyhkäisi silmäkulmaansa. Tämä oli jopa pahempaa, kuin hän oli etukäteen arvannut. Hän ei olisi halunnut kuulla, miten huonoon jamaan Lauran elämä oli mennyt. Iloisen, herttaisen, suloisen Lauran. Hän ei voinut olla miettimättä, olisiko Laura vielä elossa, jos heistä kahdesta, tai kolmesta, olisi yhteisen kesätyökesän myötä tullut oikeita, pitkäaikaisia ystäviä, jotka olisivat kantaneet toisistaan huolta. Mutta olisiko jämäkkäkään ystävä saanut pidettyä läheisriippuvaisuuteen taipuvaisen Lauran erossa vääränlaisista miehistä, tuskin.

Anu rykäisi. – Puhelimessa sinä Pekka sanoit jotain siitä, että Lauran kuolema oli mahdollisesti... itse aiheutettu?

– Käytännössä joo, mies sanoi. – Viinasta se johtui. Lauralla oli ollut haimatulehdus, ja oli ehdoton kielto alkoholiin. Hän oli ollut katkolla vasta puoli vuotta aiemmin, mutta jostain se himo oli taas nostanut päätään. Ja niin siinä sitten kävi.

– Kauhea onnettomuus, Inka sanoi.

– Kyllä hän tiesi mitä teki! Jessika älähti. – Ei hänelle kukaan muu viinaa kurkkuun kaatanut.

Pekka katsoi toisaalle.

– Ikävintä oli, että Lauran löysi Siri, kun kävi tapaamassa äitiään. Löysi vasta useamman päivän päästä.

Inka pelkäsi oksentavansa. Tuntui että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta ei kerta kaikkiaan keksinyt, mitä.

Onneksi Anu sai suunsa auki.

– Se vainoharhaisuus. Miten se Laurassa ilmeni? hän kysyi.

– Laura epäili, että häntä seurataan, Pekka sanoi. – Että joku stalkkeri vainoaa häntä, ehkä Siriäkin.

Jessika tuhahti.

– Kuvitteli!

Näki, että tästä asiasta pariskunta oli taittanut peistä ennenkin.

Sitten Jessika laski kätensä pyöristyneelle vatsalleen, irvisti hiukan ja nousi seisomaan. – Pitää mennä lepäämään. Kiitos kun kävitte.

Inka katsahti Anuun, ja yhteistuumin he nousivat sohvalta ja kiittivät siitä, että olivat saaneet tulla ja kuulla Laurasta. Olkoonkin että se, mitä he olivat kuulleet, oli ollut niin kovin murheellista.

Jessika hymyili vinosti. – Niin. Kai tästä jotain iloa teille oli. Ikävien asioiden kaivelusta.

Pekka seurasi Inkaa ja Anua eteiseen. Kun he pukivat ulkokamppeita ylleen, mies kysyi hiljaa:

– Haluaisitteko jotain Lauran tavaroita? Tyhjensimme kuolinpesän, meillä on varastossa huonekaluja ja pienempääkin. Siri otti jo talteen sen mitä halusi, ja Jessikalla on vähän erilainen sisustusmaku.

He kiittivät tarjouksesta, mutta pudistivat päätään. Inka saattoi tuskin odottaa, että pääsisi ulos tästä talosta, vetämään sisään raikasta ilmaa, kokoamaan itsensä, vaihtamaan ajatuksia Anun kanssa. Mutta kun he kiirehtivät pitkin pihapolkua kauemmas, ulko-ovi avautui vielä heidän takanaan. Juoksuaskeleet tavoittivat heidät.

Sirin nenä punoitti itkusta ja ripsiväri oli tuhriintunut. Kädessä oli ryttyinen musta kangaskassi, jonka hän tyrkkäsi Inkalle.

– Mä otin nämä talteen äidin luota. Äiti ei ollut sekaisin. Ei ollut!

Samassa tyttö oli jo kääntynyt ja lähtenyt juoksemaan takaisin sisään.

Inka kurkisti kassiin ja tunsi, miten pulssi kiihtyi. Hän avasi kassin suuta lisää ja ojensi sen sisällön Anunkin nähtäväksi. Anu henkäisi ääneen.

Silloin näkökentässä liikahti jokin. Inka nosti katseensa. Ikkunaverho heilahti.

Heidän poistumistaan oli tarkkailtu sisältä.

Uudet osat ilmestyvät kerran päivässä.

Kommentoi »