Apu

Henkilö­kohtaista osa 2 – Avun kesädekkari 2021

Henkilö­kohtaista osa 2 – Avun kesädekkari 2021
Sattumalta löytynyt vanha kirje sai Inkan viestittämään Anulle ensi kertaa vuosikymmeniin. Miksi Anu vastasi heti ja halusi nähdä Inkan mainitseman kirjeen mahdollisimman pian? Osa 2/8.
Julkaistu: 29.8.2021

Kun Inka oli lähdössä, Matti tuli ulko-ovella vastaan golfbägi selässään.

– Minne sinä, mies ihmetteli.

– Käyn tapaamassa entistä työkaveria, Inka vastasi. – Kesätöistä, opiskeluajalta.

– Olisi ollut kiva viettää lauantai-iltaa yhdessä, Matti sanoi pettyneenä.

– Olisi ollut kiva viettää lauantaipäivää yhdessä, Inka sanoi. Se pääsi oikeastaan tarkoittamattomankin äreästi.

Auto, jonka kyydistä Matti oli äsken astunut ulos, seisoi yhä postilaatikon luona. Kuski kohotti Inkalle kättään, mutta hän ei moikannut takaisin. Ihan kuin Matin pelikaveri olisi halunnut jäädä varmistamaan, että Matti pääsee turvallisesti kotiinsa asti. Sekin ärsytti Inkaa.

Auto spurttasi pois. Inka vilkaisi rannekelloaan.

– Nyt on mentävä. Kakkutaivas odottaa.

– Mikä taivas?

– Tapaan Anun Hesassa sen nimisessä kahvilassa. Pitää mennä että ehdin bussiin. Tulen yhdeksään mennessä. Moi!

Hän yritti ajatella, ettei kirjeen kirjoittaja edes tuntenut häntä. Ei hän ollut vastuussa siitä, mitä siinä luki.

Tihkutti vettä. Bussissa Hyrylästä Helsingin keskustaan Inkalla oli aikaa istua ja ajatella. Ensin Mattia ja tämän rakasta harrastusta, jolle hän oli tahtomattaan tullut, niin, mustasukkaiseksi. Se varasti yhteisen laatuajan, jota heillä kahdella olisi nyt voinut olla. Vai oliko hän sittenkin kateellinen Matille tämän innostuksesta? Kai hänen itsensäkin pitäisi hankkia elämäänsä jotain ihan uutta nyt, kun Henna oli muuttanut kotoa ja aikaa oli taas enemmän käyttää ihan itseen.

Inka risti kätensä sylissään lepäävän käsilaukun päälle. Laukun uumenissa odotti vanhan lipaston laatikosta löytynyt kirje kaukaa menneisyydestä, vieläkin nolottavan kiihottava kaikessa outoudessaan. Häntä hirvitti. Kuinka hän kehtaisi antaa sen Anun luettavaksi, kuten tämä oli vaatinut.

Hän yritti ajatella, ettei kirjeen kirjoittaja edes tuntenut häntä. Ei hän ollut vastuussa siitä, mitä siinä luki. Ja sitä paitsi Anu oli tavallaan osasyyllinen siihen, että hän oli tuollaisen kirjeen tuntemattomalta saanut. Kuten Laurakin. Kaunis, sävyisä, ihana Laura. He kolme olivat tehneet yhdessä sen mitä olivat tehneet. Ei kirjeessä siis ollut mitään henkilökohtaista.

Inka hymähti ajatukselleen. Henkilökohtaisesta nimenomaan oli ollut kysymys.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla ei ollut Tinderiä. Tuntemattomiin tutustuttiin kirjeenvaihdolla, mikä tuntui nykyperspektiivistä ihan käsittämättömän antiikkiselta. Kirjeenvaihtoilmoituksia julkaistiin siinäkin lehdessä, jonka konttorissa hän ja muut kesätytöt uurastivat, otsakkeen Henkilökohtaista-alla.

Joissain ilmoituksissa puhuttiin maitokahveista, toisissa vahvoista sumpeista. He yrittivät arvailla, mitä nuo termit mahtoivat tarkoittaa.

Joukossa oli paljon ilmoituksia, joissa nuoret kaunottaret tai erityisen iloiset ja viehättävät rouvat halusivat tarjota päiväkahveja varakkaille herroille. Inka muisti vielä hepulin, jonka Anu sai, kun Inka ensimmäisenä työviikkonaan oli ihmetellyt ääneen moisen kahvipuheen määrää. Lopulta Laura, kiltti ja hillitty, mutta ei sentään niin tietämätön kuin hän itse, oli madalletuin äänin valistanut häntä siitä, mistä noissa ilmoituksissa oli kysymys. Seksiä niissä myytiin, kiertoilmauksin.

Joissain ilmoituksissa puhuttiin maitokahveista, toisissa vahvoista sumpeista. He yrittivät arvailla, mitä nuo termit mahtoivat tarkoittaa, ja nauraa rätkättivät jutuilleen asiakkailta piilossa korkean tiskin takana. Konttorin Mirjami-pomo ja vanhemmat rouvat, kaiken kai jo nähneet, hymähtelivät heidän riemulleen.

Henkilökohtaista-palstan ilmoituksia ei lehteen otettu vastaan postitse eikä puhelimitse, vaan ne piti käydä tuomassa ja maksamassa paikan päällä konttorissa. Inkan, Anun ja Lauran suurta hupia olikin seurata vaivihkaa, minkä näköinen nainen milloinkin kävi tuomassa konttoriin oman päiväkahvi-ilmoituksensa tai hakemassa konttorista kirjeet, joita oli siihen vastaukseksi saanut.

Osa peliä oli tarkkailla, millaiset ”varakkaat herrat” ilmoituksiin vastasivat.

Useimmat asioivat konttorissa nopsaan, huppu tai huivi pään peittona, sivuilleen vilkuilematta. Harva oli todellisuudessa sellainen ”tasokas kaunotar” tai ”tyylikäs lady”, kuin ilmoituksensa nimimerkissä antoi ymmärtää. Moni näytti niin kovaa elämää kokeneelta, että Inkaa ihan säälitti.

Osa peliä oli tarkkailla, millaiset ”varakkaat herrat” ilmoituksiin vastasivat. Näitä kirjeitä konttoriin tuli eniten postitse, mutta niitä myös käytiin ojentamassa heille tiskin yli konttorin lokerikkoon hakua odottamaan. Useimmat miehistä vaikuttivat kaikkea muuta kuin varakkailta. Moni lemahti paitsi partavedeltä myös tuoreemmalta tai vanhemmalta viinalta.

Rohkaisua tarvitsevat, tuhahtivat konttorin vakkari­rouvat, ja antoivat mieluusti kesätyttöjen hoitaa henkilökohtaista-ilmoitusten vastausten tiskin.

Suurin osa lehden palstan ilmoituksista oli sittenkin rehtejä maksuttoman seuranhaun huhuiluja. Kaikenikäiset ja -näköiset naiset ja myös miehet kävivät tuomassa tiskille ilmoituksia, joissa toivottiin kirjeitä kivoilta, luonnossa liikkuvilta tai kulttuurista nauttivilta, autoilevilta, raittiilta, yhteisistä koti-illoista tai matkailusta nauttivilta, ennen kaikkea rakkautta kaipaavilta kaltaisiltaan, vastaukset lehden konttoriin nimimerkillä Eläinrakas, Kuusamon kutsu tai Ei enää yksin. Näiden ilmoitusten tuojiin ja niihin vastaaviin Inka, Anu ja Laura halusivat suhtautua niin rohkaisevasti kuin suinkin.

Yhteen nuoreen mieheen, joka haki gastia purjeveneelleen, Laura tykästyi äkkinäkemältä niin, että harkitsi jo itse vastaamista tämän ilmoitukseen.

He riemuitsivat aina, kun joku erityisen paljon empatiaa herättänyt ilmoittaja oli saanut paljon vastauksia. Ja kerran Inka repi salaa vastauskuoren, jonka nimimerkin Mussukka 32 v. takana aitoa rakkautta aneleva hiljainen, punasteleva nainen oli saanut miehenkutaleelta, joka yleensä kantoi konttoriin vastauksiaan maksullisten naisten ilmoituksiin.

Yhteen nuoreen mieheen, joka haki gastia purjeveneelleen, Laura, joka oli vastikään eronnut poikaystävästään, tykästyi äkkinäkemältä niin, että harkitsi jo itse vastaamista tämän ilmoitukseen.

Ja siitähän he kolme sitten taisivatkin saada kohtalokkaan ideansa...

Työpaikkansa nettisivun valokuvassa Anu Katves-Moilanen oli poseerannut täydessä meikissä ja ollut siksi melkein tunnistamaton. Nyt kun Inka lähestyi häntä kahvilassa tarjottimineen, Anu näytti paljon tutummalta. Varsinkin kun silmä tottui siihen, että vuodet olivat tehneet tehtävänsä hänen kasvoillaan ja myös ryhdissään. Epäilemättä minullakin, Inka ajatteli.

Inka riisui takkinsa tuolille Anua vastapäätä ja istuutui. Anu hymyili leveästi.

– Onko siitä tosiaan jo kolmekymmentä vuotta?

– Ylikin, Inka sanoi.

– Huh!

– Sanos muuta.

Anu oli jo ehtinyt juoda kahvinsa Inkaa odottaessaan. Syötävää hänellä ei ollut, tai sitten hän oli sen jo tuhonnut. Nyt hän tuijotti herkeämättä ja hiljaa, miten Inka tursotti vihreään teehensä hunajat pikkuisesta paperitötteröstä ja haukkasi palan mustikkapullasta. Hiljaisuus hermostutti Inkaa. Harmitti, että tuli valittua leivonnainen, joka paitsi takertui kuivana kurkkuun myös suttasi hampaat.

Kaiken kukkuraksi hän poltti kielensä, kun hörppäsi palan painikkeeksi liian kuumaa teetä. Hän laski kupin takaisin pöydälle. Parasta jatkaa teen ja pullan parissa vasta kun tärkeimmät kuulumiset olisi vaihdettu.

– Kiitos kun soitit, Inka sanoi. – Ihana tavata ja kuulla, mitä sinulle kuuluu sitten viime näkemän.

Anun hymähti. – Okei. Referoidaan. Kolkyt vuotta pähkinänkuoressa...

Se tuli niin torjuvasti, liki tylysti, ettei Inka kehdannut kysyä, miksi Anu oli hylännyt myös politiikan.

Hiukan hapuillen, uutta yhteistä säveltä etsien he molemmat kertoivat, minne elämä oli heitä kuljettanut sen yhden kesän, niiden muutamien yhteisten kesätyökuukausien jälkeen. Inka tarinoi opettajantyöstään, kymmenen vuotta sitten hankitun omakotitalon ikuisesta remonttikierteestä, tyttären muuttamisesta kotoa. Anu antoi selityksen siitä mihin oli ”kadonnut”. Telkkarin ja radion sijaan hän oli valmistuttuaan tehnyt uraa tiedottajana.

Inka ihmetteli tätä urapolkuvalintaa. Anu olisi ollut aivan mahtava mediapersoona, niin fiksu, hauska ja sanavalmis. Siihen Anu totesi: kuule, ihminen muuttuu!

Se tuli niin torjuvasti, liki tylysti, ettei Inka kehdannut kysyä, miksi Anu oli hylännyt myös politiikan. Sen sijaan hän sai kuulla, että Anu oli ollut välillä kuusi vuotta kotiäitinä. Anu, jonka ei pitänyt alistua kenenkään miehen vaimokkeeksi, oli saanut muutaman vuoden sisään ensin kaksospojat ja sitten vielä kolmannen nuoren herran. Nyt kuopus oli kymmenvuotias ja kaksoset kahdentoista, ja kaikki vapaa-aika kului kiekkokaukaloiden katsomoissa ja huoltohommissa. Varusteiden pesua ja buffetin pitoa.

– Mokkapaloja? Inka heitti vitsinä.

– Mokkapaloja, Anu vastasi. Irvisti sentään.

Ei aikaakaan, kun he jo muistelivat kesätyökesää sanomalehden konttorissa. Mirjami Naakkaa, joka oli niin käsittämättömän kärsivällinen heitä kesätyöntekijöitä kohtaan. Muita konttorin rouvia, sitä jolla oli paha tinnitus, ja sitä joka mainitsi joka välissä, miten upea seksielämä hänellä ja hänen miehellään oli. Käytettyjen autojen myyjiä ja asunnonvälittäjä-äijiä, jotka olivat luottokiellossa ja joutuivat tulemaan paikan päälle maksamaan ilmoituksensa käteisellä. Luulivat ehkä flirttailevansa heille, mutta eivät tajunneet, etteivät saaneet tuhmille jutuilleen aidosti myönteistä vastaanottoa. Tai eivät siitä piitanneet.

Oli kuitenkin myös asiakkaita, joita oli ilo muistella: ihanaa mummelia, joka löysi henkilökohtaista-ilmoituksellaan yhteyden nuoruudenrakastettuunsa ja kiitti heitä kaikkia siitä suklaarasialla. Tangolaulajaa, joka tuli tuomaan ilmoituksen konsertistaan ja sai konttorin rouvat sekoamaan lurauttamalla muutaman säkeen Täysikuuta. Pitkiä ylityöiltoja käsinkirjoitettuja ilmoituksia tietokoneelle naputellessa. Omia mokia lehtitilausten ja ilmoitusten vastaanottamisessa.

Niitä kertoja, kun he kolme kesätyttöä jatkoivat töiden päätteeksi juomaan siiderit. Ja käviväthän he jopa Ruotsin-risteilyllä yhdessä, sen Inka oli kokonaan unohtanut. Hassua, miten noinkin isoja asioita unohti.

– Ja miten me kiusattiin tsuppari-Jonnea, Anu puisteli päätään. – Etkö muka muista? Se ruipelo finninaamainen lähetti oli niin lätkässä Lauraan, että kompasteli omiin kenkiinsä.

Aika rumasti kuvailtu, Inka ajatteli. Kukapa ei sitä paitsi olisi ollut Lauraan lätkässä.

– Mitähän Lauralle kuuluu? hän kysäisi, ja Anu sanoi, ettei tiennyt. Anu ja Laura olivat pitäneet yhteyttä jonkin aikaa kesän jälkeen, mutta eivät enää pitkään aikaa. Tosin hän epäili nähneensä Lauran pari vuotta sitten kauppakeskuksen jouluryysiksessä, ja vaikutti siltä että Laurakin oli tunnistanut hänet. Mutta Anun hämmästykseksi Laura – jos se hän oli – oli suurin piirtein kääntynyt ja paennut paikalta.

– Aivan kuin olisi säikähtänyt minua, Anu ihmetteli.

– Kummallista, Inka sanoi. Takavuosien Lauraa oli vaikea kuvitella säikyksi. Päinvastoin, hän oli ollut liiankin helposti lähestyttävä, aina niin avoin ja ystävällinen.

– Miltä hän näytti? Inka kysyi.

– Tarkoitat oliko yhtä sädehtivän upea kuin ennenkin, Anu tulkitsi. – Ei ollut.

– Noh, Inka sanoi jo vähän nolona. – Kyllähän sitä itse kukin tässä vuosien varrella on muuttunut.

– Totta, Anu sanoi.

Pöytään laskeutui silti vaivaantunut hiljaisuus. Naapuripöydästä kantautuvat iloiset jutustelut tekivät melkein pilkkaa tunnelmasta, joka heidän pöydässään tuntui muuttuneen jäätäväksi.

Okei, mokasin, Inka ajatteli. Kai minä kuulostin kateelliselta, ehkä ilkeältäkin. Ilmeisesti Lauran ylitsepääsemätön kauneus on ollut minunkin kompastuskiveni kaikki nämä vuodet.

Kun Inka käänsi päätään, viereisessä pöydässä yksin istuva pukumies käänsi katseensa toisaalle. Olivatko he puhuneet liian kovaa äsken? Juoruilleet kaikenlaista, ja puhuneet ihmisistä heidän nimillään. Sekin vielä.

Tässäkö tämä sitten? Mitä muuta puhuttavaa hänellä ja Anulla enää olisi, kun vuosikymmeniä sitten menneen kesän yhteiset muistot oli käsitelty? Inka tarttui teekuppiinsa. Juoma oli jo tympeän haaleaa. Hän hörppi sitä mustikkapullapalan painikkeeksi ja yritti vaivihkaa servietin suojassa poistaa pahimmat murut hampaitten välistä. Hän pohti jo mielessään, mitä sanoisi hyvästiksi ennen kuin nousisi pöydästä ja palaisi kotiin. Mutta silloin Anu rykäisi.

– Onhan se sinulla mukana? Kirje.

Inka nyökkäsi vastentahtoisesti. Hän oli jo ehtinyt toivoa, että Anu olisi unohtanut koko kirjeen. Hän itse ainakin olisi halunnut unohtaa sen.

Mutta Anun katseesta hän tajusi, että tämä nimenomaan oli ollut Anulle suurin syy suostua tapaamiseen hänen kanssaan. Ehkä jopa ainoa.

Inka otti kirjekuoren käsilaukustaan. Hän katsoi tekstiä, joka sen päälle oli tekstattu. Neiti XXX.

Hän hengitti syvään ja ojensi kuoren Anulle.

Kesädekkarin uusi osa julkaistaan päivittäin.

Kommentoi »