Apu

Henkilökohtaista osa 6 – Avun kesädekkari 2021

Henkilökohtaista osa 6 – Avun kesädekkari 2021
Inka ja Anu käyvät tapaamassa Kaapiorantaa, omituista taiteilijaa, jolle Laura oli ollut tärkeä muusa – mutta kuka on ehtinyt tuhota edesmennyttä ystävää esittävän maalauksen?
Julkaistu: 2.9.2021

Kohtaaminen Lauran kuvan maalanneen taiteilijan kanssa oli ollut niin mieltä kuohuttava, että Inka malttoi tuskin odottaa päästäkseen kertomaan siitä Matille. Mutta kotipihassa seisoikin vieras auto.

Tai pikemminkin: ei enää tarpeeksi vieras.

Inka avasi ulko-oven.

– Jokke piipahti sisään kierroksen jälkeen, Matin ääni kuului keittiöstä. – Jälkipelit käynnissä.

– No sehän kiva.

Ärtyneenä Inka katsoi eteiseen ilmestyneitä ylimääräisä miestenkenkiä. Sitten hän ryhdistäytyi, järjesti kasvoilleen ystävällisen ilmeen ja askelsi sisemmälle. – Moi?

Keittiönpöydän ääressä istui kahvimuki edessään parrakas isokokoinen mies, joka kohotti takapuolensa tuolista ja ojensi kätensä.

– Jouni Paasonen. Jokke.

Miehen katse oli utelias ja käsi oli nihkeä. Jos Inka olisi kehdannut, hän olisi heti kättelyn jälkeen pyyhkäissyt omansa kuivaksi paidanhelmaan.

Matti katsoi häneen silmät loistaen. – Oli loistokierros. Kauden paras. Kolme birdiä.

– Sun ukko rökitti minut perusteellisesti, Jokkekin kehui.

– Onneksi olkoon vaan, Inka vastasi automaattisesti. Katse haki kiireesti tärkeän kirjepinon. Hän muisti lähtiessään jättäneensä kirjeet jotakuinkin kohtaan, johon Matin uusi golfkamu oli laskenut kahvimukinsa ja tämänpäiväisen pelikierroksen tuloskortit, nyt ne oli siirretty pöydällä sivummalle. Ajatus siitä, että tuo tuiki tuntematon tyyppi olisi ilman hänen lupaansa kajonnut noin äärimmäisen arkaluontoiseen materiaaliin, tuntui enemmän kuin kiusalliselta. Ja kun Inka kurkotti kirjeet pöydältä, niin eikös vain tuo hyväkäs, jolle asia ei pätkääkään kuulunut, ottanut asiakseen kommentoida:

– Ahkeraa kirjeenvaihtoa?

Jokke iski silmää. Että kehtasikin, Inka ajatteli. Mieleen tuli kaamea aate: olivatko nuo kaksi jutelleet keskenään kirjeistä, kenties jopa lukeneet niitä yhdessä? Hän vilkaisi Mattiin, mutta tämä tutki vain omaa tuloskorttiaan ja suuntasi sanansa kaverilleen: – Seiskaväylällä sulla taisi tulla se paha slaissilyönti?

Ja kuinka paljon Lauran alamäkeen, syöksykierteeksi kiihtyneeseen, oli ollut syynä heidän silloin muka vitsikäs ideansa laittaa ilmoitukset Henkilökohtaista-palstalle.

Inka luikki tiehensä vähin äänin ja kapusi kirjeineen yläkertaan. Hän sulkeutui tyttären entiseen huoneeseen ja vajosi sängylle istumaan. Huh!

Ylireagoinko, hän mietti. En. Tämä kaikki on ollut outoa ja ahdistavaa. Välillä jopa pelottavaa. Ja – hirvittävän surullista. Voi Lauraa, miten surkealla tavalla pieleen hänen elämänsä oli lähtenyt menemään yhteisen kesätyökesän jälkeen! Ja kuinka paljon Lauran alamäkeen, syöksykierteeksi kiihtyneeseen, oli ollut syynä heidän silloin muka vitsikäs ideansa laittaa ilmoitukset Henkilökohtaista-palstalle.

Kunpa he olisivat olleet viisaampia. Tai varovaisempia.

Inkaan iski vastustamaton tarve soittaa heti paikalla Hennalle ja kysyä, oliko tyttärellä kaikki hyvin. Oliko tyttö varmasti varuillaan tutustuessaan uusiin ihmisiin opiskelukuvioissa ja iltariennoissa. Kaikki kun eivät lähtökohtaisesti halunneet muille hyvää… Auts, Inka ajatteli sitten. Olen jo aivan kuin oma äitini, joka kahdeksankymmenluvulla kyttäsi menemisiäni ja poikaystäviäni ja varoitteli niistä lukemattomista vaaroista, jotka viatonta ja naiivia opiskelijaneitoa suuressa kaupungissa vaanivat.

Inka veti henkeä. Oliko tässä vihdoin johtolanka, johon he voisivat tarttua?

Hän jätti soittamatta. Sen sijaan hän levitti kirjeet sängylle viereensä ja luki ne kaikki läpi vielä uudemman kerran, Lauralle osoitetut kaksitoista ja yhden omansa. Ja tajusi seikan, joka oli aikaisemmin jäänyt huomaamatta häneltä ja Anulta.

Kahdessa kirjeessä toistui sama ilmaus: kunnonmies. Yhteen­kirjoitettuna, siis kirjoitusvirheineen. Toisessa nimimerkki Kunnonmies oli kirjoittanut Lauralle kömpelöhköllä kaunokirjoituksella hempeän kirjeen. Siinä siteerattiin kömpelösti Juliet Jonesin sydämen 1980-luvun lopun hittibiisiä: miksi naiset aina rakastuvat renttuihin.

Toisen kerran sama sana esiintyi Inkan itsensä saamassa, tekstauksella kirjoitetussa nimettömässä kirjeessä, ei kuitenkaan nimimerkkinä. Siinä itseään ”kunnonmieheksi” kuvaava kertoi nauttivansa näystä, kun kiimainen miesjoukko tunkisi Neiti XXX:ään yhtä aikaa sieltä sun täältä.

Inka veti henkeä. Oliko tässä vihdoin johtolanka, johon he voisivat tarttua? Olivatko nuo kaksi täysin erilaista kirjettä saman käden kirjoittamia, ja oliko Lauran kirjeen niin hyveellisenä esiintyvä ”kunnonmies” ystävän myöhempi stalkkeri ja vainoaja? Ja jos hän oli laatinut kaksi näin erilaista kirjettä, oliko mahdollista, että hän oli kolmannenkin takana, sen Anulle suunnatun, joka harmillista kyllä ei enää ollut tallessa?

Kiihdyksissään hän otti puhelimen esiin soittaakseen Anulle huomioistaan, mutta silloin puhelin soikin.

– Halusit tietoja Laurasta, Risto Korhonen murahti. – Tuletko tänne? Nyt heti.

Ilta hämärtyi jo, kun Inka polki Hyrylästä kohti Keravaa. Anu ei ollut päässyt mukaan näin äkisti vasta kotiinsa ehdittyään, ja Matin auto oli edelleen huollettavana, mutta matkaa ei ollut kuin reilut kymmenen kilo­metriä.

Suin surminkaan hän ei olisi pyytänyt kyytiä Matin golfkaverilta, joka oli niin vinoillut hänelle ”kirjeenvaihdosta”. Kyllä hän omin keinoinkin pääsisi Risto Korhosta jututtamaan.

– Lauran kuolema ei ollut luonnollinen, Risto Korhonen oli sanonut puhelimessa. – Häntä vainottiin. Vuosikausia. Ja minulla on todisteita.

Risto Korhosen antama osoite löytyi kaupungin laitamilta. Kerrostalo oli niitä 1970-luvulla rakennettuja betonikolosseja, joita oli viime vuosina alettu maalata ja kohentaa runsailla visuaalisilla lisukkeilla. Parvekkeetkin näyttivät saaneen lasitukset. Inka parkkeerasi fillarin pyörätelineeseen B-rapun eteen.

Neljännessä kerroksessa Risto Korhonen avasi hänelle ovensa jo ennen kuin hän ehti painaa ovikelloa.

Verta, Inka ehti ajatella. Vai sittenkin – maalia…

Risto ei ollut liittänyt kirjeeseensä valokuvaa, joten Inka ei tiennyt, mitä odottaa. Kirje oli ollut hillitty, melkein liiankin asiallinen, mitään persoonallista Risto ei ollut siinä kolmekymmentä vuotta sitten itsestään paljastanut. Jokin hänessä silti oli vedonnut Lauraan, koska he kerran olivat ystävystyneet. Nyt päälle viisikymppisenä Risto oli klooni siitä miestyypistä, joka ilta illan perään antoi asiantuntijalausuntoja television asiaohjelmissa. Silmälasit, silmäpussit, vuosien harventamat hiukset.

Inkan katse kiinnittyi kuitenkin johonkin, mikä sai hänet hätkähtämään. Riston poskessa oli punainen läiskä, ja kun mies huomasi, mihin hänen huomionsa suuntautui, mies pyyhkäisi poskeaan – ja samaa punaista näkyi myös hänen kädessään. Verta, Inka ehti ajatella. Vai sittenkin – maalia…

– Ketsuppia, Risto sanoi ja vilkaisi nolon oloisena kohti keittiöön johtavaa oviaukkoa. Sieltä näkyi siivoamaton ruokapöytä ja hampurilaisen paperikääreitä.

Asunnossa oli kokkaamisen ja sisustuksen sijasta keskitytty selvästi johonkin muuhun. Tapetit oli uusittu ehkä vuosituhannen vaihteessa. Huonekalut vaikuttivat haalitun vähän sieltä sun täältä.

Jyhkeä konjakinvärinen nahkatuoli suhtautui ylimielisen torjuvasti vieressään keikistelevään rottinkiseen pikkupöytään, eikä söpöilevän kukikas, mutta jo väreiltään kauhtunut sohva suinkaan kohentanut kokonaisuutta. Joko Risto Korhosella oli puoliso, joka oli yhtä väri- ja tyylisokea kuin hän itsekin tai sitten –

– Eronnut, Risto murahti kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.

– Poika on täällä joka toinen viikonloppu. Hän on kahdentoista.

– Kiva ikä, Inka sanoi kiireesti. – Pojilla ainakin.

– No jaa, Risto torppasi hänen ystävällisen small talk -yrityksensä.

– Istu ole hyvä.

Inka istahti sohvaan ja Risto Korhonen hänen viereensä. Mies avasi kannettavan tietokoneensa, ja ruudulle ilmestyi excel-taulukko.

Tuo mies, taulukkonörtti, oli toden totta kirjannut ylös jokaisen kahvihetken, leffakäynnin, sulkisvuoron ja kävelylenkin, jonka oli Lauran kanssa jakanut.

Inka jähmettyi. Tiedosto oli nimetty Lauran mukaan. Exceliin oli merkitty Lauran menemisiä ja tekemisiä päivämäärän ja kellonajan tarkkuudella.

– Mitä... mitä tuo on, Inka kysyi ääni täristen.

– Minulla on ollut aina haasteita. Suhteissa. Ihmisten kanssa. Taulukointi on minulle välttämättömyys.

– Onko sinulla tuollaiset kirjanpidot kaikista ihmisistä joita tunnet?

– Vain minulle tärkeistä.

Inka tuijotti taulukkoa hämmentyneenä. Tuo mies, taulukkonörtti, oli toden totta kirjannut ylös jokaisen kahvihetken, leffakäynnin, sulkisvuoron ja kävelylenkin, jonka oli Lauran kanssa jakanut.

Varhaisin muistiin laitettu tapahtuma liittyi kirjeeseen, jolla Risto oli vastannut Lauran ilmoitukseen yli kolmekymmentä vuotta sitten. Viimeisin kirjaus oli tehty vain kuukausi ennen Lauran kuolemaa.

Kaikki nämä vuodet nuo kaksi olivat tapailleet toisiaan, välillä harvakseltaan. Myös niinä vuosina, kun Laura oli ollut naimisissa.

– Siitä ei ollut kyse, Risto sanoi ennen kuin Inka edes ehti päättää miten tiedustelisi asiasta hienotunteisesti. – Me olimme ystäviä.

Hiljakseen Inka rauhoittui. Kenties kyseessä oli pakkomielle, mutta ei sentään vaarallinen.

Omissa sarakkeissaan olivat tapaamisen aika ja paikka, sen kesto ja yleinen ilmapiiri viiden tähden arvosteluasteikolla merkattuna. Inka seurasi katseellaan saraketta, jossa tähtirivin pituus milloin kasvoi ja milloin taas lyheni. Olikohan Laura itse tiennyt, minkä arvioinnin kohteena oli ollut?

Viimeisten vuosien tähditys oli ollut enää pelkkää yhtä tähteä.

Taulukon sarakkeista yksi oli otsikoitu ”muuta”. Siihen Risto oli kirjannut sen, mistä Laura oli tapaamisen aikana puhunut. Hyvin usein puheenaiheet liittyivät tämän ongelmiin kulloisenkin aviomiehen tai miesystävän kanssa. Miehet vaikuttivat järjestään merkillisen mustasukkaisilta. Varmoilta siitä, että Laura petti heitä.

– Pettikö? Inka kysyi suoraan. – Jos ei sinun kanssasi niin muiden.

Risto katsoi häntä surullisena. – Lauraa uskollisempaa naista ei mies voisi toivoa.

Inka tajusi: tuo mies puhui totta. Laura oli ollut uskollinen miehilleen, eikä Risto Korhonen ollut käyttänyt väärin omaa kiintymystään häntä kohtaan. Sillä oli ilmiselvää, että kaikki nuo vuodet, kaikki vuosikymmenet hän oli rakastanut Lauraa.

Olivatko he Anun kanssa joutuneet sittenkin pohdinnoissaan väärille urille?

Ehkä rakkaus oli ollut yksipuolista, ehkä ei. Mutta ikinä se ei ollut johtanut muuhun kuin ystävyyteen.

Inka mietti.

– Puhuiko Laura sinulle muista miehistä, jotka vastasivat hänen ilmoitukseensa?

– Hän tapasi kaksi muutakin. Toinen oli jonkin sortin maalari, itseään täynnä sen mukaan, mitä minä Lauran puheista tulkitsin.

Inkaa huvitti. – Hänet minä ja Inka tapasimmekin.

– Toinen oli joku automekaanikko, joka olisi halunnut kihlata Lauran ensitreffeillä. Onneksi se kundi häipyi kuvioista saman tien.

Inka ei tohtinut kertoa, että automekaanikko oli kokenut karun kohtalon jo vuotta myöhemmin.

– Laura sai kirjeitä muiltakin, hän sanoi. – Esimerkiksi sellaiselta nimimerkiltä kuin ”Kunnonmies”. Tiedätkö, tapasivatko he?

– Laura ei tavannut ketään, joka ei kirjoittanut nimellään.

Inka yritti rakentaa mielessään kokonaiskuvaa kuulemastaan. Olivatko he Anun kanssa joutuneet sittenkin pohdinnoissaan väärille urille? Ehkä Lauran saamat kirjeet eivät liittyneet mitenkään Lauran myöhempään ahdinkoon ja elämän alamäkeen. Anun vainoajakin saattoi olla joku aivan muu.

Inka tuijotti Ristoa suu auki. Hän ei osannut päättää, oliko mies hullu vai nero.

Risto avasi koneelle esiin uuden tiedoston, monimutkaisen kaaviokuvan. – Katsos tätä. Eilen soittosi jälkeen ristiintaulukoin tapaamistemme ilmapiiripisteytykset ajallisesti Lauran parisuhteiden kulkuun. Merkitsin ajankohdat, joissa katteeton mustasukkaisuus oli kulloisessakin parisuhteessa noussut ensi kerran puheenaiheeksi. Näet havainnollisesti, miten tarkka kaava suhteissa oli havaittavissa. Pettämisepäily pomppasi esiin viimeistään viiden ensimmäisen kuukauden jälkeen, minkä poikkeuksetta aiheutti dramaattisen pudotuksen myös tapaamistemme ilmapiiripisteytyksessä. Ero seurasi seuraavan puolen vuoden kuluessa. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

Inka tuijotti Ristoa suu auki. Hän ei osannut päättää, oliko mies hullu vai nero. Ehkä molempia.

– Voisiko olla niin, että Lauran stalkkaaja, kuka onkaan, lietsoi jotenkin tarkoituksella mustasukkaisuutta hänen kulloisessakin parisuhteessaan, Inka sanoi hitaasti. – Sataprosenttisen katteetonta tietenkin.

– Se on käynyt mielessäni, Risto vastasi.

– Mikä se yksi poikkeus oli? Kuka?

– Pekka Tyry. Toinen aviomies. He olivat yhdessä Lauran mittapuun mukaan harvinaisen pitkään. Olin tietenkin iloinen Lauran puolesta, oletin jo, että se kestää. Mutta ero tuli siitäkin liitosta.

– Entä Lauran ensimmäinen aviomies? Inka kysyi. – Se hulttio. Niin Pekka Tyry häntä kuvaili kun tapasimme. Hän oli kuulemma jättänyt Lauran jo ennen Sirin syntymää.

– Holtiton tapaus. Taisi kadota Goalle. Hän ei halunnut olla Lauran ja Sirin kanssa enää missään tekemisissä sen koommin, joten tuskin hän Lauraa vainosi.

– Laura meni naimisiin vielä kolmannen kerran, Inka muisti. – Kuka kolmas oli, ja missä hän on nyt?

– Mullan alla, onneksi. Täysi narsisti, ampui kuulan kalloonsa eron jälkeen, Risto sanoi synkästi. – Olisi saanut heittää veivinsä jo aiemmin. Kaikin puolin ikävä heppu. Väkivaltainen. Kamalaa seurattavaa, siinä suhteessa ei ollut mitään hyvää ja kaunista. Laura kuihtui ihan silmissä. Onneksi Pekka otti Sirin takaisin luokseen asumaan, vaikka Laura olikin siitä ihan äärettömän katkera. Hän syytti Pekkaa siitä että Pekka vei Sirin häneltä, että Pekka halusi vain hallita häntä. Vainoharhaiseltahan se kuulosti... Lopulta Laura ei enää päästänyt Pekkaa edes sisään katsomaan, kuinka paha hänen tilanteensa oli. Jessikan sentään päästi, Pekan uuden vaimon.

– Olemme tavanneet, Inka sanoi lyhyesti.

– Jessika kertoi Lauralle sitten, mitä Sirille kuului ja hoiti Lauran asioita muutenkin. Kävi kaupassa ja apteekissa, auttoi hänkin ihan hyvää hyvyyttään. Vaikka Laura puhui heistä molemmista mitä puhui, nimitti kunnon ihmisiksi halveksivaan sävyyn, niin kyllä minun mielestäni ovat juuri sellaisia. Kunnon ihmisiä.

Sanapari särähti Inkan korvassa. Hän vilkaisi miestä vaivihkaa. Voisiko kaiken pahan takana olla sittenkin Risto Korhonen, torjuttu ihastus? Mutta miksi Risto siinä tapauksessa olisi edes halunnut tavata? Mies oli yhtä innokas selvittämään Lauran kohtalon kuin hänkin.

Uudet osat ilmestyvät peräkkäisinä päivinä.

Kommentoi »