Porilainen Roope mietti jo kuolemaa – Apu löytyi Klubitalosta, mutta nyt mielenterveysjärjestöjen toiminta on vaarassa hallituksen leikkausten vuoksi
Hallitus haluaa leikata kolmannen sektorin mielenterveystyöstä, vaikka se on halpaa ja tutkitusti tehokasta. Roope ajatteli, ettei hänestä koskaan tulisi työkykyistä, mutta Porin Klubitalon ansiosta asiat muuttuivat. Nyt toiminta on vaakalaudalla.
Heti etuovella tulee vastaan ruuan tuoksu. Porin Vapaudenkadulla sijaitsevassa Klubitalo Sarastuksessa on marraskuisena keskiviikkona tarjolla kanakeittoa ja sämpylöitä. Klubitalon jäsenet valmistavat ruuan itse – tai siis tarkemmin sanottuna paikan keittiöyksikkö.
– Ja olikin taas tosi hyvää! Sarastuksen johtaja Annika Häggqvist sanoo. Hän tietää mistä puhuu, sillä Häggqvist nousee haastatteluun suoraan ruokapöydästä.
Sarastus sijaitsee ihan tavallisessa matalassa, harmaassa kiinteistössä lähellä Porin keskustaa. Sisätilat ovat sekoitus terveyskeskuksen aulaa ja päiväkotia. Seinillä on listoja päivän työvuoroista ja klubitalon säännöistä. Myöhästymisestä tai poissaolosta tulee ilmoittaa, mieltä painavista asioista puhua ja kännykät pidetään äänettömällä.
– Me harjoittelemme täällä sellaisia periaatteita, joiden mukaan työpaikoilla toimitaan, Häggqvist muotoilee.
Klubitalotoiminta on matalan kynnyksen palvelua työikäisille mielenterveyskuntoutujille. Se tarkoittaa, että diagnooseja ei kysellä, vaan ovet ovat avoinna kaikille, jotka kokevat, että heillä on mielenterveydellisiä haasteita.
Tarjolla on kuntouttavaa työtoimintaa ja tukea arjen asioiden hoitamiseen. Työntekoa saa harjoitella oman jaksamisen mukaan joko keittiö-, toimisto- tai viestintäyksikössä. Siellä tehdään talon omaa lehteä ja hoidetaan sosiaalisen median päivitykset. Lisäksi on vapaa-ajan harrastusporukoita ja yhteistä puuhailua.
Häggqvistin mukaan monelle jäsenelle on tärkeää, että on ylipäätään jokin paikka, jonne tulla päivittäin. Pääsee pois kotoa, tapaa ihmisiä, saa lämpimän aterian.
Osa klubitalon jäsenistä kuntoutuu toiminnan myötä takaisin opiskelemaan tai työelämään. Toiset eivät. Heille klubitalo tarjoaa tärkeän yhteisön ja mielekästä tekemistä.
Tämän päivän työvuorot ovat jo ohi. Ruokasalissa istuu joukko jäseniä juomassa glögiä ja koristelemassa joulupipareita. Keskustelu käsittelee vaalean ja tumman glögin makueroja.
Tämä voi kuulostaa pienimuotoiselta puuhastelulta, mutta klubitalotoiminta on tutkitusti tehokasta ja säästää yhteiskunnan rahoja. Säästöä syntyy erityisesti silloin, kun joku pääsee palaamaan työelämään. Mutta vaikka niin ei tapahtuisi, moni jäsen voi toiminnan ansiosta paremmin. Ilman Klubitalo Sarastusta heillä olisi suurempi todennäköisyys syrjäytyä, ajautua erilaisten päihteiden pariin tai kuormittaa erilaisia sosiaali- ja terveyspalveluita huomattavasti enemmän kuin nyt.
Sarastuksen vuosibudjetti on noin 350 000 euroa. Tuolla summalla saisi vuodeksi kaksi psykiatrisen osastohoidon paikkaa. Klubitalolla on tällä hetkellä aktiivisia jäseniä noin sata.
Yksi heistä on Roope.
Oireet alkoivat täysi-iän kynnyksellä. Nykyään 35-vuotias Roope opiskeli silloin datanomilinjalla porilaisessa ammattikoulussa ja harrasti elokuvia, videopelejä ja nettipokeria. Kavereitakin riitti.
Mutta yhtäkkiä Roopea alkoi ahdistaa ja pelottaa ihan tavallisissa tilanteissa: oppitunneilla, ruokakaupassa tai kadulla. Hänestä tuntui, että joku vainoaa häntä, vaikka siihen ei ollut mitään syytä. Tuohon aikaan mielenterveysasioista ei puhuttu mediassa tai vaikkapa kouluissa yhtä paljon kuin tänä päivänä. Roope ei aluksi ajatellut, että kysymys voisi olla mistään sellaisesta. Niinpä hän ei osannut hakea apua eikä puhunut tuntemuksista edes vanhemmilleen. Hän oli juuri muuttanut pois kotoa.
Pian pelkotilat eristivät Roopen. Hän ei enää uskaltanut mennä oppitunneille, joten koulu jäi kesken. Päivärytmi kääntyi päälaelleen: Roope valvoi yöt ja nukkui päivät. Kotiin kasautui pinoittain roskaa, vähän kuin niissä asunnoissa, joita sosiaalisen median siivoustähti Auri Kananen käy raivaamassa.
Kun Roopen välillä oli pakko lähteä kotoaan vaikkapa kauppareissulle, hän suunnitteli reitin mahdollisimman tarkkaan, ettei joutuisi puhumaan kenenkään kanssa. Jo kaupan kassahenkilön moikkaaminen tuntui vaikealta.
Pari kertaa Roope kävi nuorisopsykiatrian poliklinikalla juttelemassa, mutta tapaamiset eivät johtaneet jatkotoimiin. Henkilökunta vaikutti kyllä huolestuneelta, sen hän muistaa.
”Monta unetonta yötä tässä olen miettinyt, mitä tapahtuu meidän henkilökunnalle ja jäsenille, jos päätös on kielteinen.”
Suomalainen mielenterveyshoito muuttui 1980-luvulla. Kun laitospaikkoja vähennettiin ja mielenterveyspotilaita siirrettiin laitoksista avohoitoon, alkoi ilmetä tarvetta uudenlaisille yhteisöille, kuten kuntouttavalle työtoiminnalle tai tuetulle asumiselle. Syntyi niin sanottu kolmas sektori. ”Kolmas” tarkoittaa, että toiminta ei ole julkista eikä yksityistä, vaan erilaisten järjestöjen organisoimaa.
Sote-alan järjestöjä on Suomessa satoja, ja ne ovat kirjava joukko. Osa toimii yhdellä paikkakunnalla vapaaehtoisvoimin, toisilla taas on satojen ammattilaisten organisaatio. Järjestöt voivat ottaa vastuun ihmisestä hoitojen jälkeen, kuntouttaa ja auttaa arkeen paluussa. Ne tekevät myös paljon ennaltaehkäisevää työtä ottamalla ihmisestä kopin, ennen kuin he päätyvät kalliiden terveyspalvelujen piiriin.
On vaikeaa sanoa, mitkä kaikki sote-järjestöistä oikeastaan tekevät mielenterveystyötä. Kolmannen sektorin toimijat muun muassa ylläpitävät raiskauskriisikeskuksia, tukevat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä ja puolustavat omaishoitajien etua. Mitään näistä kolmesta ei suoraan luokitella mielenterveystyöksi, vaikka ne varmasti asiakkaidensa mielenterveyttä edistävätkin.
Klubitaloliike on lähtöisin Yhdysvalloista. Vuonna 1944 joukko mielisairaalasta kotiutuneita potilaita päätti alkaa kokoontua säännöllisesti. Tätä tarkoitusta varten New Yorkin Manhattanille perustettiin ensimmäinen Klubitalo nimeltä Fountain House. Se jatkaa toimintaansa tänäkin päivänä. Suomen ensimmäinen Klubitalo aloitti toimintansa Tampereella vuonna 1995. Tänä päivänä toimipaikkoja on 23, Rovaniemeltä Maarianhaminaan.
Jo etukäteen aavisteltiin, että soteuudistus tulisi olemaan uhka monelle kolmannen sektorin toimijalle. Kun Porin klubitalo Sarastuksen kumppanuussopimus siirtyi kaupungilta hyvinvointialueelle, ilmeni prosessissa ”monenlaisia haasteita”, sanoo Annika Häggqvist.
Tieto vuoden 2023 rahoituksesta saatiin vasta lokakuussa. Viimeiseen asti jännitettiin, millainen päätös on.
– Jossain vaiheessa näytti tosi pahalta, Häggqvist sanoo.
– Monta unetonta yötä tässä olen miettinyt, mitä tapahtuu meidän henkilökunnalle ja jäsenille, jos päätös on kielteinen.
Lopulta päätös tuli, ja se oli myönteinen – mutta ainoastaan vuoden 2023 osalta. Ensi vuodesta ei tiedä vielä kukaan.
Tulevina vuosina hyvinvointialueilla on melkoisia säästöpaineita joka puolella. Satakunnan hyvinvointialueen talous on vuoden 2023 osalta alijäämäinen 59 miljoonaa euroa. Myös ensi vuosi on suunniteltu alijäämäiseksi, kirjoittaa sähköpostitse Pauliina Hietasalo, hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen johtaja Satakunnan hyvinvointialueelta.
Vuonna 2023 ja 2024 syntyneet alijäämät on katettava vuoden 2026 loppuun mennessä, mistä johtuen talouden tasapainottamistoimenpiteisiin on ryhdytty, Hietasalo kirjoittaa.
Hän vastaa kysymykseen siitä, miten nämä toimenpiteet tulevat näkymään kolmannen sektorin kumppanuuksissa. Hietasalo kieltäytyy useampaan kertaan pyydetystä puhelinhaastattelusta ja vastaa kysymyksiin ainoastaan kirjallisesti.
Hän ei halua avata Klubitalo Sarastuksen kumppanuussopimukseen liittyvää poliittista keskustelua eikä arvioida, miten todennäköisesti hyvinvointialue tukee toimintaa jatkossa.
Hyvinvointialueiden säästötoimet ovat kolmannelle sektorille vain yksi uhka. Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen valtionavustuksiin on hallitusohjelmassa suunnitteilla 100 miljoonan leikkaus vuonna 2027. Se tarkoittaisi neljänneksen nykyistä pienempää avustussummaa.
Mitä se tarkoittaa käytännössä, sitä ei tiedä vielä kukaan.
Kun Roope oli lopettanut koulun ja jäänyt kotiin, tapahtui aika pian kaksi asiaa. Ensinnäkin hän alkoi pärjätä nettipokerissa paremmin. Se oli samaan aikaan hyvä ja huono juttu: kun rahaa tuli, ei ollut taloudellista kannustetta lähteä ulkomaailmaan.
Samaan aikaan kun taloudellinen tilanne parani, Roopen ahdistusoireet vahvistuivat. Hän alkoi kuvitella, että hänen päänsä sisällä asui demoni, joka aiheutti häiritseviä ajatuksia. Jostain syystä Roope ajatteli, että demonin karkottaminen onnistuisi, jos hän lähtisi Suomen rajojen ulkopuolelle. Niinpä Roope osti ensin lentolipun Lontooseen. Siellä hän vietti joitakin kuukausia. Myöhemmin Roope asui jonkin aikaa myös Thaimaassa. Ahdistustilat ja pakkoajatukset väistyivät välillä, mutta lopulta tilanne muuttui sietämättömäksi.
Roope päätti palata vanhempiensa luokse Poriin. Hän otti ensimmäisen kerran myös yhteyttä psykiatrian poliklinikalle. Roope sai diagnoosin skitsofreniasta vuonna 2015. Lääkkeet auttoivat psykoottisiin oireisiin, mutta myöhemmin hän sairastui myös masennukseen. Sosiaaliset pelotkin vaivasivat, eikä vanhempien luota omaan asuntoon muuttanut Roope juuri tavannut ihmisiä. Hän lähinnä roikkui tietokoneella ja yritti välillä käydä kävelyllä.
Mikään ei tuottanut iloa. Lopulta Roope yritti saada nautintoa edes jostain ja löysi alkoholin. Se auttoi hetken aikaa, mutta ei enää seuraavana päivänä. Olisiko parempi kuolla, hän ajatteli välillä. Niin jatkui pitkään, vuosia.
Eräänä päivänä terapeutti ehdotti Roopelle, että hän voisi mennä käymään Klubitalo Sarastuksessa.
”Mä olen tullut jo niin pitkälle. Mutta täällä on paljon ihmisiä, joille se olisi katastrofi.”
Kello on pian kaksi iltapäivällä. Roope on istunut Sarastuksen askarteluhuoneen sohvalla kohta tunnin. Hän kertoo elämäntarinaansa rauhallisesti, vaikka asiat ovat dramaattisia. Sukunimeään Roope ei kuitenkaan halua juttuun, jossa käsitellään hänen terveystietojaan.
Roope viettää nykyään paljon aikaa Klubitalolla. Sitä hän ei olisi arvannut etukäteen. Kun Roope saapui puolitoista vuotta sitten tutustumaan paikan toimintaan, hän arasteli muita ihmisiä ja kuormittui näiden seurasta. Takana oli jo monta yksin kotona vietettyä vuotta.
Aivan aluksi Roope ilmoittautui keittiöryhmään tiskaamaan. Ensimmäisinä viikkoina hän kävi tekemässä sitä kaksi kertaa viikossa, puolitoista tuntia kerrallaan.
– Se tuntui itsestänikin ihan kummalliselta, että miten saatoin niin paljon väsyä muiden seurassa olemisesta. Kai se oli se, että piti yrittää pitää itsensä jotenkin kasassa, Roope sanoo.
Vähitellen hänen voimavaransa ovat parantuneet.
– Aika nopeasti se sitten meni niin, että kävin täällä tosi paljon useammin.
Kun klubitalon kaikki työvuorot sujuivat lopulta ilman ongelmia, eräs työntekijä ehdotti hänelle, että Roope suorittaisi kesken jääneet opinnot loppuun. Nyt merkonomin tutkinnosta puuttuu enää pari kurssia. Lisäksi Roope on juuri äsken saanut päätökseen kahden kuukauden työharjoittelun paikallisessa kirjanpitoyrityksessä. Harjoittelupaikka järjestyi Klubitalon kautta.
Miltä se tuntuu?
– Olen aika yllättynyt. Ajattelin, että ei musta enää ikinä tulisi työkykyistä, että elämä on täysin ohi. Ja nyt sitten tuntuu, että mulla saattaakin olla paljon parempi mahdollisuus…ihan normaaliin elämään.
Roope sanoo, että on ylpeä itsestään. Mutta samaan aikaan hän ajattelee, että edistys on myös Klubitalon ja sen henkilökunnan ansiota.
– On tämä lääkkeiden jälkeen ollut itselleni ehdottomasti tärkein asia, tällainen yhteisö. Täällä ei voivotella, vaan kohdataan ihminen sairaudesta huolimatta tasavertaisena.
Mikäli Klubitalo Sarastuksen toiminta taloudellisista syistä loppuu, se ei enää kaada Roopea.
– Mä olen tullut jo niin pitkälle. Mutta täällä on paljon ihmisiä, joille se olisi katastrofi.
Haastattelun jälkeen Roope jää istumaan ruokailuhuoneen glögiporukkaan, vaikka ei omien sanojensa mukaan olekaan jouluihminen.
Annika Häggqvist tulee paikalle. Hän sanoo, että Roopen edistystä on ollut huikeaa seurata.
– Tällaisten tyyppien takia tätä työtä tehdään.
