Erja Lyytinen on raivannut tiensä Suomesta kansainvälisesti arvostetuksi blueskitaristiksi. Itse­pintaisesti omaa juttuaan tehnyt muusikko kertoo olevansa kovissa liemissä keitetty. Kitaristi on myös teeliemissä ­keitetty.

Olen ollut jo vuosia teefriikki, teetä kuluu pari pannullista päivässä. Lopetin kahvinjuonnin 90-luvun alussa, mutta minulla kesti hetken aikaa ennen kuin löysin irtoteet. Pussitee ei ole yhtään sama asia!

Teeintoiluni on vain syventynyt vuosien varrella ja koronavuosi mahdollisti ­muidenkin juttujen innovoinnin musan ohella. Kun ei päässyt keikalle, piti keksiä jotain muuta tarjottavaa faneille.

Minulla on kolme omaa teesekoitusta: yksi on valkoinen teesekoitus seljan­kukilla, matella ja sitruunaruoholla maustettuna. toinen on lapsangin ja earl greyn savuinen, musta sekoitus suomalaisilla kanervankukilla maustettuna ja kolmas on mustan ja vihreän kirsikkateen sekä karhunvadelman lehtien sekoitus.

Olen jalat maassa -tyyppi ja esimerkiksi synttäreinäni otettu bikinikuva oli ­huoletonta fiilistelyä kavereiden kanssa.

En tahdo loukata ketään julkaisuillani, haluan, että voin seistä omien kuvieni takana. Ikä tuo lisää varmuutta, alkaa nähdä itsessä enemmän hyviä puolia kuin nuorempana.

Silloin miettii usein, mitä haluaa itsessään parantaa, mutta todellisuudessa kauneus tulee paljon sisältäpäin ja siitä, että on hyvä olo. Ulkonäöllä tai koolla ei ole niin isoa merkitystä.

Balanssi elämässä huokuu muille ihmisille positiivista energiaa.

Kiinnostusta on ollut, ja sain paljon onnitteluja. Tuntuu myös ihanalta, että huomataan ja että musiikistani diggaillaan.

Olen tehnyt paljon töitä vuosikausia, joten se alkaa nyt kantaa hedelmää. Ei tässä turhan takia juosta pitkin maailmaa! Pitkään oli ihmetyksen aihe, jos nainen tuli rock- tai blues-skeneen soittamaan kitaraa, mutta minulle se ole koskaan ollut outoa.

Minulla on kaksi veljeä, ja olen leikkinyt jätkien seurassa jo pienestä pitäen. Myös vanhempani ovat muusikoita, ja äitini ­liidasi bändiä, joten minulle oli itsestään selvää, että mimmit pystyy siihen, mihin kunditkin.

Halusin soittaa kitaraa ja laulaa englanninkielistä musiikkia 90-luvulla, joten olen saanut kaikenlaisia ehdotuksia. Olen tehnyt itsepintaisesti omaa juttuani ja ollut sille uskollinen.

Toki olen nähnyt ja kuullut kaikenlaista 20 vuoden aikana, mutta eihän kukaan halua tehdä sellaisten kanssa hommia, jotka eivät sinua kunnioita. Sen tyyliset ovat tippuneet aika nopeasti pois porukoista. Kieltämättä olen kovissa liemissä keitetty, mutta olen sellainen naapurin tyttö, poikamainenkin.

Olen sanavalmis ja siksi pärjännyt. Aika monesta asiasta olen selvinnyt huumorilla tai rempseällä otteella, toki keskustelu tästä aiheesta on tänä päivänä todella tärkeä.

Moni asia on aiemmin painettu villaisella, mutta nykyään se ei enää menisi läpi. On hirveän tärkeää kunnioittaa muita ihmisiä.

Kitaraa ei sentään tehnyt koskaan mieli heittää nurkkaan, mutta joskus 2000-luvun alkupuolella yritin kovasti päästä uralla eteenpäin. Sitten 2000-luvun puolivälissä tapasin saksalaista levy-­yhtiötä pyörittävän Thomas Rufin. Hän avasi minulle paljon ovia Eurooppaan ja siitä se varsinainen työ vasta alkoi.

Rakastan tätä ammattia, mutta jos voisin valita, tekisin vielä enemmän sävellys- ja soittotyötä. On ihan parasta olla omalla työhuoneella, kun teepannu porisee ja styrkkari on päällä. Tämänkin haastattelun jälkeen menen soittamaan ja laitan puhelimen kiinni. Yrittäjänä minulla menee todella paljon aikaa toimistohommiin.

Korona-aikana aloitin uuden harrastuksen eli vaelluksen. Hankin viime vuoden keväänä kaikki retkivehkeet.

Aina kun on aikaa, yritän päästä ­metsään. Esimerkiksi pari viikkoa sitten lensin muutamaa päivää ennen esiintymistäni Trondheimiin ja kävin tutustumassa paikallisiin reitteihin. Vaellus yhdistää luonnon, rauhan ja liikunnan. Se tekee hyvää kaiken tämän hektisyyden keskellä.

Pyrin myös käymään salilla ja ­juoksemassa, vaikka liikunta jää herkästi kier­tueen aikana. Silloin on jatkuvassa pienessä väsymyksen tilassa, koska ­keikat ovat myöhäisiä ja siitä huolimatta saattaa herätä aikaisin.

Mitä enemmän tulee suosiota, sitä enemmän pitää osata sanoa myös ei. Muuten ei jaksa loistaa loppuun asti, 80-vuotiaaksi bluesmummoksi.

Valitsen joskus katsomiani leffoja sen mukaan, että ne ovat emotionaalisesti ­liikuttavia. Nyyhkiessä ruudun ääressä kyyneleet puhdistavat, ja olo kevenee!