En halua mennä kuntosalille, enkä ole ainoa – Nuoret ja elastiset kaappasivat liikunnan meiltä tavallisilta

Olen minä joskus liikkunut. Jäljellä ei ole lihaksia mutta aistikokemuksia kyllä: Muistan, miltä tuntuu kun nilkka taipuu ääriasentoon spurtattuani tenniskentän kulmasta toiseen sivaltamaan kämmenkrossin. Muistan suojapressun lääpäisyn säärtä vasten, kun ujuttaudun sen raosta kentälle. Muistan tennispallon makean-kumisen tuoksun, sen miten se hallissa sekoittuu hienovaraiseen hikeen ja seisseisiin banaaninkuoriin. Äänet ovat teräviä, lämps lämps lämps lämps, rytmikäs pauke niin kauan että tulee laskeva sviih, pallo kompastuu verkkoon.

Muistan, sillä sellaisissa ympäristöissä vietin jokaisen iltapäiväni ja kaikki viikonloppuni lukioikäisenä, yli 20 vuotta sitten.

Kunnes aloin seurustella.

Poikaystävän kanssa puhuimme kirjoittamisesta, pääsin opiskelemaan humanistiseen tiedekuntaan, luin Homerosta. Kenelläkään ei ollut päällä jumppatrikoita. Se ei minua haitannut, päin vastoin; tennishallivuosistani huolimatta en ollut koskaan päässyt perille siitä mitä sanotaan liikunnan iloksi, ja kilpailuissa olin aina toivonut putoavani mahdollisimman varhain, jotta viikonloppuna ehtisi tehdä muutakin.

En ollut kestävä juoksija enkä lahjakas palloilija, mutta minulla oli hyvä valmentaja, joka sai minut kiinnostumaan pelin filosofiasta, siitä mistä David Foster Wallace on kirjoittanut kokonaisia esseitä. Siksi jaksoin niinkin pitkään.

Kun lopetin, tuntui palkitsevalta rakentaa identiteettiä ihan toisenlaisista palikoista. Saatoin jopa palauttaa tennismailani jokseenkin näytösluonteisesti ne aikanaan maksaneelle isälleni; julistin, vähintään mielessäni, hukanneeni niiden parissa ihan riittävän suuren osan elämästäni. Kävely on ainoa elegantti liikuntamuoto, sanoi jopa professori mahdollisesti antiikin kirjallisuuden kurssilla, tai niin sen ainakin muistan. Merkitsin repliikin ylös luentomuistiinpanoihini, mutta niistä on tehty uutta paperia aikapäiviä sitten.

Tietämättäni toteutin tutkimusten tunnistamaa tarinaa, jossa nuoruuden liikuntaharrastus jää aikuistuessa, kun elämään tulee uusia ihmisiä, koteja, opiskelupaikkoja.

En ole koskenut tennismailaan pariinkymmeneen vuoteen.

Nyt olen 42, kahden alle kouluikäisen äiti ja edelleenkin kirjoittaja, lukija ja identiteetiltäni humanisti. Minulla ei ole liikuntaharrastuksia (teini-iän tennisharrastus tuntuu absurdilta anomalialta elämässäni) enkä täytä liikuntasuosituksia, kuten ei yli puolet muistakaan työikäisistä suomalaisista. En siis liiku reippaasti kahta ja puolta tuntia viikossa tai rasittavasti tuntia ja viittätoista minuuttia; en harjoita lihaskuntoani ja liikkuvuuttani vähintään kahta kertaa viikossa.

Se on alkanut huolettaa minua samalla, kun mielessäni on virinnyt uusi toive: jos kuitenkin vielä löytäisin liikunnallisen elämäntavan. Ei painonpudotusta, ei kuntokuuria, ei lihasmassan kasvattamista eikä edes täydellisen pyöreää takapuolta – en halua niistä mitään. Tarvitsen jotakin kokonaisvaltaisempaa ja, sanotaan nyt suoraan: elegantimpaa. Sen löytäminen tuntuu vaikealta. Tietoa minulta ei puutu, eikä painetta.

Näen vanhempieni lähipiiristä, että tietyssä iässä ei ole mikään itsestäänselvyys päästä enää kyykystä tai edes tuolista ylös vaivatta. En ole immuuni lehtijutuille, jotka yleensä huonosti peitellyn alentuvasti pyrkivät innostamaan (ilmeisesti kaltaisiani) turhan mukavuudenhaluisia ja liikunnan ilosanomasta paitsi jääneitä (näin ne vaikuttavat olettavan) nostamaan takamuksensa sohvasta. Puhumattakaan siitä, että kuntosalit, kalorikellot, askelmittarit ja goretex-puvut ovat kaikkialla, ja joka päivä kävelen ohi ainakin yhden kunto­salin (tiedän, koska se näyttää akvaariolta, kuin miehet kalojen tilalla osallistuisivat jonkinlaiseen yhteiskuntamme arvoista kertovaan performanssiin).

Liikkumattomuus on yhteiskunnallinen ongelma, jonka hintalappua (Olympiakomitean mukaan yli 4,7 miljardia euroa vuodessa) vilautellaan julkisessa keskustelussa mieluusti. UKK-instituutin asiantuntijat istuvat huomentasuomissa kertomassa, miten monta askelta päivässä pitää ottaa, että pääsee kelpokansalaisten puolelle.

Tämä ei ole saanut minua liikkeelle.

Kynnys on korkea, sillä liikunta on kaapattu. Katukuva on täynnä kiiltäviä, elastisen näköisiä nuoria kroppia, jotka mainostavat kuntosalijäsenyyksiä. Lenkkeilijällä – anteeksi, juoksijalla – on sormessaan älysormus ja jalassaan muoviset trikoot, joiden materiaalia kutsutaan tekniseksi. Hän tietää, näin oletan, mitkä ovat polkujuoksukengät, ja miten polkujuoksu eroaa ”lenkistä” tai ”hölkästä”.

Jossain kaukana on se lapsuudesta muistamani naisvoimistelijoiden aerobic-tunteihin ja sunnuntaipäivien uimahallikäynteihin perustuva arki, jota elivät tavallisen näköiset ja painoiset ihmiset. Tässä ajassa presidenttiehdokkaallekin on eduksi olla vähintäänkin triatlonisti; hän näyttää mallia kansalle, jonka velvollisuus on tunnustaa yhteistä liikuntauskoa ja käyttää siihen omaa rahaansa ja resurssiaan, koska kansanterveys ja -talous niin vaativat.

Ensimmäiset ulkomaiset kuntosaliketjut rantautuivat Suomeen 2000-luvun alussa. Ne ovat hyötyneet liikuntapaikoista perinteisesti vastanneiden kuntien köyhtymisestä ja valtaavat alaa liikuntamarkkinoilla. Salit perustuvat urheiluseuroista tutun talkootoiminnan sijaan kulutukseen, siis kuukausijäsenyyksiin, ja sen myötä jäsenten luomiin löyhiin yhteisöihin, siis sisäpiireihin. Sisäpiireillä on perinteisesti oma kielensä ja koodistonsa, jota ymmärtääkseen ja johon sopiakseen ulkopuolisen on nähtävä vaivaa. Normaaliksi katsottu vaatetus on siitä hyvä esimerkki. Liikunnalliset ihmiset toki sanovat, että jumpata voi missä asussa vaan, mutta eihän se ole totta. Kuntosaliketjun tutustumispäivässä näin naisen farkuissa ja flanellipaidassa, ja ihailin häntä salaa.

Liikkuminenkin on polarisoitunut. Samaan aikaan kun arkiliikunta on vähentynyt, vapaa-ajan liikunta on lisääntynyt, kuitenkin niin vähän että ihmisten fyysinen aktiivisuus kokonaisuutena näyttää tilastoissa aina vain kurjemmalta. Vapaa-ajan liikkujat ovat useimmiten koulutettuja ihmisiä, joista moni suhtautuu liikkumiseen kuten työhön, samanlaisin mittarein ja tulostavoittein (maraton, tiedättehän, tai vähintään puoli-). Heidän vapaa-aikansa on vakavoitunut, kuten on todennut amerikkalais-kanadalainen tutkija Robert Stebbins. Liikunnan yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Hanna Vehmas kuvaa väitöskirjassaan, että liikunnasta on tullut ”yksilöllisen elämäntyylin rakennusaines”. Se ei ole kaikkien hommaa.

Ourasormisen kanssa käyty small talk liikunnallisen elämäntavan etsimisestä loppuu lyhyeen. Hän mumisee jotakin sellaista kuin ”mielenkiintoista”, mutta hänen katseensa on tyhjä. Hän ei kai ymmärrä, mikä on ongelmani.

”Etsit vain oman lajin”, hän sitten ehdottaa kuin asia olisi itsestäänselvä, sillä hänelle se on.

Olisipa se niin helppoa. Luettelen päiväkirjaani esteitä: Ei ole vaatteita. Ei ole aikaa. Tuntuu tylsältä. Vierastan Oura-porukkaa. En identifioidu liikkujaksi – pelkästään sanan ”treeni” käyttäminen tuntuu oman porukan pettämiseltä. Liikunnan estetiikka ei vetoa: korkeat hallit, räikeät värit, kiiltävät pinnat ja liian kova musiikki. Ei tee mieli toistaa kouluaikaisia liikuntatraumoja. Liikkuminen maksaakin, ja ”lajivalinta” maksaa paljon!

Joku sanoisi – se liikunnallinen ehkä – että kaikki nämä ovat tekosyitä. Minun pitäisi reipastua, priorisoida, ymmärtää oma parhaani.

Niin.

Mutta opin tutkimuksia lukemalla, etten ole ihan poikkeuksellinen tapaus. Tutkija Esa Rovio hahmotteli jo vuonna 2009 liian vähän liikkuvien ihmistyyppejä. Hän katseli asiaa siihen mennessä tehtyä tutkimusta tarkemmin; aiemmin on nimittäin lähinnä todettu, että alhainen sosioekonominen asema ennustaa vähäisempää liikkumista.

Roviota luokka-aspektiin juuttuminen rasitti, kun arki­kokemus kertoi muutakin. Hänen analyysissaan yksi tyypillisistä vähän liikkuvista on kaltaiseni ”terveellinen perheenäiti”: keskimääräistä koulutetumpi ja suht terveellisesti syövä, noin nelikymppinen äiti-ihminen, joka pesee hampaat kahdesti päivässä. Tämän porukan liikunnallisuutta vähentää eritoten ajanpuute ja omista tarpeista tinkiminen. Luen myös, että yksi alle seitsemänvuotias lapsi ei vielä vähennä äidin fyysistä aktiivisuutta, mutta useampi kyllä. Tunnistan.

Tutkimuksista käy ilmi sekin, että että oma reippaus vaikuttaa liikunnalliseen aktiivisuuteen vähemmän kuin lehtijutut antavat ymmärtää. Esimerkiksi tyytyväisyys omaan kuntoon ja käsitys itsestä liikkujana lisäävät liikunnallista aktiivisuutta. Vaikuttaa siis siltä, että hyvä kasaantuu tässäkin asiassa; ne, jotka jo valmiiksi mieluusti liikkuvat, liikkuvat käskettäessä lisää. Tämän ovat huomanneet liikuntavalistajatkin. He surevat sitä, että ihmiset eivät vain tunnu tajuavan, vaikka faktoja huudetaan kuinka kovaa (Saat diabeteksen! Tai sydän- ja verisuonitaudin! Ajattelet huonommin, kuolet nuorena! Etkö kuule, kurja!).

Jyväskylän yliopistossa tehdyn tutkimuskatsauksen mukaan persoonallisuuspiirteistä ulospäinsuuntautuneisuus ennustaa liikunnallisuutta. Herkästi negatiivisia tunteita tunteva neuroottinen ihmistyyppi taas on taipuvainen kokemaan esteitä suhteessa liikuntaan. Saatan siis löytää joitakin vastauksia salikammooni ihan vain persoonallisuudestani ja temperamentistani. Olen selvä introvertti enkä kaipaa kaveria mokailujani todistamaan. Mieluiten häpeän liikunnankin parissa yksin, aina takarivissä. Mietin kohtuuttoman paljon sitä, mitä kulahtaneesta Marimekko-kassistani ajatellaan kuntosalilla, ja jännitän sitäkin, osaanko leimata itseni sisään oikein. Sellainen minä olen.

"Kovempaa, kovempaa, korkeammalle, vielä!” huutaa tiukaksi trimmattu ohjaaja suhisevaan mikrofoniin jumppatunnilla, jonka nimi on bodycombat. Siellä isketään nyrkeillä ja jaloilla ilmaa tietynlaisissa, tarkoissa sarjoissa. Samalla hypitään.

Olen muutama viikko aikaisemmin käyttänyt kaksi iltaa eri saliketjujen nettisivuilla ja laskenut rahojani. Sitten olen pakottanut itseni ostamaan kuntosali- ja ryhmäliikuntajäsenyyden ensimmäistä kertaa elämässäni, peloista viis. Koska mistä muualta aloittaisin? Saleja tyrkytetään elämääni ihan joka puolelta.

Ja tässä sitä ollaan: jalat umpisolmussa, kädet orpoina huitomassa ilmaa, nyrkit kuin vastasyntyneen. Näen tämän kaiken peilistä enkä pidä näkemästäni. Muistan koulun liikuntatunnit, joilla tulin valituksi jokaiseen joukkueeseen toiseksi viimeisenä.

En tajua askelsarjoista mitään, sillä olen kömpelö ja rytmitajuton ihminen. Tämä ei haittaa minua nykyään koskaan. Olen jopa hiukan kiintynyt kömpelyyteeni. Mutta täällä, liikunnan parissa, jalkani ja käteni ovat hyödyttömät ja hölmöt, nolot ja kiusalliset. Kestän sen kyllä, sillä aikuisuus on tuonut jotakin hyvää mukanaan, mutta tajuan kirkkaasti, että kukaan ei edelleenkään haluaisi minua joukkueeseensa. Ei yllätä, että tutkimukset kertovat huonojen koululiikuntakokemustenkin vähentävän fyysistä aktiivisuutta aikuisiällä.

Hiki tulee, mutta niin myös pissa, nimittäin housuun. Kaksi lasta kantanut lantionpohjani ei kestä tällaista höykytystä, vaikka pitäisikin tehdä kovempaa kovempaa ja potkia korkeammalle. Jumpan jälkeen ohjaaja lohduttaa, että opin kyllä sarjat, kun käyn tunnilla aktiivisesti. En kehtaa kysyä, mutta tekisi mieli: miksi ihmeessä minun pitäisi oppia sarjat? En minä tätä tuntia varten halua liikkua vaan itseäni.

Olen varmaankin liian vaativa, mutta vanhemmuuden jatkuvien riittämättömyyden kokemusten rinnalle kaipaan onnistumisia. Jotakin mikä viestisi, että minäkin saan liikkua, vaikka olen honkkeli enkä ole treenannut lantionpohjaani neuvolan monisteen mukaan enkä osaa ”sarjoja”.

Seuraavana päivänä sähköpostiin kilahtaa kuntokeskuksen viesti, joka varoittaa ”repsahtamisesta”.

Käyn jäsenyyteen kuuluvassa puolen tunnin kuntosaliohjauksessa ja muistan, missä olen hyvä: osaan suorittaa, kun opettaja katsoo. En valita vaan lataan laitteisiin ohjaajan kehottaman määrän painoja. Lopputuloksena polveni on vielä kahden viikon kuluttua niin kipeä, etten tahdo päästä rappusia alas. Vanhan rasitusvamman aktivoiminen harmittaa ja hävettää.

Ei tästä taida tulla mitään.

Onnekseni olen törmännyt julkaisuun Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa (2020), joka tuntuu selittävän kokemuksiani. Siinä paneudutaan muun muassa lihavien, syrjäseutujen nuorten ja vammaisten kokemuksiin liikuntakentältä. Otetaan esimerkiksi lihavat: heitä tyrkitään liikkumaan terveydenhuoltoa myöten, mutta he saavat kuntosalilla ikäviä kommentteja ulkomuodostaan, puhumattakaan siitä että liikuntavaatteita ei edes myydä heidän koossaan. Muiden liikkujanormista poikkeavien kokemukset eivät ole sen parempia.

Julkaisun lopussa on liikunnan intersektionaalisuuskiekko, jossa avataan liikuntakentän normeja. Sisäkehän ominaisuudet, sellaiset kuin työssäkäynti, korkeakoulutus, normaalipainoisuus, kantasuomalaisuus, fyysinen kyvykkyys ja riittävä varakkuus, antavat yksilölle liikunnallista valinnanvaraa.

Ulkokehän ominaisuudet taas vaikeuttavat liikuntakentälle asettumista. Jos ihminen on nainen, lihava, köyhä ja arka ja asuu vielä syrjässä palveluista, on aika vaikea ”valita omaa lajia”.

Toinen julkaisun toimittajista on Kati Kauravaara, joka on paitsi liikuntasosiologi myös sosiaalityöntekijä ja pilates­ohjaaja.

Kun soitan hänelle, hän ymmärtää pohdintani heti. Valittelen, etten läheskään saavuta liikuntasuosituksia, ja hän vähän huokaa. Hänestä suosituksia ei tarvitsisi tavallisille kansalaisille edes julkaista, sillä vaikka ne kuinka perustuvat tutkittuun tietoon, ne voivat olla osalle jopa este liikunnallisen elämäntavan tiellä.

”Vähän liikkuvalle määrät ovat valtavia”, hän sanoo.

Sitä paitsi: suositukset eivät tiedä minusta mitään. Ne eivät huomioi temperamenttiani, rajoituksiani eivätkä sitä, mikä elämässäni on merkityksellistä tai pakollista.

Melkein hyrisen kiitollisuudesta.

Kauravaara sanoo toisinaan leikittelevänsä vaihtamalla teksteissä sanan liikunta tilalle sanan akvarellimaalaus. Se paljastaa, miten kaukaiselta liikunnan itsestäänselvään erinomaisuuteen luottava valistus voi tuntua sellaisesta, jonka elämään liikuntaharrastus ei kuulu.

Jatkan hyrinää. Jos suosituksia julkaistaisiinkin taideharrastuksesta, ei minullakaan olisi mitään vaikeuksia olla kunnon kansalainen. Pidän ajatuksesta.

Alan miettiä, liikkuisinko enemmän, jos liikunnalliset ihmiset ja kaikki kirkasotsaiset valistajat tyystin vaikenisivat. Jos salamaniskulla voisin muuttaa yhteiskunnallisen puheen sellaiseksi, että ihmisenä oleminen on oikea ja hyvä asia, liikkumisen määrästä riippumatta?

Silloin en ehkä pitäisi itseäni epäliikunnallisena vaan vain ihan tavallisena. Ihmisenä, joka saattaa huvin vuoksi hyppiä leikkipuistossa muutaman haarahypyn tai leikin vuoksi juosta lähikauppaan (farkuissa!). Jos liikuntaa ei otettaisikaan niin vakavasti ja mittaroitaisi niin tarkasti.

Parasta tukea tällaiselle asenteelle olisi se, että omin voimin liikkuminen olisi kaiken päätöksenteon ytimessä. Silloin ei kenenkään tarvitsisi erikseen reipastua.

Nyt kansanterveysaiheinen huolipuhe kuulostaa puhtaalta ilkeilyltä, kun samaan aikaan autot ovat poliittisessa päätöksenteossa liikkumisen oletusmuoto, koneet ovat aina kehitystä ja arjen palveluita keskitetään pois ihmisten luontevilta kävelyreiteiltä.

Sillä tämä on totta: Niin kauan, kun kotoani lasten päivä­kodille vievä ulkoilureitti pidetään puhtaana lumesta ja jäästä, kävelen puolitoista kilometriä päivässä viemään heitä. Teen sen, mikä tuntuu helpoimmalta.

Olen liikkuja.