Itä-Helsingin kevyen liikenteen väylillä on turha hieraista silmiä, jos tutunnäköinen tatuoitu hahmo vilahtaa nopeasti ohi: on mahdollista ja jopa todennäköistä, että kyseessä on Emilia ”Emppu” Suhonen. Hän on muusikko, joka muistetaan teini-ikäisenä kitaristina suosikkiyhtye Tiktakin riveissä vuosituhannen vaihteesta – sekä The ­Rasmuksen uutena kitaristina ja Suomen euroviisuedustajana.

Monet meditoivat, mutta minulla on ­liikaa energiaa.

En ajattele, että juoksen mitään karkuun tai mitään kohti. Juoksen pystyäkseni olemaan paikallani. Saavutan juostessa hiljaisuuden tilan. En tietenkään kuuntele mitään musiikkia juostessani.

Se on minulle elämän peruspilareita siinä missä syöminen ja nukkuminenkin.

Minulla on edelleen myös oma juoksuvalmentaja, vaikka kolmeen, neljään vuoteen en ole tähdännyt mihinkään juoksutapahtumiin. Olen juossut aikaisemmin kymmenisen ultrajuoksua ja maratonia.

Juostessa pääsee eroon arjen kiireistä.

Olen varonut soololevyn tekemistä, koska olen ajatellut sooloartisteja vähän kauhistuneena. Olen ihaillut heitä ja sitä tekemisen tapaa, mutta ajatellut, että omalla nimellä tehdessä artistipersoona ja siviiliminä menevät sekaisin.

Olen halunnut pitää paljon asioita ominani. Samaan aikaan olen tiennyt, että tulen tekemään musiikkia omissa nimissäni. Elämä­kertaa ei kannata kirjoittaa kovin nuorena. Kun venailee, tulee parempia tarinoita.

Nämä tarinat ajoittuvat transitiovaiheeseen, jolloin yhdentoista vuoden parisuhde päättyi ja samaan aikaan osui kaikkea muutakin, muun muassa burn out. Mukaan mahtuivat myös jaloilleen nouseminen ja uusi rakastuminen.

Ihmiset kokevat usein roolit niin, että kun niistä puhutaan, roolit ovat vain kielteinen asia. Mutta siitä ei ole kyse. Jos ihminen ajattelee, millainen hän on puolisona, pomona, lapsena, työntekijänä ja pomona, niin varmasti on eroa käyttäytymisessä ja vaikkapa siinä, miten puhuu.

Tätä mietin jo Tiktakissa, koska silloin oli päällä monta roolia. Siinä kipuili, miten ikätoverit suhtautuvat, kun halusi olla ihan tavallinen teini. Musiikkiterapiaopintojen aikana tajusin, että ihmisen eri roolit toimivat hyödykseni.

En esitä missään roolissa, ne kaikki ovat minua. Kun menen Rasmus-keikalle, laitan vähän enemmän silmämeikkiä. Se on sen roolin virka-asu. Ja se pukeutuminen auttaa minua ymmärtämään, että tässä roolissa ei tarvitse murehtia niitä asioita kuin vaikka puoliso-Emppuna.

Olen ja en. Ulkopuolisuus on minulle tuttu ja aika miellyttäväkin tunne. ­Toisaalta, olemme tehneet paljon töitä yhdessä parin vuoden ajan, joten olemme ihan perhe. Uusioperhe, mutta ovathan nekin ihan tiiviitä yksiköitä.

Jäin pois päivätöistä. Olin työskennellyt kolme päivää viikossa erityisopettajana päivisin ja tehnyt neljänä musaa. Vaikka se on konkreettinen muutos, minulla on fiilis, ettei oikein mikään muuttunut.

Se voi johtua siitä, että olen adaptiivinen luonne ja otan uudet elämäntilanteet haltuun nopeasti. Ja bänditoiminta on minulle tutuinta, olen soittanut bändeissä koko ikäni. Ehkä arki pikemminkin palasi normaaliksi eikä muuttunut.

Kaipaan lapsia ja nuorisolaisia sekä sitä erilaista työyhteisöä. Erityisopettajan työ itsessään on kiehtovaa. Se on kuluttavaa ja kuormittavaa, mutta siitä myös saa valtavasti.

Näen koko opettajan ammatin ongelmanratkaisuna: miten voi helpottaa jonkun lapsen tai nuoren elämää esimerkiksi oppimisvaikeuksien suhteen.

Auttaako esimerkiksi se, että oppimisympäristöä vaihdetaan?

Bändissä ja muusikkona ratkoo erilaisia pulmia. Tämä on aika itsekästä duunia.

Ajattelen, että maailma perustuu siihen, että meidän ihmisten on autettava toisiamme. Että sikäli on. Mutta tein kuitenkin erityisopettajan työtä kymmenen vuotta intensiivisesti.

Se oli kiinnostavaa juuri siksi, että oli itse nähnyt sen kaiken sisältä päin. Toisaalta se tuntui kaukaiselta, koska olimme ­tehneet jo paljon muuta.

Käärijä on kyllä loistava!

Rakastan katsoa sitä, kun puolisoni pelaa Nintendo Zeldaa. Voisi sanoa, että olen Zelda-valmentaja, sillä tiedän kaiken ­varsinkin Tears of Kingdom -pelistä.

Katson peliä mieluummin kaksi tuntia kuin elokuvan.