Työnteolla voi olla monia hyviä vaikutuksia mielenterveyteen. Parhaimmillaan työ rytmittää arkea ja tuo siihen merkityksellisyyttä, sosiaalisia suhteita, arvostustakin. Mutta työ voi olla myös uhka mielenterveydelle. Työuupumuksesta, stressistä ja loppuunpalamisesta puhutaan nykyään paljon. Joissakin ammateissa on kuitenkin myös aivan omanlaisiaan kuormitustekijöitä, jotka liittyvät työn sisältöön.

Apu kysyi poliisilta, eläinlääkäriltä ja lastensuojelutyötä tekevältä sosiaalityöntekijältä, millaista heidän työnsä on mielenterveyden näkökulmasta.

Ellli Valtonen

Eläinlääkäri ja kirjailija

”Tiedetään, että eläinlääkärit tekevät paljon itsemurhia. Esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa asiaa on tutkittu. Suomessa tilastointitapa on erilainen, joten meidän osaltamme tarkkoja tietoja ei ole. Minäkin olen silti saanut aivan liian monta viestiä, joissa kerrotaan, että kollega on päätynyt tuohon ratkaisuun. Ja on tästä aiheesta puhuttu Eläinlääkäripäivilläkin. Kyllä se sillä lailla tiedostetaan, miten kuormittavaa työ on.

Eläinlääkäri joutuu tekemään paljon eettisesti vaikeita päätöksiä, esimerkiksi lopettamaan eläimiä siksi, että omistajilla ei ole rahaa tai mielenkiintoa niiden hoitoon. Näemme myös välinpitämättömyyttä ja eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tässä työssä joutuu tottumaan kuolemaan ratkaisukeinona. Ei ihmisiä hoitavilla lääkäreillä ole sellaista, että potilaita tapettaisiin. Eläinlääkärille se on rutiinia. Jos itse uupuu tai masentuu, niin tämä ratkaisumalli voi tulla mieleen. Varsinkin, kun on ammatin kautta anestesia-aineita saatavilla.

Itselleni yksi pahimmista asioista on ollut se mittaamaton kärsimys, mitä näin ja mihin jouduin osallistumaan opiskeluaikoina, kun olin teurastamo- ja sikalaharjoittelussa. Olen kuvannut sitä romaanissani Tainnutuskehto. Kirjan julkaisun jälkeen monet kollegat ottivat minuun yhteyttä ja kertoivat, että olivat kokeneet eläintuotannon infernoon osallistumisen aivan yhtä raskaana. Urani alussa tein jonkin verran eläinsuojelutarkastuksia maatiloilla. Nyt en ole kuitenkaan vuosiin enää astunut navettaan.

Toimin melkein kymmenen vuotta valvontaeläinlääkärinä, lähinnä pääkaupunkiseudulla. Se tarkoitti, että kävin tarkastuskäynneillä sellaisissa yksityisasunnoissa, joista joku oli tehnyt ilmoituksen. Niissä tilanteissa oli välillä läsnä uhka väkivallasta. Jouduin myös tekemään paljon sellaisia päätöksiä, jotka ihmiset kokivat hyvin vääriksi. Minusta taas tuntui epäreilulta, että emme voineet puuttua eläinten tilanteisiin, jos emme voineet todistaa kaltoinkohtelua. Eläimen piti aina kärsiä ensin, lainsäädäntö ei antanut mahdollisuutta suojella lemmikkejä ennakoivasti.

Tiedän, että monet kollegani kärsivät henkisesti myös loukkaavasta somekirjoittelusta tai maalittamisesta. Erityisesti klinikoilla työskentelevistä eläinlääkäreistä kirjoitellaan internetissä sellaisia asioita, että ne usein täyttäisivät kunnianloukkauksen tuntomerkit. Tiedän ihmisiä, jotka harkitsevat tämän takia alanvaihtoa.

Minulla on pitkään ollut itselläni eläimiä, kurjista olosuhteista tulleita koiria, joille olen antanut uuden kodin. Siitä tulee sellainen olo, että ainakin näitä eläimiä pystyn absoluuttisesti auttamaan. Se helpottaa työn aiheuttamaa ahdistusta.

Jossain vaiheessa tuntui, että minun oli pakko kirjoittaa kokemuksistani eläinlääketieteen opinnoissa ja eläinlääkärin työssä. Mielessä on ollut sellaisia traumakuvia, jotka tulevat mieleen esimerkiksi nukahtamisen hetkellä. Eivät ne kirjoittamisen myötä ole hävinneet, mutta silti on tuntunut siltä, että on pakko kirjoittaa.

Eniten mielenterveyttäni on kuitenkin valitettavasti parantanut se, että olen erkaantunut käytännön eläinsuojelutyöstä. Olen tehnyt muutaman vuoden ajan väitöskirjaa, joka liittyy eläinsuojeluvalvontaan ja -rikoksiin Suomessa. Tänä keväänä aloitin työt rajaeläinlääkärinä. Teen tarkastuksia maahan saapuville eläimille ja eläintuotteille.

Ajattelen, että olen työni kautta päässyt näkemään yhteiskunnan nurjan puolen, jossa on tosi suurta pahoinvointia ja kärsimystä. Se ei ole ollut helppoa, mutta en vaihtaisi sitä pois. Se on myös rikkaus, auttaa hahmottamaan maailmaa ja panee omat murheet mittakaavaan.”

Niko Rantsi

Rikosylikonstaapeli

”Olen ollut poliisina pian 34 vuotta. Aloitin järjestyspoliisina ja siirryn sitten rikostutkintaan. Tällä hetkellä työskentelen keskusrikospoliisissa. Tutkin lähinnä väkivaltarikoksia, mutta joskus myös esimerkiksi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Meillä tutkinnat kestävät aika pitkään, joskus jopa yli vuoden. Tavallista työpäivää ei ole. Joskus ollaan monta viikkoa reissussa, toisinaan taas käydään toimistolla läpi materiaalia tai tehdään kuulusteluja ja kotietsintöjä. Osallistun myös poliisin johtamaan uhrintunnistustoimintaan, jossa tunnistetaan vainajia.

Vaikka olen ollut poliisina pitkään, niin kyllä tietyt asiat edelleen menevät niin sanotusti tunteisiin, esimerkiksi raaka väkivalta ja lapsiin kohdistuvat rikokset. Se on tietyllä tavalla hyvä asia. Jos mikään ei tuntuisi miltään, pitäisi huolestua. Ensimmäiset, nuorena kohdatut tilanteet ovat tietysti jääneet mieleen. Muun muassa eräs kuolemansyytehtävä, jossa nuori poika oli jäänyt junan alle. Tai vainajien omaisten kohtaamiset. Ne ovat erittäin vaativia hetkiä. Jäljen jättää aina myös se, kun tuttu työkaveri on menehtyy.

Raskain yksittäinen asia urallani oli virkatehtävän vuoksi alkanut ja vuosia jatkunut vainoaminen. Vuonna 2015 sekä työ- että siviilipuhelimeeni alkoi tulla viestejä ja puheluja samasta numerosta. Kävi ilmi, että ne olivat peräisin mieheltä, jota olin kuulustellut useita vuosia aiemmin erään kiristystapauksen yhteydessä. Hän ei ollut saanut edes syytettä, mutta väitti jutun vuoksi kärsineensä taloudellisia tappioita. Mies syytti minua virheistä tutkinnassa. Pian viestit muuttuivat aggressiivisemmiksi.

Aluksi mies uhkaili vain minua, mutta otti jonkin ajan päästä puheeksi myös vaimoni ja lapseni. Hän selvitti asuinpaikkamme ja perheenjäsenten nimet. En aluksi tajunnutkaan, miten paljon se kuormitti minua henkisesti. Tein asiasta rikosilmoituksen, mutta se vain yllytti vainoajaa. Yhteydenotot jatkuivat yli viiden vuoden ajan. Sinä aikana istuimme kolme kertaa käräjäoikeudessa. Vainoaja tuomittiin joka kerta. Jossain vaiheessa työkaveri vihjaisi, että pitäisikö minun hakea poliisien valtakunnalliseen traumatyöpajaan. Onneksi päätin mennä.

Kolme päivää kestävässä työpajassa on läsnä myös mielenterveyden ammattilaisia, mutta monelle se tärkein juttu on toisten poliisien tarjoama vertaistuki. Minä sain parissa päivässä oksennettua pahan oloni pois turvallisessa ilmapiirissä. Siellä oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne, se tuntui hienolta. Sen jälkeen olen ollut vastaavissa työpajoissa vertaistukipoliisina. Myös kriittisten tilanteiden purkukeskustelutoiminta on kehittynyt 2000-luvulla. Molemmille on ilman muuta tarvetta. Asenteet meidän organisaation sisällä ovat muuttuneet. Kynnys puhumiseen ja kokemusten jakamiseen on laskenut, eikä sitä enää niin nolostella.

Vainoojasta ei ole kuulunut enää mitään moneen vuoteen. Mutta jos niin kävisi, osaan suhtautua siihen nykyään paremmin kuin ennen.”

Hannaleena Immonen

Päivystävä sosiaalityöntekijä

”Työskentelen Helsingin kaupungin lastensuojelun asiakkaiden päivystyksessä. Meidän työmme muistuttaa sairaalan päivystystoimintaa siinä mielessä, että hoidamme akuutteja tapauksia, emme pitkiä asiakkuuksia. Tilanteet voivat olla hyvin vaihtelevia. Jos vaikka alaikäisen lapsen tai nuoren hoitojakso psykiatrisella osastolla päättyy, eikä hänen vastuusosiaalityöntekijänsä ole käytettävissä, niin me saatamme olla mukana arvioimassa, pärjääkö hän kotona vai ei. Tai sitten käymme tarkistamassa tilanteen, jossa joku on ilmoittanut lapsen olevan asunnossa päihtyneiden tai väkivaltaisten aikuisten kanssa. Ilmoituksia tulee myös terveydenhuollon, koulun ja päiväkodin kautta. Välillä myös vanhemmat pyytävät omalle perheelleen apua erilaisissa kriisitilanteissa.

Median kautta muodostuu usein synkkä kuva lastensuojelutyöstä. Aika vähän puhutaan siitä, miten hienoa ja merkityksellistä työ on. Minusta tämä on maailman tärkein duuni. Totta kai siihen vaikuttaa sekin, että meidän yksikössä kaikki virat on täytetty. Tiedän, että kaikkialla näin ei ikävä kyllä ole. On tosiasia, että tässä työssä näkee paljon ikäviä, rankkoja asioita. Mutta kääntöpuoli on se, että minä saan auttaa niitä lapsia. Ei tarvitse koskaan miettiä, että onkohan tämä minun työni nyt merkityksellistä.

Kun näkee erilaisia vaikeita tilanteita perheissä, on iso vaara kyynistyä. Ajatella, että ei tämä tunnu missään, minä teen nyt vain työni. Minä en halua niin tapahtuvan. Yritän vuodesta toiseen mennä sinne toisten ihmisten koteihin aina vain herkemmillä tuntosarvilla ja kunnioituksella. En halua kohdata ihmisten hätää ja elämän vaikeimpia tilanteita niin kuin se olisi minulle vain rutiinia. Ne ovat isoja asioita.

Joudun välillä tekemään tosi vaikeita päätöksiä esimerkiksi lasten kiireellisistä sijoituksista. Se voi tarkoittaa, että lapsi viedään vanhempiensa luota vastaanottoperheeseen. Joskus jopa suoraan sylistä. Vanhempi ehkä sanoo, että älkää, minä teen ihan mitä tahansa, jos ette tee tätä. Ja silti minun pitää viedä se lapsi, välillä poliisin avustuksella. Kyllä ne tilanteet ovat tosi tunnepitoisia. Usein ne tulevat minulla mieleen illalla, kun käyn nukkumaan. Ennen yritin kieltää itseäni, että en minä nyt yöllä näitä mieti. Ei se toiminut. Nyt käyn mieluummin tietoisesti sen tilanteen päässäni läpi ja saatan myös kirjoittaa tunteeni ylös. Sitten se on poissa mielestä, ainakin vähäksi aikaa.”