Psykologi kehitti tehokkaan hoidon vakaviin mielenterveysongelmiin – Sitten hän hävisi alan sisäisen taistelun

”Mä voisin ottaa tomaattikeiton ja sitten tuollaisen piirakan.”

Psykologian professori Jaakko Seikkula osoittaa kasvispiirasta kahvila Lähteen vitriinissä. Hieman sokkeloinen mutta kodikas kahvila sijaitsee Helsingissä, entisellä Lapinlahden sairaala-alueella.

Carl Ludvig Engelin piirtämissä empiretaloissa toimi aikanaan Suomen ensimmäinen mielisairaala. Se aloitti toimintansa vuonna 1841. Potilaita hoidettiin täällä yli 160 vuoden ajan. Vuoden 2008 lopussa toiminta siirrettiin muualle, sillä tilat olivat remontin tarpeessa. Sen tekijästä ja paikan tulevaisuudesta ei ole päästy sopuun vieläkään. Niinpä Lapinlahden ovat ottaneet haltuunsa erilaiset järjestöt ja yhteisöt. Tiloissa järjestetään toimintaa taidenäyttelyistä meditaatioretriitteihin ja huonekaluverhoilusta shakkikerhoon.

Luentojakin täällä pidetään. Jaakko Seikkula on ollut puhumassa Lapinlahdessa monta monta kertaa, viimeksi haastattelua edeltävällä viikolla. Esityksen aihe oli ”psykoosien parempi hoito”.

Kun Seikkula vieraili Lapinlahdessa ensimmäisiä kertoja 1980-luvulla, paikka oli hänen mielestään hyvin edistyksellinen.

– Täällä kokeiltiin perhekeskeisiä metodeja, ja ilmeisesti ne toimivat hyvin. Mutta se oli kaikki ennen tätä aivohysterian aikaa.

Niin, 1990-luvulla tapahtui merkittävä käänne psykiatrisessa hoidossa. Asian voisi nähdä jopa niin, että silloin käytiin kahden eri koulukunnan välinen taistelu.

”Me hävisimme sen taistelun”, Seikkula kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Dialogi parantaa – mutta miksi? (Kuva ja mieli, 2023).

Mitä oikein tapahtui?

Jaakko Seikkula hörppii tomaattikeittoaan kahvilan nurkassa kaikessa rauhassa. Kanssa-asiakkaat eivät häiritse eivätkä kamerat räpsy. Mistään ei voisi päätellä, että nurkkapöydän mies on omalla alallaan kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia, mielenterveystyön rocktähti.

Seikkula kehitti kollegojensa kanssa 1980-luvulla Torniossa, Keroputaan sairaalassa, uudenlaisen tavan hoitaa vakavia mielenterveyden häiriöitä. Aluksi menetelmä suunnattiin erityisesti skitsofreniapotilaille, mutta vuosien mittaan sitä on käytetty muun muassa masennuksen ja erilaisten elämänkriisien hoidossa. Sitä on kutsuttu esimerkiksi Keroputaan ihmeeksi ja avoimen dialogin malliksi. Kerroimme hoitomallista Apu360:ssä lokakuussa 2023.

Seikkula itse puhuu nykyään usein “humaaneista hoitomenetelmistä”. Asiaa tuntemattoman korvaan se kuulostaa hieman höttöiseltä tunnepuheelta, mutta oikeastaan kyse on kaikesta muusta. Kun Seikkula itse aikoinaan alkoi tutkia, miten tehokasta hoito uudella metodilla oli, hän tyrmistyi.

– Tulokset olivat niin hyviä, että emme meinanneet uskoa niitä edes itse.

Hoitomallin toimivuus perustuu siihen, että potilas saa apua heti ja hänet kohdataan aina yksilönä. Menetelmässä mielenterveyden häiriötä ajatellaan yhteisön, ei yksilön ongelmana. Siksi hoitotapaamisiin pyydetään mukaan potilaan läheiset. Sekä potilasta että läheisiä pidetään hoitohenkilökunnan kanssa tasaveroisina keskustelijoina. Henkilökunta kuuntelee heidän kokemuksiaan ja näkemyksiään avoimesti. Myös päätökset hoitosuunnitelmasta tehdään yhdessä.

Kun näitä metodeja alettiin noudattaa, Keroputaan potilaat tarvitsivat huomattavasti vähemmän sairaalahoitoa ja psyykelääkkeitä kuin ennen. Kaikkein radikaalein tulos oli kuitenkin se, että suurin osa heistä kuntoutui täysin ja pystyi palaamaan työhönsä. Pitkän aikavälin seurannassa kävi ilmi, että kun hoidon aloituksesta oli kulunut 19 vuotta, Keroputaan potilaista vain 31 prosenttia oli työkyvyttömiä. Tavanomaisessa suomalaisessa psykiatrisessa hoidossa vastaava luku oli 66 prosenttia.

Ei ihme, että Seikkula oli varma, että tästä alkaisi vallankumous. Psykoosien hoito mullistuisi.

Mutta niin ei käynyt. Sen sijaan psykiatrian alalla tapahtui aivan toisenlainen käänne. Se, mitä Seikkula nimittää aivohysteriaksi.

Niihin aikoihin, kun Seikkula kokeili Pohjois-Suomessa uusia menetelmiään, tapahtui lääketieteen kentällä myös paljon muuta. Asiantuntijat halusivat, että erilaisille mielenterveyden diagnooseille määriteltäisiin aiempaa täsmällisemmät hoitosuositukset.

Suomessa näitä suosituksia alettiin kutsua Käypä hoito -suosituksiksi. Niiden piti perustua aivan tietynlaisiin tieteellisiin tutkimustuloksiin.

– Määriteltiin, että vain tietynlainen tutkimusdata kelpaa, Jaakko Seikkula sanoo.

Lääketieteellinen tutkimus perustuu usein satunnaistettuihin kokeisiin. Se tarkoittaa, että potilaat (ja joissakin tapauksissa myöskään heitä hoitavat lääkärit) eivät tiedä, saako potilas oikeaa hoitoa vai esimerkiksi lumelääkettä.

Mielenterveyden kentällä sokkotutkimusten tekeminen on vaikeaa, sillä potilaiden tilanteet olivat yksilöllisiä ja lähes aina tarvitaan useiden hoitomenetelmien yhteensovittamista, sekä lääkkeitä että terapiaa. Mutta minkälaista olisi esimerkiksi lumeterapia verrattuna oikeaan terapiaan?

Tutkimuksessa oli kuitenkin pakko olla mukana jonkinlainen vertailuryhmä. Siksi niissä korostuivat yksinkertaiset hoitomenetelmät eli käytännössä lääkkeet, ja hoitosuositusten tekeminen jäi Seikkulan mukaan hyvin ”neurobiologisesti suuntautuneiden” asiantuntijoiden käsiin. He näkivät mielenterveyden häiriöt ennen kaikkea aivotoiminnan rakenteellisina ongelmina.

Tuota käsitystä vahvisti sekin, että samaan aikaan aivokuvantamisen menetelmät kehittyivät nopeasti. Alettiin uskoa, että syyt mielenterveyden ongelmiin löytyvät nimenomaan aivotutkimuksesta. Jonkin aikaa oli jopa vallalla käsitys, että esimerkiksi psykoosi on aivojen myrkytystila, jota voitaisiin hoitaa pelkästään tietynlaisilla lääkkeillä.

Nykyään tiedetään, että se ei ole totta. Silti psykiatrian parissa vallitsee edelleen hyvin patologinen, oirekeskeinen ja lääkkeiden roolia korostava suuntaus, Seikkula sanoo.

Siihen Keroputaan hoitomalli ei taivu. Viime vuosina kuilu eri tavoin suuntautuneiden psykiatrien, psykologien ja psykoterapeuttien välillä on vain kasvanut.

– Vielä 30 vuotta sitten alalla eri tavoin ajattelevat pystyivät keskustelemaan keskenään. Tänä päivänä jotkut lääkärit ohittavat meidän työmme kokonaan, Seikkula sanoo.

Näin tapahtui äskettäin, kun hän vieraili eräällä psykiatrian poliklinikalla. Keroputaan malliin skeptisesti suhtautuva lääkäri antoi ymmärtää, että ei uskonut siitä tehtyjä tutkimuksia.

Torniossa Keroputaan mallia käytetään jossain määrin edelleen. Ja on Suomessa muitakin yksittäisiä tekijöitä ja laitoksia, jotka ovat ottaneet oppia Jaakko Seikkulan opetuksista.

Enemmän ne kuitenkin kiinnostavat maailmalla. Haastatteluviikolla Seikkula luennoi avoimesta dialogista etäyhteydellä muun muassa Buenos Airesiin. Jo 35 maassa on meneillään avoimen dialogin koulutusohjelmia tai projekteja. Äskettäin espanjalainen psykiatri-psykoanalyytikko kirjoitti Seikkulalle, että hän on shokissa siitä, miten tehokkaasti menetelmä toimii.

Kun jokin tietty lääketieteellinen menetelmä ei yleisty, tulee helposti mieleen, että kysymys on rahasta. Onko avoimen dialogin hoitomalli yksinkertaisesti liian kallis?

Ei ole, Jaakko Seikkula sanoo.

Hän nostaa esiin hiljattain julkaistun tutkimuksen, jota oli mukana itsekin tekemässä. Siinä todettiin, että esimerkiksi nuorisopsykiatrisessa hoidossa avoimen dialogin hoitomalli on kustannustehokkaampaa kuin tavanomainen psykiatrinen hoito.

Seikkula kuitenkin epäilee, että lääketeollisuudessa toimivilla tahoilla on alalla paljon valtaa. Se voi olla yksi syy siihen, että lääkkeiden rooli mielenterveysongelmien hoidossa on korostunut niin paljon.

Kysymys voi olla myös siitä, millä aikajänteellä kustannuksia tarkastellaan. On tietenkin yksittäisenä toimenpiteenä halvempaa lähettää potilas kotiin lääkereseptin kanssa kuin järjestää useita hoitokokouksia. Mutta pitkällä tähtäimellä tilanne muuttuu, jos avoimen dialogin avulla ihmiset pääsevät palaamaan työelämään.

Ja siihen asiaan Suomi tarvitsisi uusia näkökulmia. Esimerkiksi psykoottisten kriisien hoidon tulokset eivät ole pitkäaikaisseurantojen mukaan kehittyneet lainkaan 25 viime vuoden aikana. Päinvastoin: nyt puhutaan jo mielenterveyskriisistä. Psyykkisistä syistä myönnetyt työkyvyttömyyseläkkeet ovat yleistyneet. Erityisesti lasten- ja nuortenpsykiatrian hoitoon on jonoa niin paljon, että esimerkiksi Tampereen yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrian osastolla on välillä majoitettu nuoria lattialle sijoitetuille patjoille.

Mitä Jaakko Seikkula alan veteraanina ajattelee tästä tilanteesta?

– Minä näen sen niin, että nämä vallalla olevat lähestymistavat psykiatriseen hoitoon ovat nyt tulleet umpikujaan.

Seikkulan mielestä olisi aika kokeilla paitsi erilaisia metodeja, myös uusia tapoja järjestää työtä. Yksi ratkaisu voisivat olla välitöntä apua tarjoavat liikkuvat yksiköt.

– Torniossa sellainen vähensi sairaalahoitoa paljon. Kaikki ihmiset kohtaavat elämässään kriisejä, mutta jos kriisi voidaan elää läpi siinä omassa perheyhteisössä, voi siitä toipuminen tehdä hyvää koko yhteisölle. Se voi kehittää ihmisten välisiä suhteita ja auttaa löytämään uusia voimavaroja.

Laitospaikat Seikkula haluaisi säästää niihin tilanteisiin, joissa potilaan henki voi olla vaarassa. Silloinkin päätös osastohoidosta pitäisi hänen mukaansa tehdä harkitusti, koska psykoottiselle ihmiselle eristäminen voi aiheuttaa lisää ahdistusta.

Myös lääkityksen roolia olisi Seikkulan mukaan tarpeellista tarkastella. Hän ei kritisoi esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden käyttöä, mutta pitkäaikaista psykoosilääkitystä ei professorin mielestä olisi aina syytä aloittaa heti.

– Olisi hyvä, että hoitohenkilökunnalla olisi ensin olisi mahdollisuus tavata ja keskustella jonkin aikaa potilaan kanssa. Voi olla, että tilanne alkaisi rauhoittua, eikä lääkitystä edes tarvita. Näin tapahtui meillä Torniossa isolle osalle potilaita. Vain viidesosa lopulta tarvitsi lääkkeitä.