
Haluan ajaa autolla, jonka kyljen voi suoristaa nyrkillä – korroosiovaivoja on laastaroitu jopa tonnikalapurkin paloilla
Auto on käyttöesine. Se on vähän kuin puinen leikkuulauta – elämän jäljet saavat näkyä, kirjoittaa tuottaja Hanna Parhaniemi.
Ensin olin, että no ei kai tässä, näitä sattuu. Hetken päästä tuli raivo, kun tajusin, miten hankalaksi arki menee. Sitten jo itketti – niin hankalaa arjesta tosiaan tulisi.
Siitä on ehkä viitisen vuotta aikaa, kun autoani kolaroitiin. Olin parkkeerannut autoni omakotitalon pihan perukoille. Pihalla oli paljon autoja, sillä talossa oli juhlat.
Minua ennen juhlista poistui iäkkäämpi pariskunta omalla autollaan. Kuski oli erehdyksissään laittanut ykkösvaihteen sijaan pakin silmään ja posauttanut koslansa minun autoni kylkeen. Siihen tuli näyttävä lommo.
Autostani tuli hetkessä rottelo. Se oli lopulta aika ihanaa.
”Kylkeä suoristettiin kotikonstein nollalla eurolla eli nyrkillä.”
Ensimmäisenä mielessä oli tietysti korjauttaa lommo. Ajatus tuli automaattisesti. Tätähän varten minulla on vakuutus! Nyt rahoille tulisi vastinetta.
Sitten realiteetit iskivät päälle. Korjauttaminen tarkoittaisi sitä, että olisin ilman autoa ties kuinka kauan. Autottomuus olisi lamaannuttanut arkeni maaseudulla pitkien välimatkojen tantereella. Laina-auto olisi maksanut, enkä minä ollut valmis maksamaan minusta riippumattoman kolarin seurauksista lanttiakaan.
Itkupotkuraivareiden jälkeen katselin lommoa uusin silmin. Ei se nyt niin paha ollut. Eikä minua itseasiassa haitannut pätkääkään, oliko kulkupelini kylki suora vai ei.
Sain kolaroineen kuskin vakuutusyhtiöltä pienen korvauksen, joka oli käytännössä silkkaa tienestiä, lohturahaa auton kosmeettisesta haitasta. Kylkeä suoristettiin kotikonstein nollalla eurolla eli nyrkillä.
Olen tehnyt niin kerran aiemminkin, kun kiipesin auton katolle mukamas nokkelan selfien saamiseksi. Joko aliarvioin painoni tai yliarvioin katon kantokyvyn, mutta kuului vain ”plop” ja katto oli vinksallaan. Kapusin alas, istuin auton sisään kuskin penkille ja tuuppasin kattoa nyrkillä. Kuului uusi ”plop” ja kaikki oli kuin ennenkin.
”En halua, että auton huoltaminen maksaa enemmän kuin ulkomaanmatka tai keittiöremontti.”
Lommo ei ole vaivannut minua vuosien aikana kertaakaan. Sillä on ollut vain positiivisia vaikutuksia. Kun esimerkiksi kopsautin auton hieman liian reilulla kaarella autotalliin – eli tallin seinään – en murehtinut sitä yhtään, olihan noita jälkiä jo muutenkin. En myöskään seisauta liikennettä teatraalisiin hidastuksiin, jos tiellä on töyssyjä. Lapset saavat potkia autoni vieressä palloa ilman jeesustelua. Ruosteet maalaan suunnilleen oikeanvärisellä spraymaalilla vapaalla kädellä piiloon.
Auto on minulle käyttöesine. Se on vähän kuin puinen leikkuulauta – elämänjäljet saavat näkyä. En halua, että auton huoltaminen maksaa enemmän kuin ulkomaanmatka tai keittiöremontti. Minun autoni korroosiovaivoja on laastaroitu kolarin jälkeen jopa tonnikalapurkin paloilla.
Haluan maksaa autoremonttini nyrkillä ja mielikuvituksella.