Image

Viime keväänä Antti Rönkä päätti lopettaa mielenterveytensä hoitamisen, koska se oli niin hankalaa ja tuloksetonta – Miksi avun saaminen on niin kallista ja hidasta?

Viime keväänä Antti Rönkä päätti lopettaa mielenterveytensä hoitamisen, koska se oli niin hankalaa ja tuloksetonta – Miksi avun saaminen on niin kallista ja hidasta?
Tyypillisin kokemukseni on, että minusta halutaan mahdollisimman nopeasti eroon, kirjoittaa Antti Rönkä yrityksistään saada apua ahdistukseensa. Tämän vuoksi hän päätti lopettaa mielenterveytensä hoitamisen.
Julkaistu: 18.4.2022

"Jokuhan saattaa ajatella, että mielisairaudet, hyi, en edes kuuntele.”

En muista, mihin repliikki liittyi, mutta se soi mielessäni edelleen. Sen sanoi lukion ryhmänohjaaja luokkamme edessä. Hän luultavasti esitteli jotain mielenterveyteen liittyvää tutkimusta, johon sai osallistua vapaaehtoisesti. Muistan myös, että ajattelin täsmälleen niin kuin ryhmänohjaaja oli aavistellut. Sanassa ”mielenterveys” ja varsinkin sanassa ”mielisairaus” oli puistattava kaiku. Tuntui, että niillä tarkoitettiin jotain, millä ei ollut mitään tekemistä minun tai lukioni luokkahuoneen kanssa. Sanat kuulostivat pimeiltä, sairaalan hajuisilta. Elettiin 2010-luvun alkua, ja olin lukion toisella. Olin vastikään aloittanut käynnit Lahden nuoriso­psykiatrisella poliklinikalla ja saanut reseptin Seronil-nimiseen masennuslääkkeeseen.

Vaikka söin masennuslääkettä ja kävin psykologin luona, en ajatellut, että minulla olisi mielenterveysongelmia. Minähän olin huippulukiossa ja sain kokeista hyviä numeroita. Olin tietysti päivittäin ahdistunut, itseinhoinen ja fantasioin itseni satuttamisesta, mutta enhän minä nyt sentään mikään hullu ollut! Ei minulla ollut ”mielenterveysongelmia”, joita pitäisi ”hoitaa”. Kävin psykologin luona, koska äitini oli huolissaan. Omasta mielestäni se oli noloa ja turhaa.

Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, tuo kaikki tuntuu epätodellisen kaukaiselta. En meinaa käsittää, kuinka erikoiselta ja nololta kaikki mielenterveyteen liittyvä silloin tuntui. Avata raskas ovi torin laidalla kohoavaan rakennukseen, nousta hissillä viidenteen kerrokseen, istua siniselle kangastuolille odottamaan. Pelätä, että joku tuttu näkee. Tai että ylipäätään kukaan näkee. Kuulla oven avautuvan, kohdata psykologin tai psykiatrin katse, astua hänen perässään loistelamppujen valaisemaan huoneeseen. Vastata mitä kuuluu, täyttää joku lomake. Tuntui, että Lahden nuorisopsykiatrinen poliklinikka oli kaikesta irrallaan, vieras hulluuden planeetta, jolla ei käynyt kukaan muu kuin minä. Myöhemmin olen jutellut lukiokavereideni kanssa ja hämmästynyt, kuinka moni poliklinikalla todellisuudessa kävi. ”Ai, säkin olit siellä.”

Lahden nuorisopsykiatrisen poliklinikan jälkeen olen yrittänyt hoitaa psyykettäni monissa paikoissa. Olen kuunnellut puhelinvaihteen odotusmusiikkia varmasti pitkäsoiton verran. Olen käyttänyt kuutta eri lääkettä, käynyt terapiassa, lukenut self-helpiä, maksanut psykiatreille satoja euroja vartin tapaamisista ja viettänyt vuorokauden psykiatrisella osastolla. Hoitosuhteet ovat olleet enimmäkseen lyhyitä, muutaman tapaamisen mittaisia. Hyödyllisintä on ollut psykoterapia, mutta Helsingissä sellaiseen pääseminen on tällä hetkellä ylivoimaisen hidasta tai kallista, tai molempia.

Virallinen diagnoosini on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja ”määrittelemätön masennustila”. Viime vuosina erilaisia mielen häiriöiden nimityksiä ja kirjainlyhenteitä on nostettu esiin niin paljon, että niiden ääneen sanominen tuntuu lattealta. Käytännössä ”ahdistuneisuushäiriö” on alttiutta olotilalle, jossa kaikki menettää merkityksensä. Joku näennäisen mitätön asia, huolestuttava uutinen tai epäonnistuminen sosiaalisessa tilanteessa, laukaisee dominoefektin, jossa aivot suistuvat katatoniseen pimeyteen. Maailma sumentuu, ja jäljelle jää mielen tulehtunut, vereslihainen tykytys. Jos on kokenut kunnon ahdistuskohtauksen, tietää ettei se ole hallittavissa. Se ei ole satunnaista alakuloa tai pahaa mieltä. Se on fyysistä, kuristavaa, lamauttavaa ja kokonaisvaltaista epätoivoa. Järki ja suhteellisuudentaju ovat siitä merkittävän kaukana.

Viime keväänä päätin lopettaa mielenterveyteni hoitamisen. Hoitokontaktien saaminen oli niin hankalaa, kallista ja enimmäkseen tuloksetonta, että olen mieluummin suosiolla ahdistunut. Itseni hoitamisen sijaan halusin selvittää, miksi mielen ongelmien hoitaminen on niin vaikeaa ja miten sitä voisi helpottaa.

2010-luvulla mielenterveysongelmista tuli uusi normaali. Kyyninen ihminen voisi ajatella, että mielenterveysongelmat tulivat muotiin. Julkkikset avautuivat kokemuksistaan, ja kirjakustantamoilta ilmestyi jokasyksyinen pino julkkisten selviytymistarinoita. On vaikea kuvitella, että hoitojakso psykiatrisella poliklinikalla tuntuisi kenestäkään enää hävettävältä matkalta ”hulluuden valtakuntaan”. Demystifikaation myötä masennuslääkkeistä ja terapiakäynneistä puhutaan somessa ja illanvietoissa kuin mistä tahansa elämään kuuluvasta asiasta, ja hyvä niin.

Usein etenkin vanhempien ihmisten kuulee perustelevan mielenterveysongelmien yleisyyttä sillä, että niistä tiedetään enemmän. ”Kyllä niitä ennenkin oli, niistä ei vain puhuttu.” Väite on varmasti totta, ja Suomen itsemurhatilastoja vilkaisemalla voi jokainen tehdä omat päätelmänsä. Itsemurhien määrä kasvoi tasaisesti vuodesta 1950 ja huipentui lamavuonna 1990, jonka jälkeen vuosittaiset tapaukset ovat olleet selvässä laskussa.

Itsemurhien määrä on kuitenkin vain osa totuutta. Voi perustellusti väittää, että nykyisen ajan henki, zeitgeist, on otollinen kasvualusta mielenterveyden ongelmille. Globaalit kriisit, suorituspaineet, kärjistynyt individualismi, informaatiotulva, kiire, yksinäisyys, some… Tuntuu oikeastaan ihmeeltä, jos joku pärjää tässä keitoksessa kirkkain mielin ilman kemial­lista ja/tai terapian tukea. Eikä kovin moni pärjääkään: Vaasan yliopiston tutkimuksen mukaan joka neljäs suomalaisista aikuisista kärsii vuosittain mielenterveyden häiriöistä. Tilastokeskuksen (2019) mukaan masennus oli yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeeseen, ja tällä hetkellä lähes puoli miljoonaa suomalaista käyttää mielialalääkkeitä.

Nämä tilastot eivät selity pelkästään sillä, että mielenterveydestä puhutaan enemmän kuin aiemmin.

Miksi mielenterveyden ongelmista on tullut uusi normaali? Ja jos ongelmat ovat niin yleisiä ja kansantaloutta rasittavia, miksei niihin ole satsattu samassa suhteessa kuin muuhun terveydenhoitoon? Miksi avun saaminen on niin hidasta tai kallista, tai pahimmassa tapauksessa molempia? Mieleeni tuli yksi henkilö, jolla voisi olla kiinnostavia vastauksia näihin kysymyksiin.

Alviina Alametsä avaa Zoom-yhteyden kainuulaisen mökin terassilla. Taustalla kimmeltää syksyinen, postikorttikelpoinen järvimaisema. Alametsä ei kuitenkaan ole mökillä lomailemassa; etäkokous on päättynyt viisi minuuttia sitten, ja seuraava tapaaminen alkaa vajaan tunnin päästä.

Alametsä on 29-vuotias vihreiden poliitikko, europarlamentaarikko ja Helsingin kaupunginvaltuutettu. Hän on ollut esillä mielenterveyden hoitamisen puolestapuhujana ja vienyt eteenpäin esimerkiksi Terapiatakuu-kansalaisaloitetta, jonka tavoite on saada psykoterapia maksuttoman perusterveydenhuollon piiriin.

Alametsä kiinnostui mielenterveydestä ja sen hoitamisen kehittämisestä omakohtaisen, hyvin traagisen kokemuksen kautta: hän oli oppilaana paikalla Jokelan koulukeskuksessa, kun siellä tapahtui vuoden 2007 koulusurmat.

”Kun kokee sellaisen kriisin, tulee halu selvittää mahdollisimman tarkasti, miksi se tapahtui”, Alametsä sanoo. ”Eräs ystäväni kuoli Jokelassa, joten minulla oli suuri tarve saada asioille selitys. Ja kun selvitin tapahtuman taustoja, selvisi, että ampuja oli yrittänyt saada apua mielenterveyden ongelmiin, mutta hän ei ollut sitä saanut. Lääkärin arvion mukaan hänen ongelmansa eivät olleet riittävän vakavia. Tämä oli mielenterveyspolitiikan tila siihen aikaan.”

Tragedian jälkeen Alametsä sairastui vakavaan masennukseen ja huomasi itse, kuinka vaikeaa avun hakeminen oli. Saman tilanteen hän havaitsi myös laajemmin kaveripiirissään.

”Aiemmin minulla ei ollut kiinnostusta lähteä politiikkaan, mutta näiden kokemusten seurauksena halusin tehdä asioille jotain.”

Ja Alametsä on todella tehnyt. Terapiatakuun lisäksi hän teki aloitteen, jonka myötä Helsinkiin perustettiin Mieppi-mielenterveyspalvelu. Se toimii tällä hetkellä kolmessa eri toimipisteessä (Myllypuro, Pohjois-Haaga, Kalasatama). Palvelu tarjoaa maksutonta, matalan kynnyksen tukea helsinkiläisille aikuisille ja yli 13-vuotiaille nuorille.

”Ideana oli paikka, josta saisi keskusteluapua ilman ajanvarausta ja pitkiä jonotusaikoja. Ajatus syntyi, kun yritimme saada apua ystävälleni, jolla todettiin myöhemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hänelle lähetettiin aina joku kirje, jossa oli sattumanvarainen aika lääkärille. Aika meni joka kerta päällekkäin töiden kanssa, eikä ystäväni päässyt tapaamiseen. Ajattelin, että miksei voisi olla paikkaa, josta saisi apua ilman ajanvarausta, silloin kun sitä tarvitsee.”

Kun Alametsä esitti idean vuonna 2014, vastaanotto oli nihkeä.

”Aluksi poliitikot ajattelivat, että tähän menee vain rahaa. Toinen kielteisesti suhtautuva ryhmä olivat lääkärit. He olivat sitä mieltä, että heidän täytyy tehdä diagnoosi ennen kuin henkilö voi saada apua.”

Kun idea lopulta kuitenkin toteutui, ääni kellossa muuttui:

”Palaute on ollut lähes yksinomaan positiivista, ja sosiaali- ja terveystoimialan johtajatkin hehkuttavat Mieppiä. Tämänhetkisten tietojen perusteella kaksi kolmasosaa Miepin asiak­kaista on saanut tarvitsemansa avun. Näin ollen heidän ei tarvitse hakeutua kalliiseen erikoissairaanhoitoon. Parhaimmillaan tämä voi siis itse asiassa säästää rahaa.”

Mieppi-klinikoita on tarkoitus saada Helsingin jokaiseen suurpiiriin, ja ideaa on viety myös muihin kaupunkeihin. Alametsää on kiitetty Miepistä myös henkilökohtaisesti:

”Kävelin viime kesänä Kalliossa Helsinginkadulla. Eräs nuori mies pysäytti ja sanoi, että sä olet Alviina, eikö niin. Ja että kiitos, sun ansiosta mä olen viimein saanut apua.”

Ajatus mielenterveysklinikasta, johon voi vain ”kävellä sisään”, tuntuu melkein liian hyvältä ollakseen totta, kaikkien osapuolten kannalta. Olen itsekin kokenut temppuradan, joka odottaa, kun apua viimein uskaltaa hakea. Olen uskaltanut hakea sitä aina vasta silloin, kun tilanne on jo kärjistynyt niin, että pelkään satuttavani itseäni ja sen seurauksena läheisiäni. Tuntien aulassa odottamisen jälkeen saattaa päästä täyttämään kyselyn, jonka perusteella olen vakavasti masentunut. Lääkäriajan saa viiden, kuuden viikon päähän, paitsi että ennen sitä pitää käydä ehkä vielä jossain hoidontarpeen arvioinnissa. Ja koko ajan vaivaa huono omatunto, että kuormitan terveydenhuoltojärjestelmää, vaikka toisilla on oikeitakin ongelmia.

Alametsä tunnistaa yhteyden mielenterveysongelmien saaman julkisuuden ja pitkien terapiajonojen välillä. Hän kuitenkin painottaa, että myös ajassamme on monia mielenterveyttä kuormittavia tekijöitä:

”Esimerkiksi vuoden 2018 OECD-maiden raportista käy ilmi, että Suomessa on poikkeuksellisen suuri yhteys köyhyyden ja mielenterveysongelmien välillä. Tämä tuli selkeästi esiin korona-aikana, kun taloudelliset vaikeudet koskettivat monia.”

Mielenterveyskeskustelussa Alametsää häiritsee nimenomaan se, että eriarvoisuus unohdetaan ja kuvitellaan, että kaikki ovat samalla viivalla ongelmien hoitamisen suhteen:

”Sävy on usein se, että on tärkeää olla aloitteellinen, mennä terapiaan ja niin edelleen. On sinänsä arvokasta, että vaikkapa terapiassa käymisen stigmaa poistetaan. Vielä kymmenen vuotta sitten minua varoiteltiin, että menetän urani, jos puhun mielenterveysongelmista. Kuitenkin edelleen varjoon jäävät ne, joilla on vakavia ongelmia mutta ei tulotason vuoksi mahdollisuutta hoitaa niitä. Helppohan se on mennä tera­piaan, jos siitä on varaa maksaa. Useimmilla apua tarvitsevilla ei kuitenkaan ole.”

Se on totta. Minäkin pohdin koko ajan tätä juttua kirjoit­taessani, että mikä oikeus minulla on sanoa mitään, mikä edes etäisesti kuulostaa valittamiselta? Suomen kansalaisena, taloudellisesti toimeentulevana ja henkisten turvaverkkojen kannattelemana olen monin tavoin etuoikeutetussa asemassa. Mutta toisaalta synkimmillä hetkillä tällaisilla kannattimilla ei ole merkitystä, tai ainakaan merkitystä ei muista eikä huomaa. Olemme kaikki lopulta yksin.

Kainuulaisen mökin terassilla alkaa pian seuraava Zoom-tapaaminen. Ennen sitä kysyn vielä, miten mielenterveyden hoitoa voisi Alviina Alametsän mielestä edelleen parantaa. Tehdäänkö esimerkiksi ulkomailla jotain, mistä voisimme ottaa mallia?

”Suomessa on sikäli hyvä tilanne, että monissa Euroopan maissa ei mielenterveydestä edes puhuta eikä ongelmien olemassaoloa tunnusteta. Toisaalta esimerkiksi Skotlannissa on oma mielenterveysministeri, mikä on minusta hienoa”, Alametsä sanoo. ”Yksi tärkeä juttu olisi saada psykoterapeutin koulutus muun yliopistokoulutuksen piiriin. Nyt psykoterapeutiksi opiskeleminen on hyvin kallista, mikä puolestaan näkyy terapian korkeassa hinnassa ja siinä, että psykoterapeutiksi valmistuvat usein iäkkäämmät ja tietystä sosioekonomisesta taustasta tulevat henkilöt. Moninaisuutta ei ole niin paljon kuin muilla aloilla.”

”On erikoista, että meillä on näin oleellinen ammattikunta, johon ei voi opiskella ilman suurta investointia. Millään muulla alalla tällaista ei hyväksyttäisi. Ehkä taustalla on asenne, että mielen ongelmia ei ole nähty oikeina ongelmina. Yhteiskunta on ollut valmis maksamaan kalliit hammaskirurgian koulutukset mutta ei mielenterveyteen liittyviä.”

Niin, edelleen törmää asenteeseen, etteivät mielenterveysongelmat ole oikeita ongelmia, saati sairauksia. Niitä pidetään kenties laiskuutena. Heikkoutena, josta selviää ryhdistäytymällä. Sitä, mitä ei voi nähdä tai mitata, ei ole olemassa.

Kun hakee apua, haluaisi ennen kaikkea tulla kuulluksi. Kun kynnys soittaa jonnekin tai hakeutua hoidon piiriin ylittyy, sitä toivoisi, että tilanne otetaan tosissaan. Oikeastaan tosissaan ottaminen on ainoa asia, jota siinä tilanteessa kaipaisi. Ei lääkäriaikaa viiden viikon päähän tai taas yhtä masennustestiä täytettäväksi. Sitä vain toivoisi, että joku kuuntelisi hetken. Varsinkin, jos tapaaminen maksaa toistasataa euroa.

Tietenkin vakavat, kliiniset sairaudet vaativat lääketieteellistä ja tavoitteellista, pitkäjänteistä hoitoa. ”Tosissaan ottaminen” tai juttutuokio eivät vielä paranna vakavaa masennusta. Itselleni kaikkein merkityksellisimpiä ovat kuitenkin olleet hetket, joissa joku on ollut läsnä ja ilmaissut, että ottaa tilanteen vakavasti. Se on jo paljon.

Tavallisin kokemukseni avun hakemisesta kuitenkin on, että kaikki yrittävät päästä minusta mahdollisimman nopeasti eroon. ”Soita tänne, mene tuonne, kysy sieltä, nähdään kolmen kuukauden päästä.” Ymmärrän sen hyvin. Ei jokaista ahdistunutta ole mahdollista hoitaa kuin sairaalasarjoissa, joissa kaikille riittää aikaa ja huomiota. Ei ole olemassa täydellisiä järjestelmiä eikä loputtomia resursseja. Yksittäiset työntekijät tekevät varmasti parhaansa, enemmänkin.

Siitä huolimatta tulee vastaan tilanteita, joissa tekee mieli kysyä, että onko tämä oikeasti paras mahdollinen tapa hoitaa näitä asioita. Niin kävi esimerkiksi silloin, kun eräs lääkäri kirjoitti ensimmäisellä tapaamisella sadan kappaleen reseptin bentsodiatsepiiniin ja toivotti hauskaa päivänjatkoa. Kun muutaman kuukauden päästä olin lääkkeestä riippuvainen ja ottanut yliannostuksen, sama lääkäri totesi hymyillen, että ”sä et vain sopinut bentsoille.”

Tai kun sain vuosi sitten tavallista pahemman ahdistuskohtauksen ja menin parvekkeelle. Pelkäsin, että teen jotain peruuttamatonta, joten hakeuduin päivystykseen ja odotin aulassa neljä tuntia. Lopulta sairaanhoitajaopiskelija kysyi muutaman kysymyksen ja sanoi, että minun pitäisi vain mennä kotiin.

Tai kun viime keväänä varasin ajan yksityiselle psykiatrille, koska halusin jutella lääkityksen vaihtamisesta. Tunnin aika alkoi 20 minuuttia myöhässä, lääkäri murahteli jotain, antoi isomman reseptin vanhaan lääkkeeseen ja lähetti minut ulos. Maksoin kuuden minuutin tapaamisesta kahdensadan euron laskun ja päätin, että Lahden nuorisopsykiatriselta poliklinikalta alkanut matka saisi päättyä tähän. Jos tämä oli tällaista, yrittäisin pärjätä ilman mitään ”hoitokontakteja”. Kyllähän muutkin pärjäsivät. Tai ainakin näyttivät pärjäävän.

Viime vuosien parhaita sanoituksia suomenkielisessä popmusiikissa on Lyytin kappale Mihin voi soittaa, ja varsinkin sen kertosäe: ”Mihin voi soittaa, kun akku on tyhjä eikä jalat jaksa kantaa/ mihin voi soittaa, kun kotikonstit ei poista häpeän tahraa/ mihin voi soittaa, kun metsäpalo leviää näytöltä yksiön eteiseen/ pääseekö huijaritkin taivaaseen?”

”Mihin voi soittaa?” on varsin samaistuttava kysymys. Mitä voin tehdä, mikä tähän auttaa? Ansaitsenko edes mitään apua? Lyytin kertosäkeessä soi korona-ajan millenniaalisukupolven yksinäisyys, yltyvä epämääräinen ahdistus, jolle pitää seuraa vain hämärässä hehkuva kosketusnäyttö.

Jos Mihin voi soittaa? -kysymyksen ottaa aivan konkreettisesti, yksi vastaus on Mieli ry:n ylläpitämä kriisipuhelin. Vuonna 2020 siellä vastattiin yli 90 000 soittoon. Se oli 61 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna 2019.

Soitin kriisikeskuksen työntekijälle Veli-Matti Hussolle, koska halusin tietää, millaista on auttaa työkseen ihmisiä, joita ahdistaa.

Veli-Matti Husso on työskennellyt SOS-kriisikeskuksessa vuodesta 2008. Hänen työhönsä kuuluu myös kriisipuhelimen päivystäminen. Hänellä on psykoterapeutin koulutus, mutta se ei ole edellytys Kriisipuhelimessa työskentelyyn. Puhelimessa työskentelee sekä muita kriisityöntekijöitä että suuri joukko vapaaehtoisia, joilla on taustalla Mieli ry:n vapaaehtoiskoulutus.

Millainen on kriisiauttajan tavallinen työpäivä? Vai onko mitään ”tavallista” työpäivää?

”Silloin kun päivystän kriisipuhelimessa, vuoroni alkaa arkisin kello kuusitoista ja päättyy iltayhdeksältä”, Husso sanoo. ”Kun puhelimen avaa, se alkaa sitten myös soida. Puheluja tulee lähes tauotta.”

Mieli ry:n tilastojen mukaan soittojen yleisin syy on määrittelemätön paha olo. Toiseksi yleisin on ihmissuhdeongelmat. Husson kokemus on tilastojen mukainen:

”Ihmissuhteisiin liittyvät kriisit ovat näkyneet keskusteluissa aina. Kuitenkin yhä useammin nousee esiin myös ahdistuneisuus, yksinäisyys ja varsinkin itsetuhoisuus. Myös soittajien iässä on näkynyt muutosta. Aiemmin soittajat painottuivat työikäisiin ja vanhempiin henkilöihin, mutta nykyään soittavat myös nuoremmat.

Mikä on Husson selitys sille, että kriisipuhelimeen soittavien ja ylipäätään mielenterveyden ongelmien määrä on kasvanut niin selvästi?

”Soittajien määrä kertoo siitä, että ihmisillä on tarve puhua ja purkaa mieltään. Toisaalta se kertoo myös siitä, että he ovat tietoisia valtakunnallisesta kriisipuhelimesta ja tietävät, että sinne saa soittaa. Mutta valitettavasti se kertoo myös siitä, että ihmisillä on paha olla.”

Niin, paha olo. Aikamme kansantauti. Kokeeko Husso, että hän pystyy auttamaan? Vai tuleeko hänelle voimaton olo? Mikä auttaa jaksamaan henkisesti raskaassa työssä?

”Onneksi useimmiten puhelun lopussa tunnelma on hiukan parempi kuin puhelun alussa. Kyse ei ole siitä, että minä olisin pystynyt jotenkin erityisesti auttamaan, vaan siitä, että keskustelu on saanut soittajan olon hiukan helpommaksi. Mutta valitettavasti on paljon sellaisiakin puheluita, jotka päättyvät tunteeseen, että keskustelusta ei ollut soittajalle hyötyä.”

”Olen tehnyt tätä työtä niin pitkään, ettei puhelujen sisältö jää vaivaamaan tai pyöri mielessä vapaa-aikana. Jos ne jäisivät vaivaamaan, en jaksaisi kauaa. Meillä on vuorojen lopuksi purku muiden työntekijöiden kanssa sekä paljon työnohjausta.”

Husso painottaa, että Kriisipuhelimen työ ei ole mielenterveyden hoitamista, vaan palvelun tarkoitus on antaa tukea vaikeissa, akuuteissa tilanteissa. Varsinainen hoito, jos sellaiselle on tarvetta, tapahtuu muualla.

Husson mielestä tarvittaisiin ennen kaikkea lisää matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja:

”Ei niinkään lisää kriisityötä tai järjestölähtöistä työtä vaan kunnalliseen terveydenhoitoon kuuluvaa mielenterveyden hoitoa. On rankkaa, että jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olevat joutuvat taistelemaan lääkäri- ja terapia-ajoista. Pitäisi olla paikka, johon heidät voi ohjata. Mieppi on tähän yksi ratkaisu, mutta sellaista tarvittaisiin paljon lisää ja koko maan laajuisesti.”

Luulisi, että selkeä matalan kynnyksen mielenterveyspalvelu olisi kaikkien etu. Ihmiset saisivat paikan, johon mennä, ja lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan työtunteja säästyisi. Kenties useampi pysyisi työkykyisenä, jos hyvinvoinnille nyt ylipäätään tarvitaan kansantaloudellisia perusteluita. Kuukaudet ovat yksinäiselle pitkiä aikoja odottaa lääkäriaikaa tai terapian alkamista. Siinä ajassa ehtii tapahtua kaikenlaista.

Onko Hussolle jäänyt kolmentoista vuoden kriisipuhelin­uralta mieleen jotain erityistä puhelua tai tilannetta?

”On moniakin, mutta en voi kertoa niitä. Muistan sellaisia puheluita, joissa soittaja on ollut hyvin ahdistunut tai itsetuhoinen. Puhelu on saattanut kestää pitkäänkin, mutta vähitellen toisen äänestä alkaa kuulla, että mieli rauhoittuu hiukan ja kääntyy etsimään tilanteeseen parempia ratkaisuja. Me kaikki tarvitsemme toinen toisiamme.”

Olen miettinyt tätä juttua kirjoittaessani, voinko kertoa näin henkilökohtaisia asioita. Ja mikä vielä tärkeämpää, onko siitä mitään hyötyä. Olen pohtinut samaa myös kirjojeni julkaisun yhteydessä ja varsinkin haastattelutilanteissa. Mitä merkitystä on yhden ihmisen kokemuksilla, varsinkin jos ne ovat pahimmillaan kiusallisen intiimejä? Avoimuuden ja avautumisen kulttuuri, josta viimeistään sosiaalinen media teki vallitsevan tavan käsitellä asioita, tuntuu samaan aikaan sekä raikkaalta että arveluttavalta. Kun elämästään kertoo tietyn narratiivin kautta, kaikki muu jää pimentoon ja syntyy harhakuva, että juuri nyt käsiteltävä aihepiiri on henkilön koko olemus, mittapuu, jota vasten kaikki muut maailman asiat vertautuvat. Yksittäiset ulostulot, Instagram-päivitykset, kirjat, twiitit ja uutiset muodostavat kaoottisen mosaiikin, jossa yhteis­mitattomat asiat sekoittuvat keskenään ja lopulta kaikki ja ei mikään on yhtä tärkeää. Kokemusasiantuntijuutta ja henkilövetoisuutta on syystäkin kritisoitu.

Silti minusta on arvokasta, että yksityisiä ja aiemmin kiusallisina pidettyjä kokemuksia voi nykyään jakaa. Itselleni ”omakohtaisuus” on vain estetiikka, tapa lähestyä asioita. Arvelen, että vielä kymmenenkin vuotta sitten tällaisen jutun kirjoittaminen olisi ollut sosiaalinen itsemurha, tai vähintään kummallinen poikkeus. Voi olla, että tämä – ja muutkin julkiset tekstini – on joidenkin mielestä sitä edelleen. Olen kuitenkin huomannut, että jos minusta tuntuu joltain, on todennäköistä tai suorastaan varmaa, että joku toinen kokee samoin. Ihmiset, jotka olen lokeroinut osastoon ”menestyvät ja kasassa olevat”, jakavat lopulta täysin samat tai pahemmat epävarmuudet, ahdistukset ja ongelmat kuin minä.

Sen jälkeen kun päätin lopettaa mielenterveyteni hoitamisen, vointini ei ole huonontunut eikä kohentunut. Suhtaudun kouristuksenomaiseen ahdistukseen niin, että se nyt vain kuuluu elämään. ”It’s a part of the fun”, niin kuin Amerikassa sanotaan. En tiedä, onko se hyvä tapa suhtautua. Ei se ehkä huonoinkaan mahdollinen ole.

Tai no, tietenkin minä ”hoidan” mielenterveyttäni. Musiikin kuunteleminen, käveleminen ja tietoinen silmät kiinni hengittäminen ovat mielenterveyden hoitamista. Ongelmani ovat lopulta niin mietoja, että niitä voi hoitaa tuollaisilla keinoilla. Ja toisaalta en ehkä osaisi suhtautua ahdistukseen samoin, ellen olisi oppinut käsittelemään tunteita terapiaistunnoissa. Olen etuoikeutettu, koska minulla on ollut se mahdollisuus.

6 kommenttia