Apu

Anna-Leena Härkönen: Yksin asumisen paras puoli on se, ettei tarvitse tapella kenenkään kanssa siitä, miltä koti näyttää

Anna-Leena Härkönen: Yksin asumisen paras puoli on se, ettei tarvitse tapella kenenkään kanssa siitä, miltä koti näyttää
Pakkomielteet tarkoittavat, että ihminen haluaa elää. Ja kun minulla on tapana liioitella kaikessa, miksei sitten tässäkin asiassa, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen kolumnissaan.
Julkaistu: 29.5.2021

Yksin asumisen paras puoli on se, ettei tarvitse tapella kenenkään kanssa siitä, miltä koti näyttää. Jostakin syystä on tullut oltua viime aikoina paljon kotona. Sen takia energiaa (ja rahaa) kuluu sisustamiseen tolkuttomasti. Ainakin sisustuskaupoilla menee koronasta huolimatta ja sen takia hyvin.

Erään kirjabloggarin mielestä romaanini Ei kiitos päähenkilö Heli on pinnallinen, koska tämä lukee sisustuslehtiä. No voi nyt vattu. Onko se pinnallista, jos oma elinympäristö kiinnostaa? Helihän on esteetikko!

Minulla on kauheat kasat sisustuslehtiä. Päivän paras hetki on selata niitä nojatuolissa ja haaveilla. Jos jollakin sivulla tulee vastaan samanlainen esine, joka itselläkin on, tuntee olevansa trendien huipulla.

"Miksi esineet eivät saisi riidellä keskenään? Riiteleväthän ihmisetkin. Parempi tietysti olisi, jos ne 'keskustelisivat' keskenään."

Muuten en juuri trendeistä välitä. Esimerkiksi muodikas minimaalisuus masentaa. En nyt tarkoita, että asunnon pitäisi pursuta röyhelöitä ja pinkkejä posliinieläimiä. Mutta laboratoriofiilis on vielä pahempi.

Liian radikaalit ratkaisut tökkivät. Jos huoneen muut kamat ovat hiekan ja kerman sävyisiä, miksi matto onkin yhtäkkiä mustavalkoinen? Ja miten muka kaikki ruokailuryhmän tuolit voivat olla erilaisia?

Olen siis tarkka yhtenäisestä värimaailmasta ja tyylistä. Olohuoneen marokkolainen lyhty riiteli modernimman kalusteryhmän kanssa, vaikka olikin samaa tummanruskeaa. Siirsin sen pihalle.

Toisaalta, miksi esineet eivät saisi riidellä keskenään? Riiteleväthän ihmisetkin. Parempi tietysti olisi, jos ne ”keskustelisivat” keskenään.

– Tämä mun tyyny ei sovi olkkariin, ku se on oranssi, valitin tuttavalle, joka sattumoisin omistaa sisustusliikkeen.

– Se keskustelee tuon kirjahyllyn kanssa, hän rauhoitteli. – Noissa kirjoissahan on oranssia.

Valitsimme kerran lapseni isän kanssa astiapyyhkeitä Kreetalla. Yhdet oliivikuvioiset olivat minusta kivat, mutta aavistuksen liian poimuiset ja terhakat.

– Onko tää sun mielestä niinku jonkun balettihame? kysyin yhtä pyyhettä levitellen.

Helteen uuvuttama mies vastasi neljällä sanalla.

– Mä en nyt jaksa.

Saniaisen peltiruukku näytti liian uudelta ja kiiltävältä vanhassa kukkatelineessä. Se ei ruostunut kodikkaasti, vaikka jätin sen sateeseen. Lopulta liimasin ruukun kylkeen kukkatarroja. Sen jälkeen se näytti liian tunteelliselta. Annoin koko kasvin pois.

Outoa? Kyllä, mutta pakkomielteet tarkoittavat, että ihminen haluaa elää. Ja kun minulla on tapana liioitella kaikessa, miksei sitten tässäkin asiassa? Jonakin päivänä tosin hukun romuun.

"Viime viikolla ripustin olohuoneen seinälle vaaleanpunaiset balettitossut. Ne eivät keskustele kenenkään kanssa."

Pikkutyttönä vietin kerran itku kurkussa isäni kanssa loputtoman pitkän ajan rautakaupassa. Ehkä se kesti vain vartin, mutta minulle se oli ikuisuus. Rautakauppa ei tarjonnut minulle mitään.

En olisi silloin uskonut, että rautakaupassa käynti toisi minulle aikuisena tällaisen autuuden. Siellähän on kaikkea sitä, mitä sisustushulluuteen tarvitaan! Minusta oli aivan ihanaa ostaa uusi vasara. Kun uskaltaisin vielä lyödä ihan itse naulan seinään. Mutta pelkään, että se menee vinoon.

Viime viikolla ripustin olohuoneen seinälle vaaleanpunaiset balettitossut. Ne eivät keskustele kenenkään kanssa.

Päivitetty 29.5. – Ilmestynyt 19.5.2021

Kommentoi »