Apu

Anna Leena Härkönen ja helvetillinen kevät: ”En enää koskaan valita, että Suomi menee kiinni juhlapyhinä”

Anna Leena Härkönen ja helvetillinen kevät: ”En enää koskaan valita, että Suomi menee kiinni juhlapyhinä”
Anna-Leena Härkönen tunnustaa kolumnissaan kateutensa niitä kohtaan, jotka kykenevät näkemään poikkeusoloissa jotain hyvää. Yksin kotona kirjoittavan kirjailijan työnkuva ole muuttunut, mutta romaaniin keskittyminen on ollut mahdotonta. Aihe ei tunnu enää miltään virukseen verrattuna.
Julkaistu: 27.5.2020

Nyt alkaa helpottaa. Ehkä se johtuu lämmöstä, ja siitä, että pääsin pihanlaittoon. Tai siitä, että kahvilat aukeavat pian. Reviiri laajenee. Tähän asti viikon kohokohta on ollut saunavuoro. Kuulostaa vanhuudelta. Nyt on saanut esimakua siitä, miltä tuntuu olla huonokuntoinen ja kotiin suljettu.

Tämä on ollut helvetillinen kevät. En koskaan enää valita siitä, että Suomi menee kiinni juhlapyhinä. Tämä on ollut pitkään yhtä juhlapyhää ilman juhlaa.

Etäpalavereissa viruvat ystäväni itkevät iltaisin. Minun työnkuvaani tilanne ei ole muuttanut. Kirjailija tekee joka tapauksessa yksin työtä kotona. Mutta romaaniini keskittyminen on ollut lähes mahdotonta. Aihe ei tunnu enää miltään verrattuna virukseen.

– Ei maailma tähän lopu, vakuutellaan. Ei ehkä maailma, mutta joku läheisistäni voi loppua. Kuolema tuntuu vähemmän kammottavalta vaihtoehdolta kuin jatkuva epätietoisuus. Kuolema on ainakin selkeää.

Surutyö pikakelauksella

Juuri ennen koronaa erosimme mieheni kanssa. Surutyö tehtiin pikakelauksella. Meistä tuli koronan takia ystäviä nopeammin kuin kuvittelimme. Nyt ei ole vihanpidon aika. Yksi avioero sinne tai tänne. Mitä se merkitsee tähän verrattuna?

Yltiöpositiivisuus ottaa päähän.

– Itsekkäät ja pinnalliset ihmiset joutuvat nyt karanteenissa pysähtymään! eräs tuttavani julisti. – Tämä on tärkeää aikaa luovuudelle!

Sano se juuri työpaikkansa menettäneelle yksinhuoltajalle, ja hän lyö sinua turpaan, ajattelin.

Sama tuttava pyysi minua kävelylle. Kieltäydyin. Inhoan kävelemistä. Jos on pakko, haluan tehdä sen ihmisen kanssa, joka on järjissään. Kaikki eivät siis kärsi samalla tavalla.

– Mä viihdyn poikkeusoloissa, näyttelijäkollega tunnusti. Olin kateellinen. Minä en kykene näkemään tässä kriisissä mitään hyvää.

Kirjailija Michel Houellebecq kirjoitti esseessään: ”Tämä on banaali virus, jolla ei ole lunastavia ominaisuuksia. Se ei edes tartu sukupuoliteitse.”

Ei koskaan kannattaisi mennä nettiin lukemaan ihmisten höpinöitä. ”Kohta syömme naapureitamme”, joku ennusti. Kaikki ovat tietävinään hirveästi asioita. ”Tämä kestää korkeintaan syksyyn.” ”Maailma ei enää koskaan tule olemaan entisensä.” No, oliko se entinenkään niin hääppöinen?

Sairaalakassi ja Fazerin sinistä

Jossain vaiheessa jouduin täydelliseen paniikkiin. Tunsin hengenahdistusta ja painoa rinnan päällä. Nyt kuollaan kaikki. Ruoka loppuu kaupoista, lääkkeet apteekeista ja rahat pankeista.

Hamstrasin tonnikalaa, hapankorppuja ja talouspaperia. Se tuntui ylevämmältä kuin vessapaperin hamstraus. Sitten joku sosiaaliukkeli ehdotti alkoholin myyntikieltoa. Vietäisiinkö meiltä sekin? Lähdin pyörällisen matkalaukun kanssa Alkoon ja ostin hirveän määrän viiniä. Ylireagointia. Mutta mitä muuta näinä aikoina voi tehdä?

Luin lehdestä neuvon, että kannattaa pakata sairaalakassi valmiiksi ihan oman mielenrauhan takia.  Jos joutuu sairaalaan, ei välttämättä ole siinä kunnossa, että pystyisi miettimään, mitä siellä ajan mittaan tarvitsee. Pakkasin kassin. Laitoin sinne muun muassa Fazerin sinistä. Siitä olisikin paljon iloa hengityskoneessa.

Mieleeni tuli lohdullinen ajatus: Me voimme kuolla koska tahansa mihin tahansa muuhun kuin koronaan. Se helpotti kummasti. Jos ei suoranaisesti tehnyt onnelliseksi, niin jotain siihen suuntaan.

6 kommenttia