Apu

Anna-Leena Härkönen: Olen väsynyt olemaan ihmisten roskasäkki – Huutokohtaus kirjamessuilla oli elämäni parhaimpia hetkiä ja aion jatkaa samalla linjalla

Anna-Leena Härkönen: Olen väsynyt olemaan ihmisten roskasäkki – Huutokohtaus kirjamessuilla oli elämäni parhaimpia hetkiä ja aion jatkaa samalla linjalla
Anna-Leena Härkönen kirjoittaa kolumnissaan, että ei Kirjamessujen peruuntuminen häntä haittaa. Ei ole uutta kirjaa, mutta ei haittaisi muutenkaan.

Kirjamessut peruttiin tältä vuodelta. Se ei haittaa minua. Ei ole uutta kirjaa, jota markkinoida. Mutta ei se haittaisi muutenkaan. Messut ovat kävijöille mukava tapahtuma. Kirjailijoille eivät niinkään.

Pääasiassa inhoamme esiintymistä. Kun yksin puurtavat, arat ihmiset kaivetaan yhtäkkiä koloistaan ja tuupataan estradille, tulee ahdistus. Esiintymisiä voi olla yhden päivän aikana paljon ja paussit lyhyitä.

Vaikka haastattelijat ovat yleensä hyviä ja heidän kanssaan saa aikaan kiinnostavia keskusteluja, mikrofoni kädessään tuntee olonsa halvaksi. Kuin olisi maatalousnäyttelyssä kehumassa palkintolehmää. Messujen yleinen hälinä ja levottomuus tarttuvat. Kotiin palatessaan ei usein pysty muuhun kuin tuijottamaan seinää.

Toki tuntuu hyvältä, kun lukijat tulevat kertomaan, mitä jokin kirja on heille merkinnyt. Se kannustaa. Toisinaan saa kuulla jopa rakkaudentunnustuksia.

Sitten ovat ne rasittavat tapaukset. Halutaan ottaa kaverikuvat, mutta ei osteta kirjaa. Ilmaantuu ”sukulaisia”, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Joskus kirjailijan päälle kaadetaan oma katkeruus siitä, ettei ole saanut tekstejään julki kustantamoissa.

– Mikä siinä on, että mua ei julkaista, vaikka oon lähettäny käsikirjoituksia vaikka minne? kysyi joku edellisillä messuilla.

– En tiedä, vastasin rehellisesti.

Ainakin kerran messuilla on ollut turvamies. Esikoiskirjailijan sukulaiset olivat esittäneet tappouhkauksia. Fiktiivisen romaanin henkilöt muistuttivat heitä liikaa. Onhan se syy tappaa, totta kai. Mitään ei onneksi tapahtunut.

Varsinkin signeeraustiskillä sitä on aika suojaton, kun kuka tahansa voi tulla sanomaan mitä tahansa.

Edellisillä messuilla istahdin signeeraamaan romaaniani viimeisen esiintymisen jälkeen. Eteeni ilmestyi vanha nainen. Kirjaa hän ei ollut ostanut, mutta näytti olevan palautteen aika. Näin jo ilmeestä, että se ei tulisi olemaan rakentava palaute.

– Kuule, nainen aloitti. – Mä oon lukenu aikoinaan Häräntappoaseen ja se oli ihan okei, mutta sen jälkeen sun ottees on alkanu lipsua.

Tuijotin naista tyrmistyneenä. Minun otteeni oli siis lipsunut noin 35 vuotta. Päässä kilahti.

– Painu helvettiin siitä! huusin niin kovaa kuin kurkusta lähti. Nainen avasi suunsa.

– Turpa kiinni! Ei yhtään sanaa! Mulla on takana pitkä päivä, en ota nyt vastaan minkäänlaista paskaa!

Ihmiset tuijottivat hämmentyneinä. Nainen yritti vielä kerran sanoa jotain.

– Ala painua siitä jo! rääkäisin. Hän lähti. Aloin signeerata kirjoja.

– Anteeksi vaan tuo äskeinen, sanoin pariskunnalle jonossa. – Mullakin on joku raja.

– Ihan ymmärrettävää, he lohduttivat. – Me kuultiin, mitä se sano. Törkeetä.

Ystäväni Sami kertoi myöhemmin kuulleensa naisen marmattavan kirjakaupan myyjälle: ”Siellä se nyt signeeraa, mutta käytöstavoista ei ole mitään tietoa!”

Kahviossa sanoin kustantamon edustajalle, että minua ei saa enää jättää yksin signeeraukseen. Se luvattiin.

Minulla oli koko loppupäivän mahtava olo. Tappelin vastaan. Asetin rajat. Olen väsynyt olemaan katkerien ja ilkeitten ihmisten roskasäkki. Valehtelematta voin sanoa, että huutokohtaus oli elämäni parhaimpia hetkiä. Aion jatkaa samalla linjalla.

Julkaistu: 16.9.2020
1 kommentti