Perjantaina 15. syyskuuta päättyy monen vuoden odotus. Silloin koittaa Kuolleet lehdet -elokuvan ensi-ilta. Elokuvan tähti Alma Pöysti toteaa, että olo on nyt kaikin puolin absurdi – hän ei olisi vielä pari vuotta sitten edes uskaltanut unelmoida tilaisuudesta esiintyä Aki Kaurismäen elokuvan pääroolissa.

Täytenä yllätyksenä rooli hänelle tulikin. Asiat järjestyivät varsin kaurismäkeläiseen tapaan. Minkäänlaista koekuvausta ei järjestetty, vaan Kaurismäki soitti niin Pöystille kuin näyttelijä Jussi Vataselle ja pyysi heitä tapaamiseen. Tuossa tapaamisessa käsikirjoittaja- ohjaaja esitteli lyhyesti visionsa tulevasta elokuvasta ja tarjosi pääosarooleja näyttelijöille samalta istumalta.

– Huhu kertoo, että hän oli nähnyt roolini Tove-elokuvassa ja vakuuttunut sen perusteella, mutta totuutta en tiedä. Koko prosessi oli niin poikkeava ja suorastaan surrealistinen kokemus ensimmäisestä puhelusta alkaen, että olen joutunut välillä nipistämään itseäni, Pöysti kertoo.

Elokuvan tuotantotapa oli yhtä ainutlaatuinen. Käsikirjoitus oli ytimekäs ja vähäsanainen, mutta Pöysti kuvailee sitä silti kenties kirkkaimmaksi käsikirjoitukseksi, jonka on koskaan lukenut.

Poikkeuksellista oli sekin, että ohjaaja kielsi ehdottomasti tekstin harjoittelemisen ja pyrki kaikin keinoin rajoittamaan ottojen määrän vain yhteen – säilyttääkseen puhtaan aitouden tunteen. Toisaalta koska elokuva kuvattiin vanhan koulukunnan tapaan aidolle filmille, jokainen metri kelaa myös maksoi rahaa.

Kaikessa jännittävyydessään kuvausprosessi oli Pöystille äärimmäisen positiivinen kokemus.

– Se pitkään hitsautunut kuvausryhmä kaikkine jäsenineen otti meidät tulokkaat vastaan todella avuliaasti. Akikin usein näyttelee julkisuudessa melkoista koviksen roolia, mutta todellisuudessa hän on työyhteisön sisällä aivan mielettömän lämmin ja sydämellinen ihminen.

Elokuvan valmistuttua Alma Pöystin surrealistinen unelma vain jatkui. Kuolleet lehdet kutsuttiin mukaan Cannesin elokuvajuhlien viralliseen kilpasarjaan, ja työryhmä pääsi kulkemaan punaista mattoa pitkin maailman arvostetuimmalle filmifestivaalille. Kaikkialla arvuuteltiin, joko festivaalin pääpalkinto Palme d’Or eli Kultainen palmu vihdoinkin laskeutuisi Kaurismäen käsiin. Kakkospalkinnoksi mielletty Grand Prix häneltä löytyi jo ennestään.

Kävi kuitenkin niin, että Kuolleet lehdet sai Prix de Juryn eli niin sanotun kolmospalkinnon. Mutta Pöysti keskittyi ympäröivän Cannes-glamourin keskellä aivan muuhun kuin palkintoihin.

– Tapahtumassa oli jo tarpeeksi käsiteltävää. Se on hengästyttävä kokemus.

Kuka oikeastaan on Alma Pöysti? Tiedämme, että hän on Pöystien kuulua teatterisukua, asuu Helsingissä ja harrastaa mehiläistenhoitoa, mutta siihen loppuvat johtolangat. Googleta vaikka.

Tämä johtuu siitä, että Alma Pöystillä on tarkat rajansa. Hän vetää stopin tiukasti kotiovelleen: vaikka hän kertoo työstään ja kommentoi välillä kärkkäästikin yhteiskunnallisia asioita, hän ei halua koskaan vastata mediassa kysymyksiin yksityiselämästään. Siihen on syynsä.

– Mitä enemmän katsojat tietävät yksityiselämästäni, sitä enemmän se värittää työtäni heidän silmissään. Olen myös nähnyt, mitä yksityiselämänsä julkiseksi tekeminen voi aiheuttaa. Kun sen oven kerran avaa, se myös pysyy auki, ja julkisuus on armoton maailma.

Vaikka näyttelijöistä elää käsitys, että heillä on jatkuva tarve olla esillä, Alman mukaan se ei läheskään aina ole totuus.

– Olen monella tapaa yllättävän introvertti ihminen ja lapsena olin hirveän ujokin. Viihdyn myös usein yksin ja tarvitsen hetkiä, jolloin voin olla ihan hiljaa.

Hän on kiitollinen siitä, että elää aikakautta, jossa tietoa on niin paljon, että jokainen taiteilija voi itse harkita, paljonko itsestään antaa.

Sodan aikana, kun Alman isoisä syttyi lapsitähdeksi Suomisen Ollina, julkisuuden käsite oli Suomessa niin lapsenkengissä, ettei sellaisia asioita osattu vielä edes miettiä.

Tyhjästä Alma Pöysti ei silti ole putkahtanut. Tove-elokuva teki hänestä Suomessa tähden. Helsingin julkisessa liikenteessä matkustaneet ovat myös tutustuneet hänen ääneensä, sillä se kaikuu linja-autojen ja raitiovaunujen kaiuttimista, tulevista pysäkeistä ilmoittaen.

Lisäksi jokainen teatteria tai entisajan lasten iltasatuja seurannut tunnistaa väistämättä hänen sukunimensä.

Alman isä on ohjaaja Erik Pöysti, setä näyttelijä Tom Pöysti. Isovanhemmat olivat teatterin ja elokuvan ikonit Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson. Sukujuurtensa ansiosta Alma sai kasvaa teatterin maailmassa pienestä asti.

– En silti tiennyt, onko itselläni paikkaa siinä teatterin maailmassa ennen kuin vasta nuorella aikuisiällä. Se kyllä kiehtoi minua, mutta lukion jälkeen pidin välivuoden Pariisissa ja sain aikaa harkita.

Pariisin-vuotensa aikana Pöysti päätti, että hän lähtisi tavoittelemaan teatteripolkua, ja pyrki Teatterikorkeakouluun.

Pelkällä päätöksellä ovi ei silti auennut. Hän putosi valintakokeissa.

Pöysti ymmärsi itsekin, kuinka arvokas ja harvinainen opiskelupaikka on kyseessä, joten hän pani kaiken peliin ja pääsi lopulta sisään näyttelijälinjalle.

Läpipääsynsä jälkeen hän käytännössä asui koululla seuraavat neljä vuotta.

– Minulla on tietynlainen nörttigeeni, joka saa ihmisen tykkäämään koulusta, mutta osittain oli kyse siitäkin, että oli niin paljon opittavaa. Olen saanut toki perimäni ansiosta seurata teatteria ja sen prosesseja jo pienestä, mutta en ole koskaan pitänyt omaa ammattiani tai menestystäni itsestäänselvyytenä.

Pöysti kuitenkin huomauttaa välittömästi, että työtä pelkäämätön asenne päti visusti vanhempiinkin sukulaisiin.

– Isovanhemmilla oli jalat visusti maassa. He olivat sitä sukupolvea, johon Tove Janssonkin kuului, jotka olivat nähneet sodan ja muokkautuneet sen kynsissä. Joutuihan Lassenkin perhe Sortavalasta lähtiessään jättämään kaiken. Erityisesti isoäitini Bisse oli aivan mieletön osoittamaan elämäniloa. Hän kannusti aina tekemään siitä ainoasta elämästä niin henkisesti rikkaan kuin mahdollista.

Mutta tässä on tarinasta vain puolet. Teatteri-Pöystit ovat vain toinen puoli Alman suvusta. Hänen äitinsä Tua Ranninen teki pitkän uran toimittajana Hufvudstadsbladetissa. Tämän isä Thorvald Ranninen työskenteli ikänsä paperiteollisuuden palveluksessa ja äiti Rita Ranninen sihteerinä Soc & komissa eli Helsingin ruotsinkielisessä yhteiskuntatieteellisessä korkeakoulussa.

– Äidin puolella ei kukaan tehnyt minkäänlaista taidetta, ja he ovat vaikuttaneet elämääni ja kasvuuni ihmisenä ihan yhtä paljon. Ukki oli kotoisin erittäin köyhistä olosuhteista Valkoosta, ja se tausta on kannustanut minua puhumaan suomenruotsalaisuuden moninaisuudesta. Stereotypia pankkiireista ja kulttuuripersoonista elää voimakkaana, vaikka meistä löytyy yhteiskunnan koko kirjo: ihan yhtä lailla duunareita ja työttömiäkin. Olisi ihanaa, jos mekin saisimme suomenkielisten silmissä olla ihan mitä vain.

Erityisesti äidinisällä, johon Pöysti viittaa aina mofana tai ukkina, oli poikkeuksellisen suuri kunnioitus työtä ja käsillä tekemistä kohtaan. Hän oli rakentanut elämänsä itse sotien jälkeisessä Suomessa ja oppinut harvinaisen itsekurin, jota opetti myös nuoremmille polville.

– Teatterityöhön ukki suhtautui usein aika kyseenalaistavalla sävyllä. Hän kannusti hankkimaan kunnon ammatin, koska näyttelijäsuvun vesana teatterialalla on isot kengät täytettäviksi. Hänen ansiostaan en pelkää minkäänlaista työtä. Jos jäisin näyttelijänä työttömäksi, minuuteni ei romahtaisi siihen, vaan voisin ihan hyvin opetella uuden ammatin.

Nuorempana Alma tekikin lähihoitajan kesätöitä vanhainkodissa. Varsinaista koulutusta ei ollut, joten hän kävi kävelyillä, piti lauluhetkiä ja vaihtoi toki tarvittaessa lakanat ja vanhusten vaipatkin.

– Työni oli enimmäkseen ihmisestä välittämistä. Täysin samasta yhteydestä nautin teatterissa. En keksi kovin monta muuta paikkaa, jossa niin monet eri sukupolvet voivat kohdata, yhdistyä ja oppia toisiltaan samalla tavalla.

Alma vietti lapsena usein aikaa ukkinsa kanssa myös kävelemällä metsässä, ja tämä vaikutti paljon siihen, millaiseksi hänen suhteensa luontoon on muodostunut.

– Ukki osasi lukea luontoa hirmu hyvin. Hän opetti kasvit ja puulajit, mutta myös katsomaan metsää syvemmin.

Luonnon kautta Pöysti on opetellut käsittelemään myös pelkojaan. Näin syntyi myös yksi harrastus. Pikku-Alma astui maa-ampiaispesään, ja se laukaisi lamaannuttavan kammon. Tuon ongelman taklaamiseksi Alma perusti aikuisena kesämökilleen Loviisan saaristoon mehiläistarhan, jota on pitänyt jo kolme vuotta.

– Ihmiskunta on todella riippuvainen näistä pörriäisistä, mutta silti meillä voi olla niitä kohtaan pelkoa ja inhoa. Sen pelon halunnut selättää ja olen siinä onnistunut.