Näyttelijä Alina Tomnikov myöntää olleensa raskas perheelleen: ”Se loppui, kun pystyin päästämään irti imetyksen onnistumisen pakosta”

Viimeksi nauroin makeasti, kun lapseni toisti aivan samalla äänenpainolla ja intonaatiolla kuin minäkin, että ”semmosta”. Hän oli keksinyt itse laulun, josta en saanut selvää. Laulun loputtua hän kohautti olkiaan ja totesi: ”Semmosta.”

Lapsuuteni sitkein haave oli tulla näyttelijäksi, ja sellaiseksi tulin. Olen joutunut silti etsimään kiitollisuuden tunnetta yksinäisissä hetkissä, kun töitä ei ole ollut ja roolit menneet ohi. Tätäkö halusin? Halusinko laittaa sydämeni joka hetki tarjolle näin häilyväisellä ja persoonaan sidotulla alalla? Vastaan aina, että kyllä.

Teini-iässä inhosin erityisesti matalia farkkuja, mutta käytin niitä silti. Muistan, että siihen liittyi vahvasti alavatsan rusketus, joka piti saavuttaa kesän aikana. Järjetöntä, tyhjää ja turhaa, kun nyt sitä miettii.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun kollegani tai muu alan ihminen kertoo ideastaan, ja näen, miten tärkeä se hänelle on ja miten paljon hän siihen uskoo. Varsinkin, jos teemat koskettavat itseänikin. Viimeksi näin kävi ohjaaja-käsikirjoittaja Josefina Rautiaisen kanssa, kun hän muutama vuosi sitten kertoi minulle ajatuksia elokuvastaan Huutamisen taito. Josefinan tapa katsoa ihmistä on niin moniulotteinen ja tarkka, että tuli kylmät väreet ja liikutus.

Viimeksi kiljuin riemusta, kun sain puhelun agentiltani keväällä, että pääsen tekemään Irlantiin isoa kansainvälistä tuotantoa Bloodaxe. Se muutti suunnan monessa mielessä.

Kateellisena katson, kun monet ihmiset ympärilläni oppivat nopeasti uusia asioita. Jonkin laitteen käytön, uuden kielen, liikesarjoja. Olen itse asiassa todella hidas oppimaan ja joudun tekemään monia toistoja, jotta asiat jäisivät mieleeni tai kehoni. Oppiminen ei ole lahjani. Lisäksi olen usein aika laiska. Mutta olen sinnikäs asioissa, jotka koen itselleni tärkeiksi.

Pelkään kuollakseni korkeita paikkoja. Tulen aggressiiviseksi, jos minut ajetaan tilanteeseen, jossa en voi välttää niitä. En hyppäisi benjiä koskaan. En edes miljoonasta. Ainoastaan, jos hypoteettisesti voisin pelastaa sillä jonkun hengen, tekisin sen.

Pyydän anteeksi, että menin imetyksestä jotenkin niin sekaisin. Se onnistui, kunnes ei enää onnistunut, ja yllättäen asia meni ihon alle. Jälkeenpäin ajateltuna kävin ehkä läpi jonkinlaista synnytyksen jälkeistä masennusta, joka loppui kuin seinään, kun pystyin päästämään irti imetyksen onnistumisen pakosta. Muutamat kuukaudet ennen sitä olivat kuitenkin raskaat perheelleni. Siitä olen pahoillani. Toisaalta, olinhan puskenut sisältäni ihmisen ulos. Että ehkä sainkin olla vähän kanttuvei.

Viimeksi rakastuin tähän pikkukylään Irlannissa, jonne tuotanto minut majoitti kuvausten ajaksi. Olen täällä ymmärtänyt, että rauhallinen asumisympäristö sopiikin minulle todella hyvin, kunhan pääsen kävellen palveluiden lähelle. En itse asiassa tarvitse minkäänlaista ison paikan tuntua. Tarvitsen lähelle kaupan ja kahvilan, en muuta. Ja lapselle luontoa, jossa leikkiä.

Minun olisi pitänyt syntyä juuri silloin kuin synnyin. Olen huomannut lapseni kautta miten kiinni olen puhelimessani, ja olen joutunut korjaamaan käytöstäni paljon. Haaveilen ajasta, jolloin puhelin oli puhelin, kamera oli kamera, televisio oli televisio ja tietokone oli tietokone. Olen kiitollinen, että sain elää sen. ●