Tälläkin hetkellä joku kadehtii Aku Sipolaa, sillä 33-vuotias näyttelijä sukeltaa pian ensi-iltahumussa. Se on se taiteilijaelämän maaginen hetki, kun somekuvasto tyrkkää silmille punaisia mattoja, leveitä hymyjä ja selkääntaputtelijoita.

Sipolaa nähdään syyskuussa Spede-elokuvassa, jossa hän täyttää nuoren Vesa-Matti Loirin suuret saappaat. Aku valittiin rooliin ilman koekuvauksia. Se on kilpaillulla alalla kuin lottovoitto.

– Tietysti olen kiitollinen. Oli valtava kunnia päästä tekemään Veskun kaltaisen legendan rooli. Samalla tiedostan, että työstä tulevat risut ja ruusut ovat hetkellisiä, eikä niiden pidä antaa vaikuttaa liikaa mihinkään, Aku toteaa.

Realistisempi näkymä löytyy yleensä näyttelijöiden kalentereista ja pankkitileiltä. Pienellä ydinjoukolla on töitä mielin määrin, isolla osalla vain satunnaisesti tai ei ollenkaan. Akulla on kokemusta myös jälkimmäisestä.

Neljä vuotta sitten Akun puhelin lakkasi soimasta, eikä kukaan vastannut, vaikka hän lähestyi potentiaalisia työnantajia monia kanavia pitkin.

– Jahtasin töitä ja toivoin, että saisin edes jonkun roolin. Olin hädässä ja pelkäsin, että talouteni kaatuu kokonaan. Ajattelin, että minussa on jokin vikana, kun kukaan ei halua palkata minua.

Tuntemukset ovat tuttuja monelle, mutta Sipola on huomannut, että harva uskaltaa puhua niistä ääneen.

– Työttömyyteen liittyy yhä vahva häpeän leima. Se kolahtaa itsetuntoon, sillä määrittelemme arvoamme turhan usein työelämän onnistumisten ja epäonnistumisten kautta.

Epätoivo on helposti itseään ruokkiva kehä. Aku ymmärtää nyt, minkä vuoksi kollegat nappasivat usein roolit hänen edestään.

– Pelko epäonnistumisesta näkyi minusta varmasti kilometrien päähän. Olin liian tosissani ja katsoin maailmaa turhan kapean suppilon läpi. On ihan ymmärrettävää, että epävarmuudessa piehtaroiva ja menestymistä jahtaava ihminen ei herätä luottamusta.

Mikä Akussa sitten muuttui? Viime parin vuoden aikana Sipola on tähdittänyt Salatut elämät -sarjaa ja noussut miljoonayleisön eteen Putouksen kahdella kaudella. Kiinnostavia produktioita on tullut tasaisena virtana.

– Leposyke alkoi laskea, kun lakkasin yrittämästä liikaa ja aloin hakea hyväksyntää itseltäni muiden sijaan. Ymmärsin, ettei työttömyys tee minusta huonompaa ihmistä. Vedin selkeän rajan näyttelijäminäni ja itseni välille, ja aloin harjoitella myötätuntoisempaa asennetta itseäni kohtaan, Aku sanoo.

Kiitollinen Aku on myös ystäville, jotka osasivat olla tukena ja läsnä. Yksi yllättävimmistä yhteydenotoista tuli ravintoloitsija Matti Jämseniltä, joka oli yhteisten tuttavien kautta tiedustellut Akun tilannetta.

– Matti kysyi, haluaisinko tulla ideoimaan hänelle töihin tulevia hankkeita. Innostuin heti, sillä kaipasin tekemistä ja olen aina ollut kiinnostunut ravintola-alasta. Tuo maailma on tuttu myös vanhempieni kautta, sillä he toimivat aikoinaan ravintolayrittäjinä.

Vaikka yhteistyö jäi lyhyeksi Matti Jämsenin äkillisen kuoleman vuoksi, kokemus laajensi monin tavoin Akun maailmaa. Se muistutti ystävien merkityksestä vaikeina hetkinä, mutta avarsi myös ammatillista identiteettiä.

– Olen tehnyt aina laaja-alaisesti eri alojen töitä ja kokenut kaikki työpaikat merkityksellisiksi.

Aku on 18-vuotias, kun hän lopetti lukion kesken ja muutti Oulusta Vantaalle. Nuorimies ei tuntenut pääkaupunkiseudulta entuudestaan ketään, mutta onnistui löytämään töitä yrityksestä, jossa hän kuljetti asiakkaille mattoja pakettiautolla.

– Lukion keskeyttäminen ei varmasti tullut kenellekään yllätyksenä. Olin aika ahdistunut nuori, jolla oli koulussa haasteensa. Minulla ei koskaan todettu lukihäiriötä, mutta sitä on myöhemmin kyllä epäilty.

Nuorta Akua Sipola kuvailee nörtiksi, jota kiinnosti lähinnä tietokoneella pelaaminen, golf ja jazzmusiikki. Koulut ja ystäväpiirit vaihtuivat tiuhaan, sillä perhe muutti usein vanhempien töiden perässä.

– Lapsena näyttelijän ammatti olisi tuntunut todella kaukaa haetulta ajatukselta. En halunnut olla esillä mitenkään. Mieluummin kyhjötin yksinäni jossain nurkassa.

Ensimmäisen pilkahduksen tulevasta Aku sai rippileirillä viisitoistavuotiaana, jossa hän suostui pitkän maanittelun jälkeen esiintymään muille. Yleisön hauskuuttaminen oli ujolle pojalle kuin vapauttava kurkistus toiseen maailmaan.

– Tuntui hyvältä raottaa hiukan itseään ja tulla nähdyksi ryhmässä.

Ajatus näyttelijän työstä sai myöhemmin vahvistusta, kun perheen tuttavapiiriin kuulunut näyttelijä Mikko Leskelä totesi Akulle, että hänen kannattaisi lähteä opiskelemaan alaa. Murrosiässä taiteilijaidentiteetti alkoi juurtua Akuun muullakin tavoin.

– Polttelin lukiolaisena kerran tupakkaa Oulun Stockmannin kulmilla, kun tunsin tutun koputuksen olallani ja kuulin pettyneen isäni toteavan, että tupakanpoltto ei sovi sinulle kyllä yhtään. Otin paniikkiratkaisuna pitkät henkoset, katsoin isääni silmiin ja totesin hänelle olevani taiteilija. Hävettää vieläkin, mutta isää nuoren miehen pöyhkeä asenne lähinnä huvitti.

Tie nykyiseen ammattiin osoittautui lopulta töyssyiseksi poluksi, vaikka Aku pääsikin Tampereen yliopiston Näyttelijäntyön laitokselle jo 20-vuotiaana. Sitä ennen hän ehti opiskella näyttelemistä Lahden kansanopistossa.

Aku sanoo suoraan, että opiskeluvuodet olivat hänelle alusta loppuun kuin painajaista, jatkuvaa epämukavuusalueella sinnittelyä.

– Vaikka tiesin haluavani näyttelijäksi, elin seitsemän vuotta paniikissa ja mietin usein koulun keskeyttämäistä. Aina, kun jouduin lavalle tai katseiden eteen, kysyin itseltäni, miksi teen näin itselleni.

Tuntemuksistaan hän ei uskaltanut puhua kenellekään, ei edes omille vanhemmilleen.

– Minulla ei ollut työkaluja ahdistuksen käsittelyyn, joten vetäydyin. Pelkäsin elämää niin paljon, että kaikki tuntui vain pahalta ja epätodelliselta, Aku muistelee.

Vasta viime vuosina hän on ymmärtänyt, että vaikeimpiin opiskeluvuosiin saattoi liittyä myös jonkun asteista masennusta, johon hän ei osannut silloin hakea apua.

– Olen elänyt ison osan elämästäni tilassa, jossa ei ole ollut värejä, ja luullut sen olevan normaalia.

Enää Aku ei pelkää sanoittaa nuoruuden kipuilujaan ääneen. Hän toivoo, että muutkin uskaltaisivat puhua synkistä ajatuksistaan avoimesti, sillä tietää monen nuoren kärsivän samanlaisista tuntemuksista.

– Masennus, ahdistus ja muut mielenterveyden ongelmat ovat todellisia asioita, joita ei tarvitse hävetä ja joiden kanssa voi oppia elämään harmoniassa. Uskon, että ajan kanssa ne voi jopa voittaa kokonaan.

Nykyään Aku tunnistaa ajoissa alakulon puolelle lipsuvan mielen ja tietää, millä keinoilla syvyyksistä noustaan. Liikunta, riittävä uni ja terveellisempi ruoka­valio pitävät fysiikan ja mielen tasapainossa. Aku käy säännöllisesti kuntosalilla ja raivaa kiireisen arjenkin keskelle meditointihetkiä.

– Jos joku olisi sanonut nuorelle Akulle, että kyllä se olo siitä kevenee, kun lähdet treenaamaan, niin olisin näyttänyt hyvää tarkoittaville neuvojille keskisormea. Paljon on juttuja, jotka on pitänyt itse kantapään kautta oivaltaa.

Nuoruuden kokemuksia Aku on käynyt läpi myös terapiassa, mikä on osoittautunut hyväksi keinoksi parantaa itsetuntemusta. Hänen mielestään terapiakeskustelun arkipäiväistyminen on hyvä ilmiö, joka on madaltanut kynnystä avun hakemiseen. Toisin oli vielä kymmenen vuotta sitten, jolloin Aku sukuloi Siikajoella ja koki paikallisessa karaokebaarissa yllättävän kohtaamisen.

– Eräs kylänmies oli kuullut, että käyn terapiassa ja tuli kysymään suoraan, että oletkos Aku hullu. Muutaman vuoden päästä kohtasin miehen uudelleen. Hän kysyi varovaisesti, että uskaltaisikohan hänkin hakeutua terapeutin vastaanotolle. Se oli hieno hetki.

Epävarmuuksistaan huolimatta Aku huomaa ottaneensa elämässään vastaan yllättävän rohkeita haasteita. Viisi vuotta sitten hän ei olisi osannut kuvitellakaan improvisoivansa miljoonayleisölle Putous-ohjelmassa.

– Olen pelännyt niin paljon virheiden tekemistä ja kasvojen menetystä, että suora tv-lähetys oli viimeisin asia, johon saatoin kuvitella ryhtyväni.

Häpeä on Akulle yhä tuttu kaveri, mutta hän osaa suhtautua siihen armollisemmin.

– Olo keveni huomattavasti, kun lakkasin ottamasta itseäni niin vakavasti ja päästin irti turhasta itsekritiikistä. Jos jokin ei mene niin kuin olen suunnitellut, se avaa yleensä jonkun toisen polun. Sitä kautta eteen tulee aina jotain uutta, odottamatonta ja kiinnostavaa.

Samasta syystä Sipola päätyi lopulta Putoukseenkin, jossa näyttelijän heittäytyminen välittyi ruudun toiselle puolelle saakka. Akun hulvaton roolihahmo, mainoskliseitä laukova Mainos-Harri voitti viime keväänä Putouksen suositun sketsihahmokilpailun.

Seuraava haave kytee jo pinnan alla, vaikka pelkkä ajatus saa Akun kainalot hikoamaan. Lukiosta asti kitaraa soittanut Sipola haluaisi vielä jonakin päivänä julkaista ja esittää kirjoittamiaan lauluja.

– Vaikka se tuntuu nyt masokistiselta ja aivan liian henkilökohtaiselta, tiedän, että minun pitää mennä pelkojani kohti. Minulla on vain yksi elämä, enkä halua hukata sitä.

Heittäytymisen taitoa Aku kertoo oppineensa myös viisivuotiaalta pojaltaan, jonka kanssa elämä on ollut intensiivistä ja läheistä syntymästä saakka.

Väljemmässä työkalenterissa onkin ollut puolensa perheen kannalta.

– Lapsen kanssa olen ymmärtänyt konkreettisesti sen, että onni löytyy ihan muista jutuista kuin työstä. Ei tarvitse miettiä eilistä tai huomista, kun on vain tämä hetki. Poikani on guruni, jonka edesottamuksia seuraan rakastaen. Hän on muuttanut minua ihmisenä ja opettaa jatkuvasti leikin maailmasta, läsnäolon taidosta ja hetkessä elämisen merkityksestä.

Samalla reseptillä Aku pyrkii suhtautumaan maailman uhkakuviin, joiden edessä ihmismielellä on taipumus ajautua katastrofiajatteluun. Sipola haluaisi suojella lapsia synkiltä uutisilta.

– Jos tartutamme murheet lapsiin, hekin omaksuvat jatkuvan huolehtimisen ja pelkäämisen mallin. On kiehtovaa ajatella, että valoisammin suhtautuvista lapsista voisi kasvaa ratkaisukeskeisempiä aikuisia, joilla olisi paremmat edellytykset pärjätä tässä elämässä. Ehkä se pätee meihin aikuisiinkin.