ADHD-diagnoosien määrä on moninkertaistunut – Tätä kaikkea voi olla lukujen taustalla

Adhd-diagnoosien määrä on moninkertaistunut muutamassa vuodessa. Uusimmassa Käypä hoito -suosituksessa korostetaan, että nousu voi selittyä sekä virhediagnostiikalla että aiempaa paremmalla tunnistamisella, erityisesti naisilla. Adhd:tä voi myös olla todellisuudessa luultua enemmän.

Suomalaisessa julkisuudessa yleisin tulkinta kasvaneille diagnoosimäärille vaikuttaa olevan ylidiagnosointi. Tämä on johtanut siihen, että monet adhd-henkilöt kokevat, että heidän kokemuksiaan vähätellään.

Vertaistuen piirissä on myös herännyt huoli, uskaltavatko lääkärit edetä adhd-tutkimuksissa ylidiagnoosin pelossa. Käypä hoito -suosituksen mukaan esimerkiksi hyvä koulutodistus ei estä adhd-tutkimusten tekoa. Mutta mitä nopeasti lisääntyneiden adhd-diagnoosien taustalla on?

Kelan tutkimuspäällikkö Miika Vuori analysoi Suomen adhd-tilastoja yhtenä työnään. Hänestä ei ole päivänselvää, että Suomi olisi poikkeuksellinen ylidiagnosoija. Tähän on useita syitä.

– Kansainväliset diagnoosiluvut eivät ole keskenään vertailukelpoisia rekisterijärjestelmien ja terveydenhuollon erojen vuoksi. Järkevintä on vertailu muihin Pohjoismaihin, Vuori sanoo.

Suomi ja muut Pohjoismaat ovat niitä harvoja maita, joissa vertailu on ylipäänsä mahdollista, sillä niissä kerätään kattavaa tietoa eri rekistereistä. Suomessa on rekisteritiedon tuottamisessa Vuoren mukaan erityisen pitkät perinteet.

Aikuisten diagnoosimäärissä Islanti ja Ruotsi ovat itse asiassa Suomen edellä. Suomi ja Norja ovat tasoissa, ja viimeisenä tulee Tanska.

Koko väestön luvuista näkyy, että Ruotsi on ollut ainakin vuosikymmenen Suomea edellä diagnoosimäärissä. Historiallisesti Suomi oli pitkään selvästi kaikkia Pohjoismaita jäljessä, erityisesti tyttöjen kohdalla, joiden luvut olivat aikanaan lähes nollissa.

– Suunta saattoi kehittyä vain ylöspäin, Vuori sanoo.

Ero Ruotsiin onkin aikuisten diagnoosimäärissä kaventunut viime vuosina. Lapsilla tämä kehitys ottaa Ruotsia kiinni on alkanut jo aikaisemmin, ja nyt Suomi sijoittuu Islannin jälkeen toiseksi lasten diagnoosimäärissä. Vuoren mukaan Suomi ei enää ole merkittävästi muita Pohjoismaita jäljessä.

Vuori huomauttaa, että pohjoismaiset vertailut eivät perustu varsinaisiin diagnooseihin vaan lääkeostoihin. Lääkeostoista saatava tieto on yhtenäisintä. Aivan aukotonta vertailu ei näinkään ole, sillä lääkkeen aloittamiskäytännöt vaihtelevat.

Poikien nopeasti kasvava lukema Suomessa herättää Vuoressa eniten kysymyksiä ja myös huolta, mutta taustasyitä on vaikea erottaa. Suomessa aloitetaan alakouluikäisille pojille adhd-lääkitys jo useammin kuin Ruotsissa. Ruotsissa taas painotetaan vahvasti, että adhd-piirteisyyteen liittyviin vaikeuksiin täytyy saada muutakin tukea kuin lääkitys, kuten muokata ympäristöä.

Vuoren mukaan Ruotsi on ollut adhd:n tieteellisessä tutkimuksessa pitkään yksi edelläkävijöistä, mikä saattaa selittää adhd-lukujen tasaisempaa ja varhaisempaa kehitystä siellä. Ehkä Ruotsissa ei ole ollut samanlaista “diagnoosivelkaa” kuin Suomessa?

– Ruotsi on adhd:n tieteellisessä tutkimuksessa ihan kansainvälistä huippua. Meidän kannattaa pyrkiä jossain määrin toistamaan sitä, mitä Ruotsissa on tehty.

Kun mietitään ylidiagnostiikkaa, diagnoosimääriä verrataan myös siihen, kuinka monella prosentilla maailman ihmisistä tulisi olla adhd-diagnoosi. Arvio on kuitenkin epävarma. Satoja eri tutkimuksia yhdistelevät meta-analyysit antavat lasten kohdalla eri prosenttimääriä, noin 5–10 %, ja aikuisilla pienempiä.

– Tutkimusten laatu ja käytetyt menetelmät vaihtelevat, ja myös aikansa diagnoosikäsitykset saattavat vaikuttaa tuloksiin. Lisäksi tutkimusjoukot painottuvat poikiin, Vuori sanoo.

Jossain tapauksissa diagnoosimäärät alkavat jo ylittää esiintymisarviot. Esimerkiksi poikien luvut ovat Suomessakin nousseet yli 12 prosenttiin. Diagnoosien kasvu herättää luonnollisestikin epäilyjä ylidiagnostiikasta, mutta samalla mieleeni nousee kysymys siitä, muuttuvatko esiintymisarviot tulevaisuudessa lähemmäksi nykyisiä, selvästi korkeampia diagnoosilukuja.

– Jännä nähdä. Voi olla, että ajatus joskus muuttuu. Kysehän on inhimillisistä käytänteistä, Vuori erittelee.

Tilastoja hämärtää myös neurokirjon ilmiöiden päällekkäisyys: adhd:n ja autismin piirteet voivat muistuttaa toisiaan, ja ennen nykyisiä kriteereitä niitä ei edes voinut diagnosoida samalle henkilölle yhtä aikaa. Osa autisteista käyttää myös adhd-lääkkeitä, mikä heijastuu tilastoihin.

Joka tapauksessa tutkimustieto lisääntyy yhä nopeasti. Adhd-lääkkeet tulivat Suomessa enenevästi käyttöön vasta 2000-luvun alussa, ja ymmärrys niinkin monimuotoisesta ilmiöstä kuin adhd:stä vieläkin osin kesken. Varminta on tiedostaa se, kuinka paljon kysymyksiä jää edelleen avoimeksi.

– Koko ajan itsekin opin lisää.

Jaana Haapaluoma-Höglund käsittelee artikkelin aihetta myös kirjassa Aloittamista vaille täydellinen –ADHD työelämässä (Like 2025), jonka hän on kirjoittanut yhdessä Eva Kottosen kanssa.