Senkin tekopyhä viherpiipertäjä ‒ Miksi maailmanparantaminen leimataan niin helposti hurskasteluksi?
Metsäaktivistit polttavat klapeja nuotiossaan? Poliitikko syö vaalilupauksensa? Yritys esittelee mitättömiä tekoja isoina ympäristötoimina? Kestävyyskirjeenvaihtaja Mikko Pelttarin analyysissä pohditaan, mistä tekopyhyyden tunnistaa ja mitä haittaa siitä on.
Ajatuskin tekopyhyydestä puistattaa. Että joku ajattelee minun elävän puheideni vastaisesti, olevan valheellinen ja kiero. Tekopyhyydestä tietää varmasti sen, ettei itse ainakaan halua olla tekopyhä.
Siksi onkin kova juttu syyttää toista tekopyhyydestä. Se osuu ja satuttaa. Ei moista kovin usein kuulekaan.
Paitsi silloin, kun puhutaan ilmastosta tai ekologisuudesta. Suuryritykset ovat tekopyhiä, kun joko esittävät vihreitä tai eivät tee tarpeeksi, poliitikot, koska kalastelevat ääniä tuolta tai täältä, ihmiset ylipäänsä, koska kasvissyönnistään huolimatta lentävät ja herkuttelevat eksoottisia avokadoja.
Tekopyhyys kuulostaa sananakin pahalta. Siihen liittyy petosta, sellaista että pyrkii näyttämään paremmalta kuin onkaan.
Tekopyhyyttä on kuitenkin monenlaista. Siitä voi tulla syytetyksi, vaikka olisi miten aidosti huolissaan ympäristöstä ja yrittäisi toimia miten oikein vain.
Mitä tekopyhyys on?
Tekopyhyyden ajattelee tunnistavansa, kun siihen törmää. Silti sitä ei ole helppo määritellä, sanoo filosofi Otto Snellman.
Ainakin tekopyhyyteen liittyy ristiriita, esimerkiksi omien arvojen ja tekojen välillä, ja pyrkimys näyttää hyvältä tai paremmalta kuin onkaan. Tekopyhyyteen voi kuulua myös tietoista tai tiedostamatonta valheellisuutta.
Snellman tutkii tekopyhyyttä ympäristökeskustelussa: syytöksiä ja niiden perusteita. Tarkoitus ei siis aina ole osoittaa, ketkä ovat tekopyhiä ja ketkä eivät, vaan tutkia sitä, miten tekopyhyyttä käytetään esimerkiksi aseena keskustelussa.
Toiset tekopyhyyssyytökset ovat paremmin perusteltuja kuin toiset. Joka kerran on kysyttävä, miksi toiminta nähdään tekopyhänä ja miksi tekopyhyyttä pidetään vääränä juuri tietyssä tilanteessa.
‒ Tekopyhyyssyytökset ovat yleisiä ympäristö- ja ilmastokeskustelussa, koska aihe on politisoitunut ja kysymykset ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta ovat syvästi eettisiä, Snellman pohtii.
Kun puhutaan globaalista oikeudenmukaisuudesta, vastuusta jälkipolville tai luonnon kunnioittamisesta, tarvitaan suuria ajatuksia ja idealismia. Idealismi taas on herkästi ristiriidassa arkisen elämän kanssa.
Riski tekopyhyyteen on olemassa jo valmiiksi.
Miten tekopyhiä ollaan?
Mitä sitten tekopyhyydeksi sanotaan?
Ainakin viherpesua. Sitä, että yritykset tai poliitikot tai brändit rakentavat toiminnastaan ympäristöystävällisen kuvan, joka liioittelee tai vääristelee todellisuutta.
Viherpesu voi lähennellä suoranaista valehtelua, jossa väitetään jotain tehtävän, vaikkei tehdäkään. Siihen on syytä puuttua.
Viherpesulta haiskahtaa helposti periaatteessa ihan hyväkin teko. Esimerkiksi sellainen, että jauhelihapaketista on vähennetty hiukan muovia.
Se on aika mitätöntä, sillä ruoan hiilijalanjälki syntyy tuotannosta ja kulutuksesta, ja siitä hakeeko appeensa kaupasta jalan vai autolla.
Silti väite siitä, että jauhelihapaketista tulee niin ekologisempi, ei ole valhe. Pienilläkin teoilla voi olla yrityksen katsannossa merkitystä, jos noita pakkauksia tehdään tuhansia ja satojatuhansia.
Tekopyhyydestä syytetäänkin usein, jos tekee oikeansuuntaisen, mutta liian pienen liikkeen. Eikö se ole kohtuutonta, jos toisaalta jokainen ympäristöteko on hyvästä?
‒ Kaikki tekopyhyys ei ole niin haitallista, ja arvojen haastaminen pinnallisista syistä saattaa olla ympäristömurroksen kannalta hyödyllistäkin, Otto Snellman sanoo.
Eli vaikka tekisi ympäristötekoja ”näön vuoksi”, vaikkapa siksi, että kaveritkin tekevät, voi silti olla kokonaisuuden kannalta hyödyllistä. Hiilipäästöjen vähentäminen on hiilipäästöjen vähentämistä.
Pinnallinenkin ekologisuus on myös viesti. Sillä voi olla mukana muuttamassa normeja, joiden mukaan arki- tai yrityselämässä toimitaan.
Tekopyhä, vaikka kuinka yrittäisi
Suuryritysten ohella myös ilmasto- ja luontoaktivistit saavat oman osansa tekopyhyyssyytöksistä.
Kasvisruoan puolestapuhujia voidaan syyttää ulkomaisten kasvisten suosimisesta.
Tai kun Elokapinan aktivistit leiriytyivät vastustamaan Metsähallituksen hakkuita Aalistunturilla helmikuussa 2023, sosiaalisen median kommenttiketjuissa kyseltiin, ovatko mielenosoittajat tulleet paikalle autolla.
Eräs kommentoija kysyi: ”Onkohan teillä käynyt mielessä, että nuo teidän pahvikyltit on myös tehty siitä samasta puusta mitä sieltä metsästä kaadetaan?”
Filosofi Snellmanin mukaan nämä ovat näppäriä keinoja vältellä keskustelua kipeistä poliittisista kysymyksistä.
‒ Tällöin ei puututa ihmisten poliittisiin ehdotuksiin, vaan siihen millaisia henkilöitä he ovat, ja miten he elävät elämäänsä, Snellman sanoo.
Aktivistilta vaaditaan täydellisyyttä, koska hän pyrkii edistämään tärkeinä pitämiään arvoja. Syytöksillä pyritään mitätöimään näiden arvojen eteen tehty työ.
Suurelle yleisölle voi myös tuntua helpottavalta, jos aktivistit eivät näytäkään täydellisiltä. Iso osa suomalaisista arvostaa metsiä, ja aktivismi voi kiusallisesti pakottaa kohtaamaan omien arvojen ja tekojen ristiriitoja. Tai sen, ettei itse tee metsien eteen mitään radikaalia.
Aktivismin tarkoitus ei kuitenkaan ole näyttää, miten täydellinen ihminen elää, vaan vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja normeihin.
Ihmiselle itselleen pienetkin ”aktiivisesti” omaksutut toimet, kuten pyöräily, kasvisruokailu tai julkinen keskustelu voivat olla merkityksellisiä, koska niissä kuljetaan omia arvoja kohti. Vaikkei täydellisyyttä saavutettaisikaan koskaan.
Kierot poliitikot?
Poliitikkoja syytetään tekopyhyydestä, kun vaalilupaukset jäävät täyttymättä tai mieli muuttuu tiuhaan.
On toki tärkeää, että media seuraa poliitikkojen lupauksia ja tekoja. Aina ei kuitenkaan ole kyse suoranaisesta tekopyhyydestä, vaikka puheet ja teot eivät kohtaisikaan. Yksittäisistä lupauksista tulee harvoin lakeja ja säädöksiä pitkällisissä neuvotteluissa.
‒ Pitää katsoa, onko taustalla petollisuutta, sellaista, että tieten tahtoen pyrkii näyttäytymään parempana kuin onkaan. Demokratiaan kuulu myös se, että joskus mieli muuttuu, Snellman pohtii.
Näin vaalien alla puolueet tarjoilevat omaa ihannekuvaansa Suomesta: sellaista, joka syntyisi, jos he saisivat päättää. Kukaan ei kuitenkaan koskaan päätä yksin, ja osa tavoitteista jää aina toteutumatta. Vaalipuheiden äärellä on hyvä muistaa, että politiikassa päätöksiä väännetään kompromissien kautta.
Jos poliitikon toiminta näyttää hänen arvojensa vastaiselta tai hurskastelevalta, siitä voi olla suurta haittaa. Kovasti ympäristön puolesta puhuvat poliitikot ovat syynin alla, koska heidän odotetaan elävän erityisen hyveellisesti.
– Ihmiset suhtautuvat tekopyhyyteen hyvin kielteisesti. On melkein niin, että meidän on helpompi sietää pahuutta kuin tekopyhyyttä, Otto Snellman sanoo.
Sellaisia suoraanpuhujia, jotka kaunistelematta jättävät yleisesti hyväksytyt arvot sivuun, pidetään usein rehellisinä. Pentti Linkola oli tällainen todenpuhujana tunnettu.
Politiikassa ”kylmien ja epämiellyttävien totuuksien” latelijoita pidetään vakavina ja varteenotettavina, vaikka puhe olisi kuulijan omien arvojen vastaista.
‒ Usein realismi lipsuu petollisen kyynisyyden puolelle. Verhotaan poliittisen tahdon puute sanomalla, että ”Ei Suomi ilmastonmuutokselle mitään mahda, koska Kiina tai väestönkasvu”.
Kaikki välttelevät ristiriitojaan
Lopulta ristiriitaisuus ja tekopyhyys kuuluvat ihmiseloon, vaikka emme niistä yhtään pidäkään.
Otto Snellmanin mukaan ihmisillä on iso valikoima psykologisia konsteja, joilla omaa ristiriitaisuutta pyritään välttämään. Omia tekoja selitellään parhain päin monin tavoin, ettei kokemus eheästä itsestä horjuisi.
Juuri tällainen välttely voi muuttaa ristiriidan tekopyhyydeksi.
‒ Esimerkiksi moni metsäteollisuuden johtotehtävissä toimiva saattaa sanoa, että on henkeen ja vereen luontoihminen. Uskon, että tällainen puhe on yleensä aivan vilpitöntä. Ongelmallista tästä tulee, jos samalla annetaan ymmärtää, etteivät omat toimet ole luonnolle pahaksi, Snellman sanoo.
Suomessa käytetään yhä kestämätön määrä luonnonresursseja, hävitetään arvokkaita luonnonympäristöjä ja päästetään kasvihuonekaasuja ilmaan. Yksilötasolla suomalainen voi vaikuttaa osaan toimiensa vaikutuksista, muttei kaikkeen. Jos haluaa suojella luontoa, tekopyhyyttä on helppo nähdä peilissä.
Oman ristiriitaisuuden välttelystä voi olla jopa haittaa. Voi houkuttaa ajatella, ettei voi vaikuttaa asioihin lainkaan. Ristiriitoja synnyttävät itselle tärkeät arvot siirtyvät tällöin taka-alalle.
Otto Snellman ajattelee, että välttelyn sijaan omat ikävät kokemukset voi ajatella syyksi muuttaa yhteiskuntaa. Ympäristökriiseissä jokaisella on vastuunsa kannettavana, vaikkei ihanteeseensa heti pääsisikään.
– Ja taitavalle poliitikolle voi olla hyödyllistä osata elää tekopyhyytensä kanssa, jotta tietty idealismi pysyy elossa. Kun politiikka ei nykyään jaksa ihmisiä kiinnostaa, on hyvä, että on innostavia poliitikkoja.
