Tämän neuvon haluan antaa kevään ylioppilaille ja muille koulunsa päättäville – Tee mitä huvittaa!
Oma polku löytyy tekemällä hyvältä tuntuvia asioita. Omassa polussa on myös se jännä juttu, ettei sitä voi tietää etukäteen. Polun näkee vasta jälkeenpäin, kirjoittaa Satu Rämö.
Ystäväni kirjoitti puhetta ylioppilaille. Vaikka apuani ei olisi tarvittu, työnsin itseni mukaan suunnitteluun.
Halusin elää uudestaan hetken alle kaksikymmentävuotiaana forssalaisen lukion pihalla. Huojua aurinkoisena päivänä tolppakoroissa ja punata huulet helmiäispunalla, jonka etiketti lupasi plump-efektin. 1990-luvun lopussa huulia turvottava huulipuna oli trendikäs valinta. Kiiltäväkantiset lehdet ja paikallisen Euromarketin kosmetiikkaosaston integroitu markkinointiviestintä oli saanut minut uskomaan niin.
Minkä neuvon olisi halunnut saada silloin 25 vuotta sitten? Minkä ajatuksen haluaisin välittää kevään ylioppilaille ja muille koulunsa päättäville? Koko homma mahtuu kolmeen sanaan: tee, mitä huvittaa. Koska minulle on annettu 3 000 merkkiä tilaa, aion vähän täsmentää.
”On tehtävä asioita, joista nauttii. Edes hetken verran joka päivä. Jotain sellaista, minkä tekemisestä olisi valmis vaikka maksamaan.”
Omasta loppuelämästä päättäminen on aina vaikeaa. Mikä ammatiksi? Entä jos valittu jatko-opiskelupaikka onkin megalomaaninen virhe? Entä jos ei osaa valita tarpeeksi vetovoimaista alaa? Entä jos valitsen väärän puolison? Mitä jos päätökset vievät täysin väärään paikkaan – esimerkiksi katuojaan?
Ihan relevantteja pelkotiloja. Viiden vuoden kuluttua maailma on varmasti erilainen kuin nyt. Meillä on ammatteja, joita emme osaa vielä edes kuvitella. Megatrendit moukaroivat ympäristöä koko ajan uuteen muotoon. Ei sellaiseen voi valmistautua, josta ei vielä mitään tiedä.
Mutta ei hätää! Näin isojen kysymysten äärellä ei voi tehdä muuta kuin unohtaa järjen ja mennä kohti sitä, mikä tuntuu hyvältä.
On tehtävä asioita, joista nauttii. Edes hetken verran joka päivä. Jotain sellaista, minkä tekemisestä olisi valmis vaikka maksamaan.
Ei sellaista työtä – tai elämää – olekaan, mikä ei välillä saisi omaa oloa tuntumaan pieneltä ja hölmöltä, raastaisi hermoja, kyllästyttäisi tai aiheuttaisi isoja pettymyksiä. Siihen voi luottaa, että aina joku menee pieleen. Jatkaminen kaatumisen jälkeen on kuitenkin helpompaa, jos jatkaminen tuo itselle mielihyvää.
”Menin 21-vuotiaana kreikkalaisen turistisaaren ravintolaan sisäänheittäjäksi, koska se tuntui kivalta idealta. Jälkeenpäin huomasin, että se oli elämäni paras myyntikoulu.”
Oma polku löytyy tekemällä hyvältä tuntuvia asioita. Omassa polussa on myös se jännä juttu, ettei sitä voi tietää etukäteen. Polun näkee vasta jälkeenpäin. Kun jatkaa edes satunnaisia onnellisuudentunteita tuovien asioiden tekemistä ja katsoo myöhemmin peruutuspeiliin, huomaa tehneensä täsmälleen oikeita päätöksiä.
Kiinnostuin 21-vuotiaana villistä elämästä kreikkalaisella turistisaarella. En mennyt turistiravintolaan sisäänheittäjäksi, koska se tuntui kauppatieteiden opiskelijalle järkevältä uraliikkeeltä. Menin, koska se tuntui kivalta idealta. Vasta jälkeenpäin huomasin, että se oli elämäni paras myyntikoulu.
En usko unelmahöttöön, uskon asioiden tekemiseen. Uskon siihen, ettei kaikki ole mahdollista, eikä kaikkia unelmia voi saavuttaa, mutta uskon myös siihen, että aina silloin tällöin joku jonkun unelmista toteutuu. Tiedän varmuudella, että huulia turvottava huulikiilto näyttää juhlien jälkeisenä aamuna siltä kuin olisi saanut vakavan allergisen reaktion.
