Image

Essee: Yliopistomaailma on kriisissä, mutta tieteessä on myös paljon sellaista, mikä ei tarvitse yliopistoa

Essee: Yliopistomaailma on kriisissä, mutta tieteessä on myös paljon sellaista, mikä ei tarvitse yliopistoa
Tänä syksynä Janne Saarikiven vuosi ei alkanut yliopiston avajaisista. Professorista oli tullut työtön. Nämä ovat hänen jäähyväisensä yliopistolle, jossa kilpailu kiristyy jatkuvasti.
Julkaistu: 5.11.2021

Syyskuun ensimmäinen, yliopiston avajaispäivä, määrittää elämässäni vuoden kulkua. Se lopettaa kesän, merkitsee paluuta opiskelijoiden ja työtovereiden luo, toimintaan.

Punaisessa viitassaan rehtori puhuu latinankielistä eetosta ja yliopistopolitiikkaa kateederilta, joka kuljetettiin poroksi palaneen Turun Akatemiatalosta Helsinkiin vuonna 1827, samoin kuin juhlasalin mahonkiovet. Opiskelijat kansoittavat seminaarirakennus Porthanian käytävät, ja onnekas voi napata itselleen muovimukillisen valkoviiniä aivan ilmaiseksi.

Paitsi, että tämä vuosi on erilainen. En ole paikalla. Rakkaani, yliopisto, on hylännyt minut.

En uskonut, että näin kävisi. Suhteemme on pidempi kuin parisuhteeni, ja tavallaan intiimimpi.

Tuhansia tunteja ja kymmeniä vuosia on yliopistossa vatuloitu. Tunnen sen kellariloukkojen hajun ja sen, mistä löydän eräätkin kellastuneet niteet. Osaisin sinne unissanikin. Tieteenalani kollegat olen nähnyt useammin kuin äitini, kaukaisemmista sukulaisista puhumatta. Tiedän heistä paljon – ja toisaalta kuitenkin vähän, sillä menneinä vuosina olemme yleensä keskustelleet muusta kuin itsestämme.

Olin ensin teologian ja filosofian ylioppilas, sitten tutkimusavustaja, tohtorikoulutettava, post doc, yliopistonlehtori, tutkija ja lopulta professori. Viimeistä, korkeinta opettajaluokkaa olin sitäkin 10 vuotta.

Nyt olen työtön.

Tutkijoita on rahoitukseen nähden valtavasti liikaa.

Vuonna 2021 Suomen tiede- ja yliopistojärjestelmä on kriisissä. Tutkijoita on rahoitukseen nähden valtavasti liikaa. Ja harvoissa rahoitetuissa tutkijantehtävissä ehditään oikeasti tutkia.

Jos yliopiston opettajat eivät ole hakemassa rahaa, he ovat arvioimassa toistensa rahoitushakemuksia. Tai sitten he raportoivat Tuhat-tietokantaan julkaisuistaan ja esiintymisistään (ne ovat tärkeitä hakemusten kannalta), kirjaavat Sisu-tietokantaan opintosuoritteita ja SapHR-tietokantaan työtunteja (ylitöitä eli todellista työaikaa ei kuitenkaan saa kirjata).

Sitten onkin jo aika lähteä kokoukseen, jossa uudistetaan (jälleen kerran, miksi?) tutkintorakenne ja pääsykokeet sekä yhdistetään (miksi taas?) oppialoja, laitoksia tai yksiköitä.

Näytelmä ei ole yliopistolaisten ohjaama. Julkisuudessa on kerrottu Tampereen yliopiston uudistusprosessista, jossa konsultit jakoivat professorit wau-kokemuksia pohtineisiin ”kipinäryhmiin”, jotka nimettiin leijoniksi, kotkiksi ja leopardeiksi. Kun kirjoitin vaimoni kanssa suomalaisten yliopistojen muutoksesta, oli helppo löytää kymmenen yliopiston strategiasta samat banaliteetit ”osaamisesta”, ”innovaatioista” ja ”globaaleista ratkaisuista”.

On vaikea uskoa, että tällaisissa laitoksissa työskentelee maan älyllinen eliitti.

Vuonna 2010 astui voimaan uusi yliopistolaki, jota kokoomuksen entinen puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen kutsui ”fantastiseksi”. Se toi yliopistoihin ulkopuolisen johdon ja uuden julkishallinnon johtamis­opit.

Vaikka uudistuksen oli määrä lisätä yliopistojen autonomiaa, lisääntyi todellisuudessa ohjaus. Rahoitusta vähennettiin ja yliopistot pantiin hakemaan pääomaa. Yliopistot, jotka olivat riippuvaisia valtion rahoituksesta, tehtiin riippuvaisiksi myös yksityisestä rahasta.

Työntekijän kannalta suurin muutos oli juuri raportointi. Pitää kirjata julkaisut tietokantaan, koska yliopisto saa julkaisuista rahaa. Opiskelijat pitää saada valmistumaan, koska valmistuneista maksetaan. Opintoja pitää kytätä suunnitelmilla ja neuvonpidoilla ja panna ne tietokantaan. Rahoitusperusteita ovat myös ”profiloituminen”, ”kansainvälisyys”, ”stategian toteutuminen” ja niin edelleen. Kaikesta pitää raportoida, hiihaa!

Rahoituksen hankkiminen on sekin rahoitusperuste. Yliopistoihin etsitään yhä useammin professoreja, jotka ovat hankkineet tutkimukseensa rahaa, sen sijaan että etsittäisiin professoria, joka on tutkinut jotain.

Lakiin kuuluu myös yliopistoindeksi, jonka oli määrä taata yliopistojen tasainen rahoitus. Ensin se puolitettiin ja parin vuoden päästä jäädytettiin. Pian Juha Sipilän hallitus (2015–2019) leikkasi tieteeltä historiallisen paljon. Ministerit vähättelivät ja paimensivat tutkijoita. Valtiovarainministeri Stubb puhui ”dosenttien sepustuksista” ja pääministeri Sipilä ”kaikenmaailman dosenteista”. Opetusministeri Grahn-Laasosen mukaan yliopistoissa oli vallalla ”liian uinuva tyytyväisyys”.

Tutkijakollegiumissa, jossa tuolloin työskentelin, irtisanottiin koko hallintohenkilökunta. Kun tulin kollegiumista takaisin hoitamaan professuuria, oli laitoksen amanuenssi saanut kenkää.

Irtisanotun amanuenssin huone oli omaani vastapäätä. Olimme aloittaneet yliopistossa samana päivänä. Koin syyllisyyttä siitä, että minä sain jatkaa ja hän ei.

Kun amanuenssia ei ollut, minunkin työni muuttui hankalammaksi. Jouduin tekemään sen, mitä hän ennen, ilman kokemusta tai koulutusta: rekisteröimään suoritukset ja varaamaan luentosalit portaaleissa, joita kukaan ei opettanut käyttämään, olemaan kartalla siitä, miten opinnot vastaavat toisiaan erilaisissa tutkintokokonaisuuksissa.

Pahinta oli kuitenkin, että kun amanuenssia ei ollut, ei ollut ketään, joka ilmestyisi silloin tällöin kahvikuppi kädessä rupattelemaan niitä näitä. Organisaatioon oli lisätty tehoja, ja samalla siitä oli viety satunnaisten kohtaamisten lämpö.

Näin julkishallinto-oppeja toteuttava manageriyliopisto kävi kehooni. Kesti kauan ennen kuin tapasin lääkärin, joka sanoi: ruumiisi yrittää kertoa, että pysäytä jo hyvä mies.

Jo kauan ennen kuin yliopisto hylkäsi minut, aloin ymmärtää, että tässä parisuhteessa ei kaikki ole kunnossa.

Muistan, miten kesken repivän stressin, juuri luentoa pitäessä, kävi ruumiini läpi ensi kerran lämmin ja kylmä aalto, jota seurasi outo huimaus. Luulin saaneeni aivo­infarktin, mutta kun asioita sittemmin perinpohjaisesti tutkittiin, kaikki oli näennäisesti kunnossa.

Huimaus, hikoilu ja paniikki asettuivat kuitenkin vähän kerrassaan ruumiiseeni jäädäkseen. Puoli vuotta kävelin kuin laivan kannella, vinossa koko ajan. Laivalla todella olinkin. Sen sijaan, että olisin opiskellut alaani, pohdin maanisesti ihmiskohtaloita äärimmäisissä tilanteissa. Mielessäni vertasin omaa hankalasti jäsentyvää ahdistustani yliopistolla Tshushiman salmen meritaistelun sankareihin, joista ahmin lisää tietoa.

Näin julkishallinto-oppeja toteuttava manageriyliopisto kävi kehooni. Kesti kauan ennen kuin tapasin lääkärin, joka sanoi: ruumiisi yrittää kertoa, että pysäytä jo hyvä mies.

Väsymys, ärtymys ja sitten kyynisyys: alhainen itsetunto ja vääristyneen kielteinen kuva omasta osaamisesta. Olen kuin työuupumuksen kävelevä oppikirja.

Turhaan tuijotan tieteellisten julkaisujen tietokantaa, josta käy ilmi, että olen toimittanut 10 tiedeteosta, kirjoittanut 35 vertais­arvioitua artikkelia (niihin näyttää olevan 1 476 tieteellistä viitettä) ja niin edelleen. Tuntuu vain, että olen huono ihminen ja että ansaitsisin kovan rangaistuksen.

Uupumuksen ja kyynisyyden yhdistelmä taas vaikutti siten, että kun taas kerran piti venyä yli-inhimillisiin suorituksiin rahan hakemisessa, en vain kerta kaikkiaan enää pystynyt samoin kuin edellisinä vuosina. Olin puolitajuttomassa tilassa, jossa väsymys, itsesääli ja pelko velloivat toisiinsa lomittuen.

Näin päädyin työttömäksi.

Tällaisia yliopistolaiset ovat. He ovat niitä, joita koulussa haukuttiin hikipinkoiksi: ihmisiä, joita kiinnostaa yhtäältä suorittaminen ja toisaalta opettajilta ja auktoriteeteilta saatu tunnustus. He ovat yleensä kaikki hyviä alallaan mutta ahdistuneita siitä, että eivät kuitenkaan ole tarpeeksi hyviä. Toisin sanoen he ovat mahtikarjaa julkishallinnon managereille.

Kun yliopistolainen saa tutkimusrahaa tai viransijaisuuden, hän hihkuu ilosta. Kun hän ei saa, hän ajautuu itsesyytöksiin ja saa vertaistukea toiselta yliopistolaiselta, joka hänkin on saanut hylsyjä tutkimussuunnitelmistaan.

Barrikadeille ja protestoimaan ei lähde kukaan, koska kaikki ovat yksilöitä vailla luokkaidentiteettiä ja sitä paitsi kilpailevat keskenään.

Yliopiston mielentila on skitsofrenia. Kysymys on tieteestä, joka riippuu koko yhteisöstä, menneistä ja tulevista sukupolvista. Mutta yhteisön perusasetelma on kilpailu, yksilöiden arviointi toinen toista vastaan, säännöillä, jotka muuttuvat koko ajan.

Työtön tutkija voi hakea Suomen Akatemialta hanketta päästäkseen taas yliopistoon, mutta muutkin hakijat ovat tohtoreita ja dosentteja. Vain joka kymmenes saa rahaa. Tutkijakollegiumiin pääsee hakijoista kolme tai neljä prosenttia. Lyhyttäkin sijaisuutta tai apurahaa hakee usein kymmeniä tutkijoita ympäri maailmaa.

Vaikka hakeminen ei ole yliopistolaisen varsinaista työtä, se on lopulta ainoa, jolla on merkitystä, sillä tässä työssä palkka täytyy järjestää itse. Hakemukseen panostetaan enemmän kuin tutkimusjulkaisuihin. Sen tulee vastata aina uusiin ja epäselviin kriteereihin (”huippututkimus”, ”tieteidenvälisyys”, ”eurooppalainen innovaatio”, ”kansallinen strategia”). Se varustetaan sellaisilla sanoilla kuin ”digitalisaatio”, ”osallistaa” tai ”yhdenvertaisuus”, jotka vaihtuvat vuosittain. Tämä kaikki tehdään yleensä englannin kielellä, jota suomalaisenkin oletetaan osaavan niin hyvin, että hän voi kilpailla Oxfordin alkuasukkaiden kanssa.

Hallitukset toisensa jälkeen ovat lisänneet tutkijakoulutusta, oikeisto innovaatiofirmoja buustatakseen ja vasemmisto työttömyyskortistoa siivotakseen.

Koska mikään todellinen tutkimus ei täytä rahoittajan kriteerejä, on hakemisessa kyse oman osaamisen vääntämisestä spagaattiin sellaisen raadin edessä, joka jostain syystä vaatii spagaattia. Kyse on valehtelusta rahan takia, valehtelijoina maan korkeimmin koulutetut ihmiset.

Pätevöityminen tutkimuksessa ei lisää mahdollisuuksia saada tutkimukselle rahaa, päinvastoin. Tutkijanuran alkuvaiheen rahoitusvaihtoehdot vähenevät, kun kiipii ”urapolkua” ylös. Väitöskirjantekijöitä on yliopistolla moninkertaisesti verrattuna post doceihin, joista vain harva saa lehtorin tai professorin tehtävän. Moniin tehtäviin on myös ikärajoitus: maksimissaan kuusi vuotta sitten väitelleille tai 12 vuotta sitten väitelleille.

Samalla kun mahasi kaartuu keski-ikäisen pömppään ja rahoitus kapenee, tieteen muodit muuttuvat ja naamasi kuluu. Raadeissa ajatellaan, että jaa, tuo on jo saanut aikaisemmin rahaa, eiköhän anneta nyt jollekulle nuorelle. Tai että tämä on miehen tutkimusrahoitushakemus, mutta että kyllä naisiakin pitäisi välillä rahoittaa. (Tiedän, että juuri näin raadeissa puhutaan, koska olen itse ollut monien raatien jäsen).

Mitä paremmin osaa tutkia, sitä todennäköisempää siis on, että tutkimiseen ei saa rahaa. Hallitukset toisensa jälkeen ovat lisänneet tutkijakoulutusta, oikeisto innovaatiofirmoja buustatakseen ja vasemmisto työttömyyskortistoa siivotakseen. Tutkijaksi kouluttuneiden tutkimus taas ei ole hallituksia kiinnostanut.

Kansallisteatterissa esitetään Juha Jokelan näytelmää Dosentit, jossa päähenkilö Johanna Virtanen tutkii yliopistoyhteisön pahoinvointia. Yliopiston johto syyttää häntä brändin heikentämisestä, ja sosiaalisessa mediassa hän joutuu pilkan ja vihan kohteeksi.

Vain harvoin on teatteri näin brutaalin ajankohtaista. Hieman ennen ensi-iltaa tunnetut tv-toimittajat Ivan Puopolo ja Susanne Päivärinta ilkkuivat Twitterissä Suomen Akatemian rahoittamien tutkimushankkeiden nimille. Pilkan syyksi esitettiin huoli verovarojen käytöstä.

Yksittäisten tutkimushankkeiden kaivelu on pateettista ja vihamielistä, aivan siitä riippumatta, minkä ylevän syyn sille keksii. Se perustuukin pelkkiin triggeröiviin sanoihin: feminismi, poetiikka, hahhaahaa. Sellaisena se ei kerro tutkimuksen rahoituksesta mitään, mutta toimittajista ja heidän tiedonhaun tavoistaan se kertoo kyllä jotakin vaivaannuttavaa.

Yleisellä tasolla huoli siitä, että yhteiskunnan rahat menevät oikeaan paikkaan, on silti aina aiheellinen. Kun ministerit saavat budjetin eteensä, vastakkain on monta hyvää, ja kaikkea ei rahoiteta. Miksi tiedettä pitäisi?

Yliopistossa on alkuaan kyse kasvatuksesta ja koulutuksesta. Jo varsin varhain havaittiin, että useimmista asioista ei tiedetä juuri mitään ja että niitä tulee tutkia. Samalla huomattiin, että tutkimus edellyttää vallitsevien totuuksien kyseenalaistamista.

Siksi vallanpitäjillä – kirkolla, valtiolla, puolueella, kellä milloinkin – ja yliopistolla on ristiriitainen suhde. Yhtäältä jokainen vallanpitäjä haluaa, että sillä olisi paras teknologia, hienoin teollisuus ja voimakkain armeija. Tätä kaikkea rakentamaan tarvitaan ylivertaista tiedettä, jota taas ei synny ilman vapaata mieltä ja luovaa kriittisyyttä.

Toisaalta mikään ei uhkaa valtiota, sen teknologiaa, teollisuutta ja armeijaa niin kuin todellinen luova kriittisyys. Vallan­pitäjät epäilevät yliopistoa, vallankumousten kehtoa, hyvästä syystä.

Tieteessä on siis kyse huoltovarmuudesta. Emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan, ja siksi pitää tuntea, tutkia maailmaa.

Tieteen rahoittamiseen ei silti oikein ole vaihtoehtoa.

Kun koronavirus muutti maailman muutaman kuukauden aikana, kaikki hallitukset ympäri maailman alkoivat huutaa ”tutkittua tietoa”. Kuka sitä tuottaisi ellei päivystävä ja sepusteleva, halveksittu dosentti?

Entä muistatteko kun Amerikan pilvenpiirtäjään joitain vuosikymmeniä sitten iskeytyi arabien ohjastama lentokone. Yhtäkkiä oli arabian kielen professori Jaakko Hämeen-Anttila kaikkien kanavien haluama kommentaattori.

Itse olin ennen työttömyyttäni suomalais-ugrilaisten kielten professori. Muistan yhä, miten juuri silloin kun tulin yliopistoon tapahtui sellainenkin asia, että Suomen viereen ilmestyi valtio nimeltä Viro. Sen kielen ja kulttuurin asiantuntijoita koulutettiin ainoastaan nukkavierussa oppiaineessamme, joka yhtäkkiä muuttui presidenttien vierailukohteeksi.

Viron kielen professuuri on nykyisin täyttämättä rahapulan takia.

Tieteessä on siis kyse huoltovarmuudesta siinä missä kotimaisessa viljassa ja turvallisuudesta siinä missä hävittäjähankinnoissa. Emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan, ja siksi pitää tuntea, tutkia maailmaa.

Yhteiskunta rahoittaa viidellä miljardilla armeijaa ja kolmella miljardilla maataloutta vuosittain sekä antaa ainakin miljardin haitallisiksi arvioituja yritystukia. Yliopistoja taas rahoitetaan 1,8 miljardilla ja vapaata tiedettä, Suomen Akatemiaa, 0,5 miljardilla. Miettikääpä näitä summia, kun joku poliitikko seuraavan kerran kertoo, että Suomi on korkean osaamisen maa, jonka tulevaisuus on koulutuksessa!

Tällä hetkellä puolustusvoimille hankitaan 10 miljardilla hävittäjiä ja 1,3 miljardilla sotalaivoja. Tämän kirjoittaja – kuten kai suurin osa suomalaisista – on sitä mieltä, että se on oikein. Ei tulisi mieleenkään tivata lennoston johtajalta Twitterissä, että minkä takia hävittäjäkoneissa on noita ja näitä kalliita hilavitkuttimia. Luotan vain yksinkertaisesti, että asiantuntijat ovat asiaa harkinneet. Että jos maassa on armeija, joka puolustaa meitä puoluekantaan, ihonväriin ja kirkkokuntaan katsomatta, se on kaikkien etu.

Nyt pyytäisin, että suomalaiseen sivistys- ja tietojärjestelmään, yliopistoon ja tutkimuslaitoksiin suhtauduttaisiin suunnilleen samoin kuin armeijaan tai ravinnontuotantoon. Että sitä rahoitettaisiin samalla tavoin tasaisesti, ilkkumatta ja luottavaisena.

Tieto ja tutkimus ovat luoneet Suomeen aikoinaan paperiteollisuden ja kännykkä­teollisuuden, mutta ehkä vielä tärkeämpänä asiana ne ovat luoneet tietoisuuden siitä, että tämä paikka on nimeltään Suomi ja että se on maa.

Tieteestä muistetaan aina mainita, että se luo innovaatioita. Mutta ehkä tärkeämpää on kuitenkin, että se luo identiteettejä: sen, mitä ihmiset tietävät olevansa. Tieteeseen tutustuminen luo kriittisiä ihmisiä, jotka eivät usko hallitusta ja mediaa. Sellaiset ihmiset vasta luovat itsenäisyyden, joita kannattaa puolustaa kalliilla asejärjestelmilläkin.

Sanon kaikille tohtorikoulutettavilleni: lähtekää Suomesta, jos siihen on mahdollisuus. Edellytykset tieteen tekemiseen ovat paremmat Ruotsissa, Norjassa, Hollannissa tai Sveitsissä.

Mikä on tieteenharjoituksen tulevaisuus Suomessa?

Hallitus, joka omien sanojensa mukaan on tekemässä ”koulutuksen kunnianpalautusta”, ei juuri ole palauttanut edellisten hallitusten leikkaamia rahoja yliopistoille. Samalla se kaavailee opiskelijamäärien kasvattamista viidenneksellä ilman uutta pysyvää rahoitusta.

Vaikuttaakin olevan siten, että yliopistopolitiikkaan on Suomessa hankalaa vaikuttaa äänestämällä. Sama peruslinja, valvonta, mittaaminen ja vertailu, jatkuu hallituspohjasta riippumatta. Niin myös ajatus, että tiede on alisteinen jollekin muulle: innovaatiopolitiikalle, yritysten tukemiselle, työllisyyden, sosaalipolitiikan tavoitteille.

Sanon kaikille tohtorikoulutettavilleni: lähtekää Suomesta, jos siihen on mahdollisuus. Edellytykset tieteen tekemiseen ovat paremmat Ruotsissa, Norjassa, Hollannissa tai Sveitsissä – itse asiassa varsin monessa paikassa.

Lohtua kuitenkin on. Yliopistossa voi nimittäin sammuttaa valot, mutta ihmisen mielessä ei.

Minulla on kollega, jonka olen tuntenut koko akateemisen urani ajan. Jo aikaa sitten hän lakkasi hakemasta töitä ja apurahoja, koska tuntee lihassaan sekä hakemisen vaivan että onnistumisen alhaisen toden­näköisyyden. Hän elää pienillä työpalkkioilla ja sosiaaliturvalla, mutta hänen julkaisuluettelonsa on laajempi ja korkeatasoisempi kuin monilla professoreilla.

Ehkä hän onkin yliopiston tulevaisuus?

Vuosien varrella, yliopiston muut­tuessa mahdottomammaksi, olen alkanut miettiä, että tieteessä on paljon sellaista, mikä ei tarvitse yliopistoa. Tiedän sen, koska työttömän tutkijan arjessa ymmärrän, miten en osaa lakata ajattelemasta esoteerisia tieteellisiä ongelmia, vaikka en saakaan palkkaa.

Olen alkanut pohtia, että pitäisin luentosarjan puistoissa yliopiston lähettyvillä, ilman palkkaa ja yliopistohallintoa tietenkin. Ja kun puistot lokakuun loppua kohti käyvät liian kylmiksi, siirtyisivät luennot kahvilaan ja baariin. Sinne tulisivat ne, joita kiinnostavat luennolla puhuttavat asiat, ei siitä saatavat tutkinnot ja opintopisteet. Palattaisiin aikaan, jolloin yliopistossa oli kyse tiedosta, kriittisyydestä ja yhteisöllisyydestä, ei minun tai jonkun toisen urasta tai innovaatioklusterista.

Tiede muuttuu vapaaksi vähän kerrassaan. Professoreita vaaditaan vielä julkaisemaan korkeimmalle rankatuissa lehdissä. Mutta samaan aikaan avoimessa nettiportaalissa Academia.edussa on mahdollista käydä avoimia arviointikierroksia, joissa kaikki halukkaat alan asiantuntijat toimivat vertaisarvioijina.

Avoimessa foorumissa saamani palaute on ollut parempaa ja syvempää kuin ”oikeiden huippujulkaisujen” lopulta melko sattumanvaraisilta arvioijilta saamani. Se osoittaa, miten jokainen oikea tutkimus on syntynyt lukemattomien asiantuntijoiden yhteistyönä.

Vanha yliopisto oli nimeltään universitas, yhteys. Ajatellessamme uraa ja suorituksia olemme kadottaneet sen. Olemme ajatelleet itseämme, vaikka olisi pitänyt ajatella yhteisöä, ja samalla kadottaneet itsemme, sillä yksin emme ole mitään. Paradoksaalista kyllä, yhteisö on siihen ohjannut. Mutta nyt se on loppu.

Emme ole yliopistolaisia, koska haluamme kilpailla keskenämme. Ei, haluamme oppia tuntemaan todellisuuden yhdessä. Emme halua olla myöskään kasvuyrittäjiä tai innovaattoreita. Emme halua olla ”huippua” jollain älyttömällä mittarilla - haluamme, että meitä kunnioitetaan eikä väännetä mittanauhaan sopiviksi.

Yliopisto on alkuaan pyhä paikka, tiedon ja viisauden yhteisö. Siksi sen ovella on antiikista tuttuja pylväitä ja latinankielisiä lauseita. Se pitää jälleen tehdä viisauden kodiksi.

Kaiken raportoinnin, tilastoinnin ja kilpailun takana on kuin onkin asiaa. Tuolla jossain on maailma, ja ihmisen on mahdollista kasvaa kriittiseksi.

Yhteisö, keskustelu, keskinäinen tukeminen, yhdessä luominen ja innostunut oivallus, todellinen universitas, on jo olemassa. Mahtuuko se suomalaisen yliopistojärjestelmän sisälle, onkin sitten jo toinen kysymys. Jos se ei mahdu, sen voi viedä puistoon tai kahvilaan.

On silti toinenkin ehdotus. Hyvä yliopistolainen, universitaksen kansalainen! Miten olisi vääristyneen peilin sijasta oikealle ja vasemmalle katsominen. Siellä on toisia tutkijoita, samanlaisia kuin sinä. Kehittäkää nyt luokkatietoisuus! Ette ole yksin: olette arvokas tiedon ja kritiikin etujoukko!

Ja sitten: lakko, ulosmarssi, taistelu. Takanamme on 1 000 vuotta sivistystä, voitettavanamme koko maailma. Vastustajallamme taas on takana kolme vuotta konsulttiopintoja ja massi rahaa.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
3 kommenttia