Tyhmyydellä on vaarallinen sisarpuoli: pahuus – sen me näemme paraikaa maailmanpolitiikassakin
Sivistyksen ja kulttuurin ympärillä vallitsee paraikaa vihamielinen keskusteluilmapiiri. Kokonaiset tieteenalat halutaan savustaa ulos yliopistoista, koska niistä ei ole kuulemma “mitään hyötyä”, kirjoittaa Asta Leppä.
Nuori opiskelija kertoi merkillisen esimerkin. Hän oli kehittämässä vesi-insinöörien kanssa peliä, jonka yhtenä osana oli kosteikon ekosysteemi simppeliin yläkoulutyyliin.
Opiskelija oli kuin puulla päähän lyöty. Aikuiset vesi-insinöörit eivät nimittäin tienneet kosteikon eliöstöstä juuri mitään. Edes saukkoa he eivät tunnistaneet.
Miten tämä oli mahdollista?
Opiskelijalla oli hyvä teoria. Samaa selitystä sivusivat Aalto-yliopiston professorit Henrikki Tikkanen ja Henri Weijo Helsingin Sanomien taannoisessa Vieraskynä-kirjoituksessaan (7.3.2025).
Opiskelu oli siiloutunut.
”Viime vuosina myös lukio on muuttunut yhä voimakkaammin välineelliseksi, siis portiksi korkeakouluun, ja sen yleissivistävä alkuajatus on kärsinyt inflaation.”
Viime vuoden syksyllä silmiini osuivat niin sanotun Sivistysbarometrin kyselytulokset. Barometrin mukaan peräti 87 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että hyvinvointiyhteiskunta rakentuu sivistyksen ja koulutuksen varaan. Yli 70 prosenttia oli huolissaan yleissivistyksen rapautumisesta ja kaksi kolmasosaa heikentyvästä lukutaidosta.
Itseäni tulos yllätti. Ei siksi, ettenkö olisi ollut enemmistön kanssa samaa mieltä, vaan lähinnä mietiskellen, miten vihamielinen keskusteluilmapiiri sivistyksen ja kulttuurin ympärillä silti paraikaa vallitsee. Kokonaiset tieteenalat halutaan savustaa ulos yliopistoista, koska niistä ei ole kuulemma “mitään hyötyä”.
Juuri hyödyn problematiikka on kaiken keskiössä.
Tikkanen ja Weijo suuntaavat katseensa historiaan ja siihen, miten suomalainen korkeakoulujärjestelmä alun perin kehittyi. Ensin haluttiin kouluttaa pappeja kirkkoihin ja virkamiehiä valtiolle, sitten päällimmäiseksi nousi ajatus “valmiista maisterista”, joka sujahtaisi työelämään kuin hansikas käteen. Siinä missä eurooppalaisissa verrokkimaissa kandidaatin tutkinto on ennen muuta yleissivistyksen ja tietopohjan luomista, Suomessa se on vain johdonpätkä maisterin tutkintoon ja pikaiseen työelämään.
Viime vuosina myös lukio on muuttunut yhä voimakkaammin välineelliseksi, siis portiksi korkeakouluun, ja sen yleissivistävä alkuajatus on kärsinyt inflaation. Jo ensimmäisenä vuonna lukiolaisen on mietittävä, mitä aineita hän aikoo kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa ja panostaa niihin, jotta paikka jatko-opintoihin heltiää. Muulla ei niin väliä.
Niin kuin vaikka ekosysteemeillä.
”Kun tietoa ja käsitteitä on vähän tai ei lainkaan, selitykset kursitaan kokoon siitä, mitä on käsillä.”
Ihminen tarvitsee ajatteluunsa työkaluja – tietoa ja käsitteitä. Kun niitä on vähän tai ei lainkaan, selitykset kursitaan kokoon siitä, mitä on käsillä. Huhuista, tarinoista, juoruista, mutusta, salaliittoteorioista. Mielipiteet ja näkemykset muuttuvat hauraiksi – ja ihmiset manipuloitaviksi.
Ei myöskään riitä, että tuntee putkinäköisesti vain oman alansa ongelmat, koska kompleksisessa maailmassa kaikki liittyy kaikkeen.
Aivan erityisesti kannattaisi muistaa, että tyhmyydellä on vaarallinen sisarpuoli: pahuus.
Sen me näemme paraikaa maailmanpolitiikassakin.
