Yle Urheilu suhtautuu naisjalkapalloiluun ja Helmareihin alentuen – Pikku Kakkonen on asia erikseen

Helmarit, lempinimeltään Suomen A-maajoukkue, kohtaa lokakuussa naisten EM-jatkokarsinnan ensimmäisessä vaiheessa Montenegron tavoitellessaan paikkaa jalkapallon EM-lopputurnaukseen, joka pelataan ensi kesänä Sveitsissä.

Urheilullinen, kilpailullinen, pelillinen, taktinen ja ottelusuunnitelmallinen asetelma on erittäin mielenkiintoinen.

Otteluparin, siis kaksiosaisen jatkokarsintavaiheen, voittaja saa loppusyksyn ratkaisevissa peleissä vastaansa joko Unkarin tai Skotlannin. Yksittäiset otteluthan eivät tiettävästi ole ottelupareja, vaikka toisin kuulee usein kerrottavan ja valistettavan.

Suomi – korjataan: Helmarit – sijoittui kovassa karsintalohkossaan Italian, Hollannin ja Norjan jälkeen neljänneksi eli viimeiseksi. On kiintoisaa, että jumbosijaltakin voi ponnistaa jatkokarsintaan ja jopa itse kisoihin. Jalkapallon huipputasollakaan ei kai tätä nykyä saa kenellekään tulla paha mieli, mikä horjuttaa kiusallisesti urheilun ikiaikaista peruseetosta.

On hienoa, että valtakunnallinen Yle on ottanut asiakseen tuottaa ja näyttää kanavillaan Helmarien kaikki pelit. Eikä pelkästään pelit, vaan myös taustoja, ilmiöitä, niitä kuuluisia tarinoita. Huikeen mageeta ja törkeen siistii – hats off, U know! Eixnii?

Kysymys odottelee vastaajaansa.

Lisää kysymyksiä. Miksi Ylen jalkapallotuotannossa halutaan ehdoin tahdoin hassutella, hekotella, huikeilla? Mitä lisäarvoa lähetyksiin antaa asiantuntijoiksi kutsuttujen henkilöiden teennäisen oloinen vitsailu? Onko ymmärretty, että huumori on vaikeaa, vaativaa, herkkä- ja hienovaraista taitoa, joskus taidettakin? Eikö jalkapallo jo itsessään ole riittävän viihdyttävää?

Esimerkiksi huipputoimittaja- ja -selostajalegenda Pentti Salmi tai äskettäin menehtynyt kielivirtuoosi Tapio Suominen eivät aikoinaan Ylellä koskaan sortuneet moiseen hassunhauskuuteen, joka ei lopulta olisi edes ollut hassua, saati hauskaa. He mieluummin pysyivät rautaisen ammattimaisesti asiasisällön ytimessä kuin pyrkivät väkisin keventämään ilmapiiriä ja/tai pakottaen tekohauskuuttamaan (yleisradio)veronmaksajia.

Tästä kiitos heille sekä ilman muuta myös Ylelle!

On selvää, että ajat ja kuluttajatottumukset muuttuvat. Yksi muuttumaton asia sen sijaan on Ylen Pikku Kakkonen, joka on jo vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen ollut aivan huippuhyvä lastenohjelma. Ongelma (ei missään nimessä Pikku Kakkosen) vain on siinä, että yhtiön jalkapallotuotanto on alkanut muistuttaa tuota lastenohjelmaklassikkoa. Tosin huonolla menestyksellä.

Toisinaan tuntuu, että Ylestä on tullut Suomen Palloliiton (SPL) äänitorvi tai vähintäänkin sen yltiöpositiivinen tiedotuskanava. Yritetään olla mahdollisimman myönteisiä, riittävän hygieenisiä ja tietysti tämän tästä 2024:mäisen hauskoja. Tekopirteys ja ylioptimismi muistuttavat vaivaannuttavasti, että Pikku Kakkosen Karvakuonot ovat jo kaukaa viime vuosisadalta lähtien olleet alallaan aivan omaa luokkaansa.

Asiantuntijoina käytetään entisiä pelaajia ja nykyisiä tai entisiä valmentajia, jotka puhuessaan luulevat ikään kuin valmentavansa Helmareita: “tee näin, ei noin, liiku taskuun, pelaa boksiin, nyt enemmän prässiä, kyllä tämä tästä, voi että kun taas tuli harhasyöttö…” On jäänyt epäselväksi, ovatko he kommentaattoreita, selostajia, toimittajia, faneja vai kukaties näitä kaikkia kerrallaan.

Yksi jalkapallo-ottelu sisältää ensimmäisen ja toisen puoliajan, joiden välissä ei ole puoliaikaa, vaan tauko (lähde: palloliitto.fi). Ylen tauko-ohjelmistossa on kulloinkin kesken olevan pelin analysoinnin sijaan alettu julkaista human interest story -tyyppistä sisältöä, jolla on varsin vähän tekemistä itse ottelun kanssa. Ei puututa ilmiselviin pelillisiin ongelmiin, kuten vastustajan keskityksissä taka-alueen puolustamiseen, vaan jonkun pelaajan somearkeen ruotsalaisessa pikkukaupungissa.

Valinta on ymmärrettävä. Yle ja Palloliitto haluavat tarjota lapsille, nuorille ja kokonaisille perheille esikuvallisuutta, joka voi toki koskettavimmillaan toteutua myös siten, että asiantuntija itkee suorassa lähetyksessä onnesta Helmarien tehtyä viime hetken tärkeän maalin. Harmillisen usein tuntuu unohtuvan, ettei urheilun esikuvallisuuden tule missään määrin olla kemiallisen puhdasta väistämättömistä pettymyksistä, ikävistä yllätyksistä, pelin raadollisuudesta.

Studiossa ja kentän laidalla puhutaan usein “modernista jalkapallosta”. Mitä termi tarkoittaa? Hyökkäyksiin osallistuvia laitapuolustajia, joita nähtiin jo viimeistään 1950-luvulla? Murtautumisvaiheen nopeita syöttökombinaatioita, joita toteutettiin jo toissa vuosisadalla? Korkeita vastaprässejä, joita on lasten ja koirien pihapeleissä luotu niin kauan kuin palloa on ylipäätään pelattu? Vaiko kenties jotakin muuta?

Kun selostamossa, studiossa ja/tai kentän laidalla ollaan “töissä” sinivalkoinen fanipaita päällä, ei enää yllätä, että Helmarien tappiotilanteessa hymy hyytyy, wannabe-flow laimenee, epärealistinen menestyshype vaimenee, sekunti sekunnilta luhistuva hybris paljastaa väärässä paikassa sijaitsevan faniuden.

Kommentit ovat tuolloin – eivätkä edes pinnallisimmillaan – tyyppiluokkaa “tänään ei ollut meidän päivä.” Esikuvallista?

Ylen futisarvokisatuotannoissa on nähty koko joukko alan osaavia huippuammattilaisia, kuten Marianne Miettinen, Erkka V. Lehtola, Juho Rantala, Antti Pohja ja Miika Nuutinen. Plus useita muita.

Vaikka ja nimenomaan koska tietyistä etukäteen päätetyistä sukupuolikiintiöistä halutaan ilmiselvästi pitää kiinni, herää kysymys, eikö esimerkiksi asiansa erinomaisesti osaava, oikeaoppista ja rikasta suomea puhuva Pohja voisi aikataulujensa salliessa olla henkilö paikallaan myös Helmarien otteluissa. Kuluttajana ja veronmaksajana toivoisi tietotaidon olevan "identiteettiä" tärkeämpi kriteeri.

Kun Helmarit jatkaa kolmen kuukauden kuluttua jännittävää EM-karsintataivaltaan, voisi olla syytä ottaa muutama taka-askel yksinkertaisten perusasioiden äärelle. Pikku Kakkonen Pikku Kakkosena ja jalkapallo jalkapallona, kiitos!

Tässä tärkeysjärjestyksessä.