Yksi urheilujournalismin suurimmista on poissa – Tapio Suominen sai paljon urheilulta, mutta antoi vielä enemmän meille muille
Tapio Suominen sai jätettyä tälle puolen areenoja itsestään sen kaiken urheilupanoksen urheilulle ja urheilun ystäville, jonka hän halusikin jättää, kirjoittaa Petteri Sihvonen.
Suru-uutinen Tapio Suomisen menehtymisestä tapaturmaisesti pysäytti. Suominen oli urheilujournalismin alalla monella tapaa suvereeni, paikoitellen jopa primus inter pares, ylivertainen vertaistensa joukossa.
Suominen kuului jo eläessään siihen harvinaiseen yhtenäiskulttuurin häviävään luonnonvarantoon, jota saatettiin pitää urheilun elävänä legendana.
Suomisesta jos kenestä oli antamaan myös kasvot sille, etteivät mielenterveyden ongelmat ole väistämättä sellainen tabu, josta ei voi julkisesti puhua. Hän sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Tosin Tapsa oli Tapsa niin korkeuksissaan kuin pohjillaankin. Aivan kuin hän olisi kohdatessa kyennyt pitämään silmällä ja etäisyyttä sairauteensa. Viimeisen erän se ryökäle kuitenkin vei hänestä.
Sanalla sanoen on mahdotonta kuvitella Tapsaa hyväsydämisempää ihmistä kollegana. Yhteinen työkaaremme kesti eri tavoin ja astein koko sen ajan, kun olen ollut mukana alalla 2004-2024. Monenmoista ehti tapahtua. Välillämme vallitsi lämpimin mahdollinen kollegiaalinen yhteisymmärrys, vaikka toisinaan olimme olevinamme – show'n täytyi jatkua – tukkanuotassakin.
Sain kutsun liittyä Ylen jääkiekkoilun MM-kisastudiotiimiin kevään 2005 Itävallan kisoihin. Menin tiimin ensimmäiseen palaveriin Tohloppiin kisojen alla.
Minä epävarma noviisi, Suominen jo silloin Ylellä 1988 aloittanut konkari, kuuluisuus ja tähti, joka otti minut ensi hetkestä pitäen lähes kirjaimellisesti kainaloonsa. Kenestäkään muusta kuin Tapsasta ei olisi ollut eikä ole ollut tuollaiseen huolenpitoon, joka sai aloittelijan tuntemaan olonsa uuden ja suuremman mediamaailman pyörteen äärellä luottavaiseksi ja turvalliseksi.
”Tokko kukaan muu on koskaan hallinnut selostajana ja studioisäntänä niin syvällisellä tavalla niin monta lajia, mitä Suominen osasi.”
Kun nyt ajattelen Tapsaa… kuulen edelleen sieltä Tohlopista hänen kuiskaavan äänensä, tunnen hänen olkapäänsä – ja ne avuliaat sanansa, joilla vihki minua ja suomensi vastaavan tuottaja Jouko Jarvan Yleisradio-puhetta ymmärrettäväksi käytännöksi.
Hänessä oli tuossa suhteessa jotain hyvin poikkeuksellista ihmisenä.
Kyseisissä Itävallan MM-kisoissa oli montakin jääkiekkoilullista kohokohtaa lätkäjournalismin näkökulmasta, mutta suurimmalla lämmöllä muistan, kun siirryttyämme Innsbruckista Wieniin kävimme Antero Mertarannan johdolla Suominen, Tommi Kerttula ja allekirjoittanut Wienin ikonisella jazz-klubilla kuuntelemassa 16 soittajan orkesteria tupakansavuisessa luolassa. Hänessä, Tapsassa, oli voimakkaana tuo tuollainen kulttuurinenkin puolensa monella tapaa. Hyvin yleissivistynyt ihminen, sanon.
Pesun kestävää urheilumiestä tohtii tässä hieman laittaa rankingiinkin. Tapsa oli hyvällä tavalla perso tunnustukselle ja sen saamiseksi hän oli tavattoman ahkera. Pidän, että Suominen kuuluu kautta aikojen vähintäänkin TOP5:n joukkoon Suomessa urheilumedian tekijänä.
Tokko kukaan muu on koskaan hallinnut selostajana ja studioisäntänä niin syvällisellä tavalla niin monta lajia, mitä Suominen osasi. Saan hänen äänensä tuolta osin vieläkin korviini ja olemuksensa silmiini etenkin jalkapalloilun, koripalloilun, jääkiekkoilun ja taitoluistelun osalta. Ja tuossa ovat vain hänen paraatilajinsa.
Perustyönsä äärellä Urheiluruudun ankkurina Suominen oli urheilun Arvi Lind, tuhannen takuuvarma tekijä illasta toiseen.
”Tapsa sai paljon, mutta antoi meille muille vielä enemmän urheilun saralla.”
Suominen oli omalla erityisellä tavallaan perfektionisti. Se tarkoitti liittymistä kiinteästi ja toistuvasti urheilun saralla niihin ihmisiin, jotka olivat omien alojensa kärkiosaajia. Suomisella oli kyky oppia toisilta kommunikoidessa. Hän nappasi tiedot ja taidot mukaansa, mutta ei ollut siitä kiittämätön.
Tapio Suominen tunsi ja tiesi asemansa, hän nautti sopivina annoksina saamastaan huomiosta ja julkisuudestaan sinivalkoisena äänenä ja tunnettuna kasvona, ”urheilun setänä”, kuten hän itsensä nimesi. Olen miettinyt, missä määrin tuo tuollainen julkisuus oli Tapsalle kaksiteräinen miekka. Ja olihan se.
Vaikka Tapsa lähti hieman liian aikaisin toisille selostuskentille, sanoisin silti, että hän sai jätettyä tälle puolen areenoja itsestään sen kaiken urheilupanoksen urheilulle ja urheilun ystäville, jonka hän halusikin jättää.
On kaksi hieman eri asiaa elää urheilusta ja elää urheilulle. Tapio Suomiseen pätee enemmän tuo jälkimmäinen.
Tapsa sai paljon, mutta antoi meille muille vielä enemmän urheilun saralla. Tuossa piilee hänen legendansa anatomia.
