Minna, 48, selaa somea unelmoiden kavereista ja ihanasta miehestä – Yksinäisyys on kasvava ongelma, jonka lasku yhteiskunnalle on valtava

Punkalaitumen kylänraitilla ripeksii räntää ja lumipeitteisen pellon yllä utu riippuu kuin vaalea, märkä huppu. Minna Säteri, 48, kävelee sateessa kohti kotiaan, kunnan vuokrakaksiota, jossa hän asuu yhdessä kymmenvuotiaan kuopuksensa kanssa.

Mutta tänä iltana poika on tapansa mukaan kaverin luona leikkimässä. Minna istuutuu keittiön pöydän ääreen, kiehauttaa vettä ja sekoittaa siihen pikakahvipurua.

Sitten hän alkaa selailla yksikseen Facebookia. Mutta se ei ole tietenkään sama kuin se, että pöydän toisella puolella istuisi oikea elävä ihminen, jonka kanssa voisi vaihtaa kuulumisia.

– Yksi ystävä minulla oli tuossa vähän matkan päässä, mutta kuukausiin ei olla nähty eikä soiteltu, Minna huokaa. Ystävä taisi löytää miehen, tai niin Minna on somekuvista päätellyt. Siinä vaiheessahan käy usein niin, että ystävät jäävät toiseksi.

Onneksi ovat koirat. Sinne tänne vipeltävän harjakoiralauman keskellä tulee parempi olo, ikään kuin ei olisikaan mitään ongelmaa ja koti olisi täynnä elämää, mutta… Rehellisyyden nimissä Minna itkeskelee joskus omaa yksinäisyyttään. Semminkin kun yksinäisyys tuntuu kipuna joka puolella kehoa, kuristaa kurkkua ja ahdistaa rintaa.

Minna on ripustanut joka puolelle asuntoaan mietelauseita. Yksi niistä komeilee keittiön pannulapussa. Keltaisten, hiukan nokeentuneiden kukkien päälle on präntätty: Toivon, että sinulla on syytä hymyillä tänään.

No ehkei sitä syytä löydy ihan juuri nyt.

Mikä on johtanut siihen, että Minna on niin yksin? Sitä hän toisinaan mietiskelee. Hän on vilkas, pitää ihmisistä, on kova juttelemaan, eikä ole tietääkseen ilkeillyt kenellekään.

Elämä sitten varmaan.

Minna kertoo, että häntä painavat alas lapsuusaikaiset hyväksikäyttökokemukset ja koulukiusaaminen. Itse asiassa koulukiusaaminen kesti koko koulupolun, ammattikouluun saakka. Amiksessa Minna valmistui mallipukineiden valmistajaksi, mutta niitä töitä hän ei ole koskaan tehnyt.

Miksi häntä sitten kiusattiin? Yksi syy oli varmaankin se, että hän tuli köyhästä perheestä. Ei ollut hienoja koulukamoja ja merkkivaatteita, päinvastoin. Minna muistaa yhä, kuinka yläasteella sai ihanat violetit toppasaappaat, joissa oli karvareunus. Pari vuotta vanhemmat tytöt alkoivat nauraa hänelle. Pilkka levisi. Minna piti silti sitkeästi saappaitaan, vaikka ne olivat muiden tyttöjen mielestä kaameat

Eikä kulunut kovin montaa vuotta, kun Minna alkoi odottaa vauvaa. Esikoinen syntyi, kun Minna oli tuskin kaksikymmentä. Päälle tuli ero. Kun lapsi oli alle vuoden, Minna jätti kumppaninsa. Mutta mikään tragedia se ei ollut, päinvastoin, vaan yksi elämän fiksuimmista päätöksistä, niin hän yhä ajattelee.

Eron jälkeen Minna oli pojan kanssa kolme vuotta kotihoidontuella. Sen jälkeen työpaikat ovatkin vaihtuneet tiuhaan: on Postia, Korpelan lihanjalostustehdasta, Siwan kassaa… Ja siivousjuttuja. Nytkin hän siivoaa, aamut koulussa, iltapäivät päiväkodissa.

Mutta siivoojanakin sitä on usein syrjässä ja yksin. Harva kiinnittää huomiota siivoojaan – paitsi tietenkin silloin, kun siivoojaa ei ole, kuten Minna itse huomauttaa.

– Niin että usein minä tunnen olevani suorastaan näkymätön. Ja sitten sitä on kai alkanut pienentää itse itseään, ihan vapaaehtoisesti.

Suomalaisten yksinäisyyttä ja yksineloa vuosia tutkineen professori Niina Junttilan mukaan yksinäisyyttä on hirvittävän hankala mitata. Milloin ihminen kokee “oikeaa” yksinäisyyttä? No, kokemus on aina subjektiivinen. Ei ole samanlaisia rajasuureita kuin vaikkapa köyhyyttä mitattaessa: että kun jäät näiden tulojen alle, olet köyhä. Onhan esimerkiksi niitä, jotka tuntevat yksinäisyyttä omassa parisuhteessa. On V.A. Koskenniemen kuvailemaa eksistentiaalista yksinäisyyttä: yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin… Ja niitä, jotka tuntevat yksinäisyyttä työpaikallaan, ihmisjoukossa.

Nykyinen yksilökeskeinen ilmapiiri tuntuu vain vahvistavan yksinäisyydestä koettua häpeää, sillä nyt se katsotaan yksilön omaksi viaksi, “omaksi häpeäksi” – vieläkin enemmän kuin vaikkapa pienituloisuus. Tämä siitäkin huolimatta, että köyhyys ja yksinäisyys kietoutuvat usein yhteen. Yksinäisyys syvenee, kun minnekään ei ole varaa mennä tai harrastaa.

Entä sosiaalinen media? Sen rooli on vähintäänkin kaksipiippuinen. Toisaalta some helpottaa yksinäistä oloa – selaileehan Minnakin Facea yksinäisinä hetkinään – toisaalta se luo harhakuvan siitä, että kaikilla muilla on valtavan hauskaa koko ajan. Pikkujouluaikaan tuttavilla näyttää olevan bileitä ilta toisensa perään. Jouluna muut viettävät einesruokafirman tv-mainoksen kaltaista perhejoulua kynttilänvalossa. Uutena vuotena kaikki avaavat kuoharipulloja hupsut hatut päässään frendiporukan keskellä.

Ei ihme, että Minnaakin ahdistaa eniten juuri juhlapyhinä, etenkin jouluisin. Myös auttavat puhelimet käyvät joulun aikaan kuumina. Esimerkiksi viime vuonna Mieli ry:n kriisipuhelimeen tuli enemmän soittoja kuin koskaan sen historiassa – yhtenä syynä nimenomaan jouluun liittyvät suorituspaineet.

Minna Säteri kertoo kärsineensä yksinäisyydestä koko elämänsä ajan. Oman äidin kuolema sysäsi hänet masennukseen ja lopulta itsemurhan partaalle.

Niina Junttila pohtii myös sitä, ovatko nykyajan sosiaaliset ideaalit jollakin lailla koventuneet.

– Kun kaikkienhan pitäisi olla tätä nykyä ekstrovertteja, hän huokaa. – Etenkin nuorempien. Vanhusten yksinäisyys on helpommin ymmärrettävissä, koska siihen löytyy rationaalisia syitä: ikätoverit ovat kuolleet, liikkuminen on hankalaa ja niin edelleen.

Mutta ydinkysymys jää jäljelle: miksi yksinäisyys tuntuu lisääntyvän? Tilastokeskuksen tuoreimman tiedon mukaan jopa 29,7 prosenttia ihmisistä kärsii aika ajoin yksinäisyydestä, ja eniten luku on kasvanut 16-24 -vuotiailla. Se kuulostaa ällistyttävältä.

Niin ikään tuntuu, että yksinäisyydessä pätee sama kaava kuin monissa muissakin yhteiskunnallisissa eriarvoisuuskysymyksissä: pieni joukko ihmisiä on yksinäisistä yksinäisempiä.

Ja heitä ovat juuri köyhät, vanhat ihmiset. Nämä ihmiset katselevat kahvilassa ja ravintolassa istuvia, harrastuksesta toiseen juoksevia urbaaneja kanssakulkijoitaan kuin paksun näyteikkunalasin takaa.

Minnan elämässä suurin käänne – oikeastaan romahdus – tapahtui seitsemän vuotta sitten.

–Joku voi ihmetellä, että noin kaukainen juttu, mutta aina kun ajattelen sitä, tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen, hän sanoo. – Minulle on jäänyt tapahtumista varmaan jokin trauma.

Oma äiti oli Minnalle kaikkein läheisin ihminen, ainut tukiverkko – tai ehkä sana verkko on liioittelua. Mutta äitiin Minna saattoi turvautua aina kun hänellä oli vaikeaa.

Jouluaattona 2016 äiti lähti ajamaan hevoskärryillä. Kärryt kaatuivat jäästä liukkaalla tiellä. Äiti putosi ja kuoli silmänräpäyksessä. Se oli kaoottinen, hirveä joulu.

Seuraavan vuoden aikana Minnan koira kuoli, äidin hevonen kuoli ja serkun poika kuoli. Elämä oli yhtä kuolemaa.

Ei mikään ihme, että lopulta Minna itsekin masentui vakavasti. Edes esikoistaan, jolla oli ollut mummiin tosi läheiset ja lämpimät välit, hän ei kyennyt tarpeeksi auttamaan. Kaikkein mustin hetki koitti silloin, kun hän kylvetti kuopustaan ja hirvittävä ajatus välähti ykskaks hänen päässään. Että helpompaa olisi vain luovuttaa…

– Mutta lapset pitivät hengissä, Minna kiirehtii sanomaan. – Ymmärrän kuitenkin, miksi jotkut päättävät riistää hengen itseltään. Kun se lanka on kutistunut ihan tosi lyhyeksi, niin päätös syntyy sekunnin murto-osassa. Niin se varmaan useimmiten käy.

Yksinäiselle ihmiselle pikkujouluaika on raskas, kun sosiaalinen media täyttyy iloisesti juhlivien kaverien kuvista. Minna Säteri haluaisi löytää itselleen sekä lisää ystäviä että elämänkumppanin.

Murheet ja masennus eivät varsinaisesti helpottaneet Minnan yksinäisyyttä. Osa ihmisistä alkoi vältellä ja karttaa, ehkä siksi, että omassakin elämässä on usein taakkaa.

– Niinpä piti taas kerran pärjätä yksin. Tämmöistä minun elämäni on jatkuvasti ollut, aina on pitänyt putsata pöytä ja aloittaa uudelleen. Monta monituista kertaa.

– Että kyllä vähitellen voisi jo tulla jotakin muutakin. Jotakin pysyvää ja valoista.

Rankaiseminen ostrakismilla eli yhteisöstä ulos sulkemisella on professori Niina Junttilan mukaan istutettu syvälle yhteiskunnan rakenteisiin. Itse asiassa rankaisumenetelmä viriää jo lapsuudessa: laitetaan nurkkaan, jäähylle, omaan huoneeseen, koulun käytävään ja niin edelleen. Lopulta vankila on ostrakismin äärimmäisin muoto – ja siellä eristysselli.

Tapa on looginen, koska ihminen on monilta osin laumaeläin ja poissulkeminen tuottaa mentaalista kipua. Mutta samanaikaisesti myös epälooginen, koska ostrakismilla ja yksinäisyydellä on kauaskantoisia ja kalliita seurauksia rangaistun elämään.

Suomessa tehtiin tutkimus 8-vuotiaista pojista. Ne, joilla ei ollut juuri kavereita ja jotka oli suljettu luokkayhteisön ulkopuolelle – olivat ehkä kiusattujakin – oireilivat kymmenen vuotta myöhemmin, armeijaikäisinä, lukemattomin eri tavoin. Oli masennusta ja ahdistusta, aggressioita, oli rötöstelyä ja itsetuhoisuutta. Osa tipahtaa ulos koulutusjärjestelmistä ja lopulta myös työurasta. Lasku yhteiskunnalle on siis valtava.

Itse asiassa on arvioitu, että yksinäisyyden vuosittaiset kustannukset ovat viisitoista miljardia euroa.

Junttila ihmettelee sitäkin, miksi yksinäisyyttä ja ostrakismia halutaan arjen tasolla entisestään vahvistaa. Yksityisyyttä korostetaan ja muut ihmiset saatetaan nähdä uhkana. Jo lapsille opetetaan, ettei ketään saa tuijottaa eikä mitään tyhmää saa kysyä.

– Käytös nähdään epäkohteliaana tungetteluna. Mutta samalla se voi merkitä esimerkiksi vammaiselle ihmiselle sitä, ettei hän tule huomioiduksi lainkaan.

Onhan lopulta niin, että ihmisen on tultava vähintäänkin nähdyksi kokeakseen olevansa edes jollakin tavoin yhteisönsä jäsen.

Älä eilistä mieti tai huomista murehdi, vaan elä täysillä tätä päivää.

Tänään on ihana päivä.

Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet. Ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.

Tällaisia lauseita löytyy liki joka seinältä Minnan kotoa. Mitä hän sitten haluaisi elämältään? Rahatilanne olisi tietenkin mukava saada kuntoon. Mutta koska Minnalla on neurokirjoa, eivätkä lääkkeet sovi hänelle verenpaineen vuoksi, se on helpommin sanottu kuin tehty.

Välillä hän ostelee tavaroita, joihin hänellä ei periaatteessa olisi varaa. Mutta elämä on muutenkin niin ankeaa. Sitten hän on jättänyt jonkun laskun maksamatta, että saisi vietyä lapsen toisinaan hampurilaiselle tai johonkin pikku rientoon. No, moisesta toiminnasta on tietyt, loogiset seuraukset: luottotiedot ovat menneet.

Joskus harvoin, kun joku on sitten pyytänytkin ulos, niin en vain ole voinut lähteä. Kun ei ole senttiäkään rahaa.

Niin, ja sitten ovat ne miesasiat. Kiva mies olisi tietysti ihana juttu. Mutta kukaan ei tule kotoa hakemaan, eikä tinderöintikään hirveästi kiinnosta. Siellä mennään niin ulkonäkö edellä.

Minna sanoo, että aina kun hän pääsee ihmisten kanssa kontaktiin, vaikkapa hankkiessaan jotakin somen paikallisesta Roskalava-ryhmästä, hän pulisee innoissaan ummet ja lammet.

Ja joskus kun hän kauppaan mennessään hipaisee vähän ripsaria silmiin ja punaa huuliinsa, niin joku katsookin hyväksyvästi ja tunnustaen, kiinnostuneesti.

– Siitä tulee niin hyvä mieli. En olekaan ihan näkymätön. Että minä olen yhä olemassa.