Sattuma elokuvateatterissa muistutti, että yksinäisyydestään nauttivakin kaipaa muiden seuraa
Vietämme aikaa yhä enemmän yksin, ja sillä on korkea hinta, vaikka kuinka nauttisimme yksinäisyydestämme, kirjoittaa Ville Blåfield.
Muutin uuteen maahan, ja kävi, kuten ennenkin on käynyt: vaikka ympärillä uusien kokemusten mahdollisuudet yht’äkkiä moninkertaistuvat, oma arki käpertyy. Ikkunan ulkopuolella kohisee kohtaamaton uusi kaupunki, mutta minä istun sisällä sitä ikkunaa tuijottaen ja mietin, mitä tekisin huomenna lounaaksi.
Kokemus ei ole pelkästään ahdistava. Helsingissä, jossa olen elänyt neljä vuosikymmentä, sosiaalinen verkosto on tiheä, eikä ikkunasta tuijottelulle jää saumaa. Niinpä hetkeksi ulkomaille muuttaminen eri vaiheissa aikuisikääni on toiminut myös vetäytymisenä. Huomaan, että olen myös kaivannut tätä – on kai sanottava yksinäisyyttä.
Sillä suomen kielessä ei ole sanaa itse valitulle yksin olemiselle. ”Omissa oloissaan” on kaunis kielikuva, samoin ”omassa rauhassaan”. Mutta suoraa käännöstä englannin kielen kauniille ”solitudelle” ei ole.
”Briteissä on nimitetty jopa yksinäisyysministeri.”
Mistä kertoo, että meillä ei ole ollut tarvetta erottaa myönteistä ja ahdistavaa yksinäisyyttä? Onko niin, että rauhallinen ja toivottu yksinolo on niin elimellinen osa kulttuuria ja kansanluonnetta, ettei sitä ole ollut edes tarpeen sanallistaa, vai niin, että ajatus runollisesta ”solitudesta” on suomalaiselle vain turhaa romantisointia? Sen ohittamista, että jotain vaille jäämistä yksinäisyyteen aina liittyy,
”Ihan oleellinen kysymys”, sanoo Turun yliopiston professori, yksinäisyystutkija Niina Junttila.
Junttilan mukaan yksinäisyydestä puhuttaessa tehdään tulkintavirheitä, kun se ymmärretään paremman sanan puutteessa myös ”solitudeksi”. ”Tieteen määritelmänä yksinäisyys on aina ahdistava pahan olon tunne, joka tulee siitä, että sosiaaliset suhteet eivät tarjoa sitä, mitä niiltä toivoisi.”
Pahan olon seurannaisvaikutukset ovat vielä konkreettisempia. Yksinäisyys moninkertaistaa riskin sairastua ahdistuneisuuteen, masennukseen, sydän- ja verisuonitauteihin, jopa diabetekseen.
Kaikesta tästä koituu yhteiskunnalle miljardikustannukset. Siitä syystä monessa maassa – myös Suomessa– on ryhdytty rakentamaan toimintasuunnitelmaa yksinäisyyden taklaamiseksi. Briteissä on nimitetty jopa yksinäisyysministeri.
Nimikkoministeri kuulostaa poliittiselta stuntilta, mutta tiedeyhteisön kuuleminen ja fiksujen toimintasuunnitelmien laatiminen kyllä kannattaisi. Masennusdiagnoosien ja infarktien ohella lisääntyvällä yksinäisyydellä on nimittäin vielä yksi hinta: se vahvistaa yhteiskunnan polarisaatiota ja ajattelumme radikalisoitumista.
”Yksinäinen on ajattelussaan harvoin kohtuullinen.”
Koronalockdownit ajoivat meidät kaupungilta kotiin, ja vaihde jäi päälle. Emme enää tapaa toisiamme ravintolassa, vaan tilaamme ravintolaruuan kotiin. Emme enää lähde elokuvateatteriin, vaan kulutamme viihteemme omassa sängyssä suoratoistopalveluista.
Niin mukavaa, ja niin riskitöntä.
Kavereiden tapaaminen ravintolassa tai baarissa vapaa-ajanviettotapana on laskenut Yhdysvalloissa yli 30 prosentilla, kertoi Derek Thompsonin artikkeli The Anti-Social Century The Atlantic -lehdessä tammikuussa. Thompsonin keräämän tutkimustiedon mukaan sosiaalinen kanssakäyminen on vähentynyt jo vuosikymmeniä. Muutos on wolttaamista ja Netflixiä syvempi: yhdysvaltalaiset ovat hitaasti vetäytyneet arkisesta yhteisöllisyydestä monella rintamalla, baarien ohella esimerkiksi kirkoista.
Sama trendi näkyy myös Suomessa. Tilastokeskuksen mukaan yksinäisyys kasvaa kaikissa ikäryhmissä.
Aivotutkimus kertoo, että yksinäisyys tekee meistä kärkkäämpiä provosoitumaan. Niinpä arjen yksityistyminen vaikuttaa myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kun politiikkaa ei tehdä enää toreilla ja yhteisössä vaan somessa ja yksin, keskustelut kärjistyvät. Terrori-iskujen yhteydessä on tapana puhua ”yksinäisistä susista”, mutta ääritapauksia harmittomammin olemme kaikki ajautuneet oman elämämme pikku susiksi.
Yksinäinen on ajattelussaan harvoin kohtuullinen.
Yksinäisyyden vaikutuksille ei muutu immuuniksi, vaikka kuinka olisi vetäytynyt omaan rauhaansa omaehtoisesti, yksinäisyystutkija Junttila muistuttaa. Jos sosiaalisia kontakteja ei ole, niitä ei ole – ja niin luolamiesaivomme alkavat reagoida.
”Ihmisyyden ydintarve joka tulee fundamentaalista laumavietistä, ei pääse toteutumaan, kun olemme yksin”, Junttila sanoo.
Rajansa siis solitudellakin. Suljen läppärin ja lähden päiväleffaan uudella asuinalueellani sijaitsevaan elokuvateatteriin. Meitä on paikalla minä ja kourallinen eläkeläisiä.
Kesken elokuvan salin valot rävähtävät päälle, mutta leffa jatkaa pyörimistään. Viisi minuuttia istumme kirkkaasti valaistussa salissa, katsomiskelvottomaksi muuttunutta valkokangasta tihrustaen. Lopulta yksi eläkeläisrouvista saa tarpeekseen, kiroaa ääneen meidän muiden saamattomuutta ja könyää aulaan. Pian henkilökunta tulee sammuttamaan salin valot.
Katsomme elokuvan pimeydessä loppuun.
Kotiin kävellessä sattumus hymyilyttää minua. En malta odottaa, että pääsen kertomaan siitä sinulle.
