Siirtymäriitti vai tavoittelemisen arvoinen asia? Tämä tiedetään yksin asuvista aikuisista

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Hiljattain eräs tuttavani tunnusti minulle jotain: häntä hävetti asua edelleen kimppakämpässä vähän päälle kolmekymppisenä. Vakuutin hänelle, ettei syytä häpeään ollut, mutta koska jaan itsekin kodin kahden ystäväni kanssa, tiesin, mitä hän tarkoitti.

Olen muutamaa vuotta nuorempi kuin hän, mutta olen silti huomannut saman yhteiskunnallisen kellon tikityksen. En koe paineita löytää puolisoa tai perustaa perhettä. Lähipiirini koostuu sinkuista, asunnon omistaminen tuntuu naurettavalta ajatukselta, enkä onnistu pitämään edes rönsyliljaa elossa, saati sitten ihmisvauvaa. Mutta olen seurannut vierestä, kuinka yhä useampi ikätoverini vuokraa itselleen oman asunnon. Niinpä selailen itsekin yksiöitä verkossa, kauhistelen niiden hintoja ja suljen välilehden.

Yksin asuminen yleistyi huomattavasti amerikkalaisten keskuudessa 1900-luvun aikana. Vuonna 1940 amerikkalaisista kotitalouksista vain noin kahdeksan prosenttia oli yhden hengen talouksia; vuoteen 2020 mennessä luku oli noussut lähes 28 prosenttiin.

Kasvu on ollut erityisen nopeaa nuorten aikuisten keskuudessa. Yksin asuvien 18–34-vuotiaiden määrä kymmenkertaistui vuosien 1950 ja 2010 välillä, 500 000:sta viiteen miljoonaan (vaikkakin määrä laski hieman vuosina 2010–2020).

Haastattelemani tutkijat olivat yhtä mieltä ilmiön taustalla olevasta syystä: ihmiset avioituvat aiempaa vanhempina. Ensimmäistä kertaa avioliiton solmivien naisten mediaani-ikä on nykyään lähes 29 vuotta; miehillä se on 30. Ei siis ole mitenkään poikkeuksellista, että peruskoulun ja avioliiton väliin jää noin kymmenen vuoden ajanjakso, jonka aikana voi rakentaa omaa identiteettiä ja uraa sekä kasvattaa pankkitilin saldoa.

Kuten New Yorkin yliopiston sosiologi Eric Klinenberg toteaa kirjassaan Going Solo, monet ihmiset, varsinkin nuoret työssäkäyvät kaupunkilaiset, ovat alkaneet pitää yksin asumista ”siirtymäriittinä ja palkintona menestyksestä” matkan varrella.

Mutta mitä siirtymäriitteihin tulee, yksin asuminen on erikoinen vaihe. Vaikka jotkut ihmiset elävät yksin koko aikuisikänsä, suurimmalle osalle järjestely on vain välietappi matkalla kohti perheen perustamista. Yksin asuminen voi tuntua saavutukselta ja valmentaa itsenäiseen elämään, mutta se ei kerro paljoakaan kaikesta siitä sotkuisesta kanssakäymisestä, jota aikuistuminen tuo mukanaan. Yksin asumisen korkea arvostus amerikkalaisessa yhteiskunnassa kuitenkin paljastaa, kuinka epävarmoja olemme siitä, mitä aikuistuminen todella tarkoittaa.

Historian saatossa yksin asuminen on ollut Yhdysvalloissa poikkeuksellista, etenkin naisille. The Prime of Life: A History of Modern Adulthood -kirjan kirjoittaja, professori Steven Mintz Texasin yliopiston Austinin kampukselta kertoo, että siirtomaa-aikaan naiset ”eivät oikeastaan tulleet toimeen” ilman avioliittoa. Naimattomien naisten määrä kasvoi 1800-luvun lopulla, mutta koska heillä ei ollut mahdollisuuksia elättää itseään, he asuivat yleensä sukulaisten luona tai asuntoloissa. Miestenkään ei ollut helppoa pärjätä yksin, koska heillä ei ollut kodinhoitotaitoja. Vielä 1900-luvun alkupuolella vanhempien luona ja puolison kanssa asumisen väliin mahtui vain hyvin lyhyt ajanjakso, jos sitäkään.

Nykypäivänä yksin asuminen on hiljalleen normalisoitunut. Lapsilla on nykyään huomattavasti useammin oma, erillinen huone kodissaan. Yhä useammat korkeakouluopiskelijat asuvat omassa huoneessaan, Mintz sanoo. Aikuisiässä tätä ihannetta vaalitaan myös niiden keskuudessa, joilla ei ole siihen varaa. Middlebury Collegen psykologi Virginia Thomas, joka tutkii yksinoloa ja siirtymää nuoruudesta aikuisuuteen, kertoo, että kun hän kysyy opiskelijoilta, mikä tekee ihmisestä aikuisen, ”listan kärjessä on aina taloudellinen riippumattomuus ja omillaan pärjääminen”. Opiskelijoiden mielestä parikymppisenä kuuluukin asua kimppakämpässä kavereiden kanssa ja he arvelevat hankkivansa puolison ja lapsia vasta joskus myöhemmin. Ennen kuin he asettuvat aloilleen ”he haluavat siirtyä kokonaisvaltaisempaan aikuisuuteen”, hän sanoo. ”Yksin asuminen tavallaan edustaa tuota vaihetta.” Valitettavasti tämä käsitys voi olla harhaanjohtava.

Yksin asumisessa on toki monia hyviä puolia. Ensinnäkin monet nuoret aikuiset nauttivat siitä, että he kykenevät kantamaan vastuuta esimerkiksi vuokranmaksusta, sähkösopimuksista ja vuotovahingoista, sanoo Clarkin yliopiston psykologi Jeffrey Jensen Arnett. Itsenäisyys voi jopa johtaa emotionaaliseen kypsyyteen, Thomas sanoo. Kovien taitojen lisäksi nuorelle aikuiselle kehittyy myös luottamusta siihen, että hän kykenee omaksumaan uusia taitoja.

Nuori voi alkaa viihtyä omissa oloissaan, mikä voi estää häntä ajautumasta läheisriippuvaisiin suhteisiin, hän lisää, koska tällöin nuori ei etsi kumppania vain tyhjien hetkien täytteeksi. Eikä yksin asuva edes ole aina yksin: Klinenberg on havainnut, että yksin asuvilla nuorilla on usein vilkas sosiaalinen elämä kodin seinien ulkopuolella. Järjestelyn avulla voi kuitenkin säännöstellä sosiaalista läsnäoloaan ja päättää, milloin haluaa viettää aikaa yksin, milloin kutsua ihmisiä luokseen ja milloin lähteä ulos. Yksin asuva saa tehdä päätökset itse.

Tämä on yksi amerikkalaisista perusarvoista. Yksin asuminen on yleistynyt myös muissa maissa, jopa sellaisissa kulttuureissa, joita pidetään yhteisöllisempinä. Toisaalta Yhdysvalloissa ilmiö solahtaa osaksi individualismin pitkää perinnettä. Esimerkiksi vanhemmat amerikkalaiset aikuiset arvostavat ”läheisyyttä sopivalla välimatkalla”, eli he eivät halua asua liian kaukana läheisistään, mutta eivät myöskään heidän kanssaan, selittää Susan Brown, joka johtaa Bowling Greenin osavaltionyliopiston perhe- ja väestötutkimuskeskusta. Nuoret aikuiset näyttävät nyt haluavan samaa: yhteydenpitoa, jota he voivat itse säädellä; rakkautta, joka ei rajoita heidän vapauttaan; vuorovaikutusta, joka sopii heidän aikatauluihinsa. Tämä on periaatteessa vastakohta kodin jakamiselle toisen ihmisen kanssa; yhteiselo kun on useimmiten kaoottista ja ärsyttävää, silloinkin, kun se on mahtavaa.

Yksin asuminen ei kuitenkaan välttämättä valmista nuorta tulevaan. Jos nuori aikuinen muuttaa muutaman vuoden yksinolon jälkeen yhteiseen asuntoon jonkun toisen kanssa (varsinkin, jos tarkoituksena on perustaa perhe), hän joutuu ehkä oppimaan joitakin asioita uudelleen kantapään kautta. Hänen on osattava joustaa, tehdä yhteistyötä ja hyväksyä se tosiasia, ettei hän saa aina haluamaansa. Nämä ovat juuri niitä taitoja, joita yhteisessä kodissa voi oppia. ”Asuntoa ei voikaan sisustaa oman mielensä mukaan”, Arnett sanoo. ”Eikä rahaa voi käyttää mihin haluaa.”

Aikuistuminen ei ole aina ollut yhtä kuin omillaan pärjäämistä. Aiemmin useimmat ihmiset aikuistuivat puolisonsa rinnalla. Nykyään avioliittoa ei pidetä niinkään askeleena kohti aikuisuutta kuin aikuisuuden huipentumana, Mintz toteaa. Oman identiteetin löytäminen ei tietenkään edellytä parisuhdetta, mutta meidän ei pitäisi vain olettaa, että kaikki tämä kasvu on mahdollista aivan yksin. Omien kiinnostuksen kohteiden löytäminen, muihin ihmisiin ja maailmaan tutustuminen, virheiden tekeminen ja niistä oppiminen – näitä askeleita on helpompi ottaa muiden ihmisten tuen ja näkemysten avulla.

Varhainen itsenäisyys saattaa viime kädessä olla hyödyllistä etenkin uran kannalta. Kaikista väestöryhmistä juuri nuoret aikuiset muuttavat ahkerimmin paikasta toiseen, useimmiten työn perässä. Toisaalta tällainen vapaus voi olla melko ankeaa. Mintz mainitsee 1950-luvun sosiologi Talcott Parsonsin, jonka mukaan ihanteellinen ydinperhe muistuttaa ”tuotantoyksikköä”, jonka jäsenet voivat matkustaa työn perässä ilman, että heidän tarvitsee tuoda muita sukulaisia mukanaan. Yksin asuvat nuoret, joiden ei tarvitse ottaa huomioon kämppäkavereita tai avopuolisoita, saattavat olla Parsonsin tuotantoyksikön riippumattomampia versioita.

”Kun siteitä tai velvollisuuksia ei ole, ihminen voi mukautua vapaasti työmarkkinoiden tarpeisiin”, Mintz sanoo. ”Lisäksi kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat vaihdettavissa uusiin. Minne sitten päätyykin, aina löytyy uusia ystäviä, jotka tavallaan korvaavat entiset, taakse jääneet ystävät.”

Vanhemmaksi tulemista pidettiin aiemmin merkkinä aikuisuudesta, mutta sittemmin se on korvautunut talouselämään osallistumisella, sanoo Satya Doyle Byock, psykoterapeutti ja Quarterlife: The Search for Self in Early Adulthood -kirjan kirjoittaja. Tässä uudessa mallissa yksin asuminen on menestyksen symboli. Oma asunto ei kuitenkaan välttämättä merkitse juuri mitään muuta kuin että ihmisellä on varaa (todennäköisesti korkeaan) vuokraan – tai sitä, että tämän vanhemmilla on siihen varaa. Monesti kyseessä on siis vaurauden, ei kypsyyden merkki.

Brown kuitenkin huomauttaa, että ihmisten avioituessa yhä myöhemmin ja harvemmin yksin asuvien amerikkalaisten määrä todennäköisesti jatkaa kasvuaan. Toivon mukaan myös erilaisten aikuisuuteen johtavien polkujen määrä kasvaa entisestään.

Aikuistumisessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihmisestä kehittyy omanlaisensa yksilö, jolla on oma roolinsa tietyssä yhteisössä ja joka vaikuttaa matkan varrella muihin ja muovautuu myös itse muiden ihmisten vaikutuksesta. Yksin asuminen voi olla osa tätä prosessia, mutta esimerkiksi eläkesäästämistä tai ylennystä tai edes himoittua yksiötä ei kannata pitää merkkinä aikuisuudesta.

Kenties tulevaisuudessa, kun Thomas kysyy opiskelijoilta, mikä tekee ihmisestä aikuisen, vastaajat eivät olekaan yksimielisiä vaan alkavat väitellä aiheesta.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.