Jos haluamme vähentää yksinäisyyttä, meidän pitää suhtautua toisiimme ystävällisemmin
Tiiviistä sosiaalisista suhteista olisi hyötyä, mutta yhtälö on hankala, kun kaipaamme myös erillisyttä, kirjoittaa Riikka Suominen.
Julkkishaastatteluissa toistuu fraasi, jossa haastateltava kertoo, että hän on joskus tuntenut ulkopuolisuutta. Kokenut olevansa vääränlainen tai yksin, vaikka on muiden seurassa. Tällaiset kansinostot ja nettiotsikot saavat miettimään, mikä olisi vaihtoehto. Sekö, että ihminen olisi aina tuntenut yhteenkuuluvuutta toisiin ja olevansa juuri oikeassa paikassa? Sitten, jos tällainen harvinaisuus löytyy, siitä ihmisestä vasta kannattaisikin tehdä henkilökuva.
Varmasti on hyvä, että myös julkisuudessa menestyneet ihmiset kertovat vieraantumisen ja yksinäisyyden kokemuksista. Yksinäisyys ei automaattisesti kulje käsi kädessä sosiaalisen aseman kanssa. Laulajat ja näyttelijät kokevat tutkitusti yksinäisyyttä julkkisasemansa vuoksi, työkeskeiset yritysjohtajat siksi, etteivät pomona voi kaveerata kollegoidensa kanssa. Minusta aikuisuuteen liittyy ymmärrys siitä, että toiset ihmiset ovat itsestä erillisiä ja että siksi seurassa tulee säännöllisesti ulkopuolisuuden kokemuksia. Se ei ole poikkeus vaan oletusasetus.
”Onko yksinäisellä itsellään toimijuutta?”
Mutta on vakavampaakin yksinäisyyttä. Sitä, jonka terveysvaikutuksista ollaan huolissaan ja jota vastaan media (esimerkiksi Apu vuonna 2020 ja Ilta-Sanomat vuonna 2018) tempaisee kampanjoilla. Lääkärit ja pääkirjoitukset puhuvat yksinäisyysepidemiasta. Parhaillaan käynnissä on valtakunnallinen ohjelma Osallistujien Suomi, jolla ilmiötä halutaan kitkeä. Mielipideosastoilla kerrotaan toiveista saada kutsu joulupöytään ja patistellaan kysymään yksinäisen naapurin kuulumisia.
Yksinäisyyspuheessa ihmetyttää välillä se, että keiden tarkalleen pitäisi kaikki nämä yksinäiset pelastaa. Onko kansalaiset jaettu yksinäisiin ja auttajiin? Mistä voi olla varma, kumpaan joukkueeseen kuuluu? Onko yksinäisellä itsellään toimijuutta?
Yksinäisyyteen erikoistunut kasvatuspsykologian professori Niina Junttila sanoo, ettei ole mielekästä keskittyä siihen, kuka on yksinäisyyden uhri ja kuka auttaja, sillä jokainen kokee toisinaan yksinäisyyttä. Kyseessä ei ole ominaisuus vaan tunne.
Jos ilmiötä halutaan vähentää, ihmisten pitäisi Suomessa alkaa laajasti suhtautua ystävällisemmin toisiinsa.
Kuulostaa erinomaiselta tavoitteelta, joskaan tehtävä ei varmasti ole aivan helppo. Esimerkiksi politiikassa tuntuu viime vuosikymmenen pärjänneen myös kaikkea muuta kuin rohkaisevalla ja ystävällisellä puheella.
”Paperilla yhteisöllisyys on ihmelääke.”
Itsenäisyys ja erillisyys toimivat hyvän sään aikana, mutta vastoinkäymisissä tarvitaan muita. Verkostot ovat suojakeino, Junttila sanoo. Keväällä influenssan sairastaneena voin käytännössä allekirjoittaa professorin sanat. Koko perheemme poti ja minä olin niin kipeä, että pahimmillaan makasin itkemässä keittiön lattialla. Mistään ei olisi tullut mitään, elleivät ystävät olisi vieneet koiraa ja käyneet kaupassa ja apteekissa.
Paperilla yhteisöllisyys on ihmelääke: Toisten auttaminen kohentaa mielenterveyttä ja paine julkisiin palveluihin vähenisi, jos apua saisi myös kanssaihmisiltä.
Mutta pulma on siinä, että me modernit ihmiset emme halua elää yhteisöissä. Olemme jättäneet kylät ja naapuriavun taaksemme ja halunneet vapaamman ja pirstaloituneemman maailman. Sosiologian professori Eeva Luhtakallio on kutsunut yksilöllistymistä yhdeksi inhimillisen kulttuurin parhaista tuotoksista. Se sisältää ajatuksen itsemääräämisoikeudesta, joka ylittää yhteisön halun määritellä yksilölle rajat ja paikan.
Voi hyvin olla että biologiamme ja käyttäytymistarpeemme kaipaavat kiinteitä sidoksia toisiin, mutta silti haluamme omaa aikaa ja ulkopuolisten vaatimuksista vapaata elämää. Yhtälö on hankala.
Junttila vertaa tilannetta piristeisiin. Aikanaan ajateltiin, että ooppiumi auttaa ihmisiä jaksamaan, sitten havahduttiin sen terveyshaittoihin.
Yhteisöllisyyttä on kuitenkin vaikeampi säädellä kuin päihteitä.
Vallitsevaan elämäntapaan kun kuuluu oikeus tehdä myös epäedullisia valintoja. Samalla tavalla nykyihminen saa olla harrastamatta seksiä ja liikuntaa, vaikka nekin kohentaisivat terveyttä tai hankkimatta lapsia, vaikka se toisi tilastollista onnea ja kartuttaisi eläkkeitä.
