18-vuotias poikani sai keväällä ajokortin. Sen jälkeen ei ole tarvinnut paljon kuskia kysellä, jos on ollut iltamenoja. Nuoren miehen hinku ratin taakse on niin kova, että yölläkin voi soittaa hakemaan. Ja ihmekös tuo. Ajokortti on tarkoittanut merkittävää nuoren elämänpiirin laajenemista. Lisäksi tien päälle pitää joskus päästä vain siksi, että ajaminen on niin kivaa. Kesäillan valossa ja katulamppujen hämyssä varsinkin. Lieneekö tämä jonkinlainen Y-kromosomissa periytyvä ominaisuus, isältä pojalle?

Muistan hyvin, miten itsekin tuli ajeltua faijan Fiat Tipolla ja Mitsubishi Galantilla – ennen kuin muutin omilleni ja hankin 90-luvun alussa oman auton, VW Kuplan vuosimallia -73. Se hyytyi pari kertaa talvella Herttoniemen sillalle, lähelle A-lehtien – Tuulilasin kustantajan – nykyistä toimistotaloa. Liekö ollut johdatusta? Että tässä olisi se sinun paikkasi...

Ihmiset ovat erilaisia, eivätkä kaikki nuoret miehet innostu autoista. Eikä autoilu ole sukupuolikysymys. Ero ajokorttien määrässä on aika pieni, mutta jos mies ja nainen ovat liikenteessä, yleensä mies ajaa. Stereotyyppistä ehkä, mutta totta.

Suuri muutos on kuitenkin käynnissä, eikä se liity sukupuoleen vaan sukupolveen. Yhä harvempi nuori hankkii Suomessa ajokortin, vaikka alueelliset erot ovat totta kai suuria. Kaupungistumisen myötä liikkumistarpeet muuttuvat ja joillain Helsingin alueilla enää kolmasosa 18-vuotiaista ajaa kortin. En voi olla ajattelematta, että jostain olennaisesta he jäävät paitsi.