Berivan oli hukkua pienen tyttönsä kanssa Välimereen, menetti toisen lapsen ja sai syövän – Uusi poliklinikka hoitaa pakolaisten traumoja

Kun kumivene alkoi upota, Berivan Suleiman tarrautui kaksivuotiaaseen tyttäreensä ja puristi tätä itseään vasten. Hän kuiskasi lapselleen yhä uudelleen samaa lausetta: mitä tahansa tapahtuu, me olemme yhdessä.

Vesi oli kylmää. Suleiman ei osannut uida, mutta hän yritti potkia vettä ja kannatella tytärtään vedenpinnan yläpuolella.

Nyt me varmaan kuolemme, hän ajatteli ja sulki silmänsä.

Parikymppinen Suleiman oli paennut kotimaastaan Syyriasta. Syitä oli monia: pakkoavioliitto, seksuaalinen väkivalta, sota. Hän päätyi tyttärensä kanssa ensin Turkkiin, mutta halusi jatkaa matkaansa Suomeen, sillä siellä asui hänen sisaruksiaan.

Berivan maksoi talvella 2014 salakuljettajalle, että tämä veisi hänet ja hänen tyttärensä kumiveneellä Kreikkaan.

Pieni vene oli täynnä ihmisiä. Matkaa tehtiin talvisella merellä keskellä yötä. Kun salakuljettaja yhtäkkiä näki Kreikan merivartioston valot, hän säikähti ja puhkaisi veneen puukolla.

Juuri, kun Suleiman ja hänen lapsensa olivat painumassa veden alle, vierelle ui samassa veneessä ollut mies. Hän sanoi, että osasi uida, ja käski Suleimania roikkumaan itsessään.

Suleiman ja hänen lapsensa viettivät veden varassa lopulta noin 15 minuuttia, kunnes rajavartijat pelastivat heidät.

Kun Suleiman nykyään lukee uutisia Välimerellä matkaa tekevistä pakolaisista, tilanne palaa hänen mieleensä. Aina uudestaan.

No hei, hauska tavata!

Berivan Suleimanin työvuoro on juuri päättynyt. Hän työskentelee vartijana Helsingin Pasilassa sijaitsevassa Mall of Triplassa. Jonotamme kahveja kauppakeskuksen kahvilassa.

28-vuotias Suleiman kertoo, että viikko on ollut kiireinen, vaikka hän periaatteessa on lomalla. Tänään hän on ollut tuuraamassa sairastunutta työkaveria, huomenna taas on asuntonäyttö.

Viikonloppuna hän osallistui paneelikeskusteluun muun muassa poliitikko Annika Saarikon (kesk.) kanssa. Suleiman valittiin 2023 vuoden pakolaiseksi, sen jälkeen vastaavia tapahtumia on riittänyt.

– Haluatko nähdä, mitä Annika kirjoitti mulle viestissä? Suleiman kysyy.

Hän näyttää viestiä kännykästä. Siinä kehutaan, miten rohkea ja upea tyyppi Suleiman on. Ei ole ihme, että Saarikko ihailee Suleimanin asennetta. Elämässään hän on selvinnyt monesta.

Vaarallisen pakomatkansa jälkeen Suleiman saapui lopulta Suomeen jouluaattona 2015.

Täällä Suleiman joutui sukulaisten väkivallan ja kontrolloinnin uhriksi. Suomalaisten viranomaisten avulla hän kuitenkin pääsi turvakotiin.

Hän myös suoritti peruskoulun ja hankki itselleen työpaikan. Koulussa hän tapasi nykyisen miehensä, Kawa Simon. Simo on kotoisin Pohjois-Syyrian kurdialueelta kuten Suleimankin. Pari meni naimisiin vuonna 2020.

– Sitten minulle tuli syöpä, ja mun toisen lapsen kuolema, Suleiman kertoo kahvilan pöydässä.

Hän näyttää videon pojastaan, joka eli vain kaksi viikkoa. Häntä alkaa itkettää, kun hän kertoo, miten vauva avasi silmänsä vasta viimeisenä päivänään.

Miten näin suurista suruista voi selvitä ja päästä eteenpäin?

– Mä en osaa selittää, mutta jotenkin ne on tehneet musta vahvemman, Suleiman sanoo.

Ihmiset reagoivat vaikeisiin kokemuksiin yksilöllisesti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi väkivallan ja kuoleman kohtaaminen altistaa erilaisille traumaperäisille sairauksille. Viime vuosina Suomeen on tullut paljon pakolaistaustaisia ihmisiä ja turvapaikanhakijoita muun muassa Ukrainasta, sodan keskeltä.

Suomessa on herätty siihen, että traumaperäistä oireilua tulisi hoitaa entistä paremmin. Yksi konkreettinen muutos on vuodenvaihteessa toimintansa aloittanut Husin traumapsykiatrian poliklinikka.

Yksikön ylilääkäri Tanja Laukkala kertoo, että traumapotilaiden hoitoa on kehitetty jo pitkään. Nyt toimintansa aloittanut moniammatillinen yksikkö on erikoissairaanhoidon poliklinikka, jonne on mahdollista saada lähete HUS-alueelta ja kriisinhallintahenkilöstöllä mistä päin Suomea tahansa. Yksikkö sijaitsee Meilahdessa. Siellä hoidetaan tällä hetkellä noin kahdeksaakymmentä potilasta, eikä pitkiä jonoja ole.

– Meillä on hyvä valmius ottaa lisää potilaita, Laukkala sanoo.

Hän kertoo, että tutkimusten mukaan jopa yli puolet turvapaikanhakijoista on esimerkiksi nähnyt väkivaltaisen kuoleman omin silmin. Moni toipuu esimerkiksi läheisten ihmisten tuen avulla. Monilla pakolaisilla tai turvapaikanhakijoilla läheisiä ei kuitenkaan ole.

– Vieraaseen maahan muuttaneelta Ihmiseltä voi puuttua oma tukiverkko. Ja erityisesti sotaan liittyvät kokemukset altistavat erilaisille traumaperäisille sairauksille.

Yksi sellainen on traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD (posttraumatic stress disorder). Sen oireisiin kuuluu, että traumaattinen tapahtuma tunkeutuu mieleen yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka siitä on kulunut jo pitkä aika.

Toistuvat painajaiset ovat yleisiä, samoin ylivireys. Tuskalliset kokemukset saattavat aktivoida muita mielenterveysongelmia. Vaikkapa aiemmin sairastettu masennus voi puhjeta uudelleen.

Traumapsykiatrian poliklinikalla hoidetaan erikoissairaanhoidon lähetteellä kaikkein vaikeimmin oireilevia potilaita. Hoidossa yhdistetään usein psykiatrista keskusteluapua ja lääkehoitoa.

Uuteen yksikköön yhdistettiin myös kulttuuripsykologian poliklinikka. Sen asiantuntijat ovat perehtyneet tarjoamaan hoitoa eri kieli- ja kulttuuritaustoista tuleville ihmisille.

Mitä se käytännössä tarkoittaa? Ensimmäisenä Tanja Laukkala mainitsee tulkkauksen. On tärkeää, että ihminen saa psykiatrisessa hoidossa käyttää omaa tunnekieltään eli äidinkieltään.

– Vastaanottoaikojen on syytä olla tulkkauksen takia pidempiä. Kielen lisäksi täytyy ottaa huomioon myös se, että eri kulttuureissa mielenterveysongelmiin suhtaudutaan hyvin eri tavoin.

Psyykkisiä sairauksia voidaan pitää häpeällisinä ja noloina. Joskus ongelma myös mielletään eri tavalla: se, mikä länsimaisen lääketieteen näkökulmasta on psykiatrinen sairaus, voidaan potilaan kulttuurissa mieltää pahaksi hengeksi tai kiroukseksi.

Potilas voi myös kokea, että ongelma on fyysinen eikä psyykkinen. Siksi ammattilaisten on tärkeää saada kattava kuva siitä, mitä potilas ajattelee. Muuten osapuolet puhuvat helposti toistensa ohi.

Uudessa yksikössä toimii myös puolustusvoimien psykiatrian poliklinikka. Yksi PTSD:stä kärsivä ryhmä ovat suomalaiset rauhanturvaajat.

Berivan Suleimanille on tarjottu eri vaiheissa keskusteluapua. Lapsensa syntymän jälkeen hän keskusteli ammattilaisten kanssa pariin otteeseen, mutta lopetti sitten käynnit, koska tunsi pärjäävänsä omien läheistensä tuella.

Hän tietää kyllä, miten isoja asioita on käynyt läpi.

– Kyllähän se trauma mun aivoissa on, eikä varmaan koskaan lähde pois. Siksi teen niin paljon asioita, että olisin illalla tosi väsynyt. Jos en nukahda heti, kaikki vaikeudet alkavat helposti pyöriä mielessä.

Suleiman herää usein jo neljältä aamulla ja lähtee kuntosalille treenaamaan ennen työpäivän alkua. Hänen haaveensa on päästä poliisikouluun. Toistaiseksi tuo unelma on tyssännyt siihen, että hänellä ei vielä ole Suomen kansalaisuutta.

Byrokraattinen prosessi on viivästynyt, koska Suleimanin papereihin on merkitty hänen syntymäaikansa väärin. Tällä hetkellä tämä asia ahdistaa häntä enemmän kuin menneisyydessä tapahtuneet ikävät asiat.

– Kun olen käynyt Migrissä selittämässä näitä asioita, mun on pitänyt mennä välillä vessaan itkemään. Prosessi tuntuu niin epäreilulta. Olen tehnyt tämän eteen töitä jo kahdeksan vuotta. Pelkään, että kansalaisuus myönnetään liian myöhään, enkä sitten enää ehdi armeijaan, eikä poliisin ammatti siksi onnistu.

Suomen Pakolaisavun toiminnanjohtaja Annu Lehtinen on tyytyväinen siihen, että Hus on perustanut uuden traumapsykiatrisen yksilön. Silti tukea tarvittaisiin hänenkin mukaansa enemmän nimenomaan ruohonjuuritasolla.

– Erityissairaanhoidossa on hienoa osaamista, mutta tällä hetkellä se psykiatrinen tuki, mitä pakolaistaustaisille ihmisille pystytään tarjoamaan, on kokonaisuudessaan liian vähäistä. Pakolaisia on viime vuosina tullut niin suuri määrä, erityisesti Ukrainasta. Psykiatrista osaamista tarvittaisiin kuntapalveluissa ja niissä paikoissa, mihin ihmiset saapuvat, Lehtinen kuvailee.

Näin traumaoireilu voitaisiin tunnistaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja hoito päästäisiin aloittamaan ripeästi. Tällä hetkellä traumojen aiheuttavat ongelmat jäävät välillä piiloon, sillä ne voivat aiheuttaa esimerkiksi aggressiivista käytöstä tai päihdeongelmia. Usein päädytään hoitamaan vain oireita, ei ongelmaa, joka sen aiheuttaa.

Kaikki eivät tietysti kanna samoja kokemuksia samoilla tavoin. Lehtisen mukaan lapsilla ja nuorilla traumaoireilu on yleisempää kuin aikuisilla. Joskus kokemukset voivat nousta pintaan vasta useamman vuoden jälkeen.

– Erityisesti sotatraumat ovat sellaisia, että ne tulevat esiin vasta sitten, kun akuutista vaaratilanteesta on päästy pois ja elämäntilanne on vakaampi.

Tuen tarjoamista vaikeuttaa, että monet pakolaistaustaiset ihmiset eivät luota viranomaisiin samalla tavalla kuin suomalaisilla on tapana. Heille ei myöskään usein ole selvää, mistä ja miten apua voisi saada.

Lehtinen muistuttaa, että apua voivat antaa myös muut kuin mielenterveyden ammattilaiset.

– Ei traumoista ylipääseminen aina vaadi ammattilaisapua. Mutta jotain kiintopisteitä ja tavallisen hyviä asioita se kyllä vaatii. Joskus tarvitaan vain ihminen, jonka kanssa voi käydä vaikka kahvilla tai kirjastossa.

Berivan Suleimanin mielestä keskusteluapua ja henkistä tukea pitäisi tarjota kaikille Suomeen tuleville pakolaisille ja turvapaikanhakijoille.

Jo pelkästään uuteen kulttuuriin sopeutuminen on vaikeaa. Erityisesti sellaisissa tilanteissa, kun täytyy odottaa byrokratian rattaiden hidasta raksuttamista, eikä voi tehdä mitään.

– Vastaanottokeskuksissa ihmiset riitelevät paljon, koska heillä ei ole järkevää tekemistä ja heitä ahdistaa.

Oikaisu 12.2.2024 klo 11.34: Jutussa kerrottiin alun perin virheellisesti, että kenellä tahansa on Suomessa mahdollisuus saada lähete HUSin traumapsykiatrian poliklinikalle. Lähete poliklinikalle on kuitenkin mahdollista saada HUS-alueelta ja kriisinhallintahenkilöstöllä mistä päin Suomea tahansa.