Aloin vihata Instagramia, sillä se ei enää näytä, mitä läheiseni tekevät

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu elokuussa 2024.

Kun minut kutsutaan häihin, pyrin vastaamaan myöntävästi, vaikka luvassa onkin pitkä ja ikävystyttävä tilaisuus. Matkalla juhlapaikalle mietin joskus, kuinka mukavaa olisi pysähtyä oluelle, jättää seremonia väliin ja saapua paikalle vasta tilaisuuden koskettavimmalla hetkellä eli silloin, kun hääpari lukee vihkivalat toisilleen.

Vastustan tietenkin aina tätä mielijohdetta. Saavun paikalle hyvissä ajoin ja istun siellä, pitkästyneenä, koska olen siellä ystävieni vuoksi, en hyvän viihteen takia.

Mutta ehtisinkö kirkolle ajoissa, jos olkapäälläni istuva piru houkuttelisi minut matkan varrella vähän erikoisemmille harhateille?

”Unohda vihkiäiset: Bruce Springsteen on parhaillaan juomassa tuossa panimossa!” piru saattaa kuiskata. ”Katso, tuo iäkäs mies esittelee hämmästyneille teineille donkkaustaitojaan! Vau, 22-vuotiaat bikiniasuiset naiset pesevät Ferrareja tuon kartanon pihalla! Viuh, rullalautailijat viilettävät alas tuota mäkeä!”

Digitaalisessa elämässäni Instagram on tuo piru.

Kun sovellus julkaistiin vuonna 2010, ystäväni ja minä ihastuimme siihen, kuinka helppoa sen kautta oli jakaa kuvia, joiden avulla pysyimme kartalla toistemme kuulumisista. Se auttoi meitä pitämään yhteyttä tiiviimmin kuin muuten olisimme pitäneet, ajallisesta etäisyydestä ja välimatkoista riippumatta. Sillä tuskin oli väliä, että jotkut julkaisemistamme kuvista olivat, no, tylsiä.

Viime aikoina olen alkanut vihata Instagramia. Koska läheiseni käyttävät sovellusta edelleen, julkaisen itsekin kuvia ja selaan syötettä, mutta inhoan sitä, että sovellus estää aktiivisesti yritykseni asettaa läheiset ja heidän julkaisunsa etusijalle. Odotan aina niiden näkemistä innolla, mutta Instagram yrittää jatkuvasti houkutella minua muiden asioiden pariin.

Mietitään vaikkapa niitä ystäviäni, jotka ovat äskettäin saaneet vauvan. Vastasyntynyttä pienokaista esittelevät julkaisut nousevat usein syötteeseeni. Haluaisin nähdä myös kaikki niiden jälkeen tulevat vauvakuvat, ”tykätä” niistäkin ja poimia julkaisuista tiedonmuruja tulevia puheluita, tekstiviestejä ja tapaamisia varten, koska ymmärrän, että tuoreiden vanhempien elämässä ei ole tilaa millekään muulle aiheelle.

Mutta kuten Instagram tietää, vastasyntyneet ovat tylsiä kaikkien paitsi omien vanhempiensa mielestä. (Olen huomannut, että luonteenpiirteet alkavat erottua selvemmin noin puolentoista vuoden iässä.)

Somepalvelu ei näytä minulle kaikkia mahdollisia kuvia pikkuvauvoista niiltä tileiltä, joita varta vasten seuraan, vaan täydentää sen sijaan syötettäni loputtomilla ”Reelseillä”, eli keloilla (lyhyillä, TikTok-tyylisillä videoilla, jotka otettiin käyttöön vuonna 2020), joiden palvelu arvelee kiinnostavan minua enemmän.

Tässä suhteessa Instagramin algoritmi on äärimmäisen taitava. Oletko koskaan nähnyt kohokohtia japanilaisesta visailuohjelmasta nimeltä Slippery Stairs, jossa kilpailijat sonnustautuvat tiukkoihin, yksivärisin asuihin, suojiin ja kypäriin ja pinkovat suin päin ylös pitkää, liukasta portaikkoa? Kisassa nähdään usein kaatumisten aiheuttamia ketjureaktiota, joista tulee mieleen Sisyfos ja hänen ikuisesti alas vierivä kivensä. Lopulta yksi kilpailija sinnittelee maaliin asti (kaikki ovat muuten paljain jaloin) ja voittaa kisan.

Poikkeuksellisen suloista kissaa esittävä Instagram-julkaisu saattaa kiinnittää huomioni kahdeksi sekunniksi. Ystävän keskimääräistä söpömpi koira: seitsemän sekuntia. Serkun horjahteleva taapero? Kymmenen sekuntia. Slippery Stairsia voisin katsella vaikka viiden minuutin ajan.

Se on hyvä uutinen Instagramille. Sen kannattaakin houkutella minut viettämään mahdollisimman paljon aikaa alustalla, jolle se myy mainostilaa. Mutta se on huono uutinen minulle, sukulaisilleni ja ystävilleni. Kuten taidekriitikko John Berger totesi vuoden 1972 esseessään Understanding a Photograph, jokainen valokuva on ”seurausta siitä, että kuvaaja on päättänyt tietyn tapahtuman tai esineen näkemisen olevan taltioinnin arvioinen asia”.

Kuvan julkaiseminen sovelluksessa viestittää käytännössä sitä, että tämän näkeminen oli meidän mielestämme taltioimisen ja jakamisen arvoinen asia.

Mutta Instagram ei enää yksinkertaisesti näytä minulle sitä, mitä ystävät ja sukulaiset haluavat kertoa minulle nähneensä. Läheisten julkaisemat valokuvat ja videot joutuvat ensinnäkin kilpailemaan Japanissa tuotettujen koukuttavien spektaakkelien kanssa.

Sovellus lupaa edelleen nostaa esiin seuraamieni ihmisten kiinnostavimmat valokuvat (upeaa leijalautailua, Tim!), mutta muuten se näyttää minulle keloja, joissa koripalloilija Caitlin Clark syöttää pallon joukkuetovereilleen, jotka eivät saa sitä kiinni, tai surffaajat kaatuilevat näyttävästi Wedgessä Newport Beachissä, tai viiksekäs mies – kokki? – reagoi sarkastisesti amatöörikokkien lyhyisiin videoihin.

Kelat tarjoavat usein houkuttelevan irtioton arjesta. Jos haluaisin katsoa tuntikausien ajan tyhjiä kaloreita sisältäviä 30 sekunnin pätkiä, joista useimmat unohdan saman tien, lataisin TikTokin uudelleen.

Vaikka katselin mielelläni videoita, joissa moottorisahaa käyttävät miehet, joiden pätevyydestä hommaan ei mainittu mitään, kaatoivat korkeita puita, etenkin puita, jotka kasvoivat niin lähellä rakennuksia, että väärään suuntaan kaatuessaan rungot rysähtäisivät katon läpi sisälle, poistin TikTokin, koska viihdytän itseäni mieluummin lukemalla kirjoja tai katsomalla elokuvia tai teennäistä televisiota.

Halusin käyttää sosiaalista mediaa yhteydenpitoon ystävien ja sukulaisten kanssa, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joutuisin välillä näkemään huonossa valossa otettuja kuvia heidän burrata-alkupaloistaan. Niin sitoutunut olen olemaan mieliksi läheisilleni.

Instagramin emoyhtiö Meta vakuuttaa edelleen, että sen tavoitteena on antaa ihmisille ”kyky rakentaa yhteisöjä ja tuoda koko maailma tiiviimmin yhteen”. Koska sovellus kuitenkin estää minua näkemästä kaikkia tuntemieni ja seuraamieni ihmisten julkaisuja, tämä kuulostaa minusta pötypuheelta.

Sovellus on ujuttanut keloja syötteeseeni ja estänyt minua sitten poistamasta näitä häiriötekijöitä. Läheiseni eivät pelkästään joudu kilpailemaan turhanpäiväisten viraalivideoiden kanssa, vaan sovellus on myös toistuvasti torjunut yritykseni varmistaa, että he selviytyvät kilpailusta voittajina.

Instagram ei tietenkään ole minulle mitään velkaa; se on voittoa tavoittelevan yrityksen ylläpitämä ilmainen sovellus. Ehkä se on arvioinut oikein sen, että kaikissa syötteissä esitetyt viraalivideot maksimoivat sijoittajien saamat tuotot. Siitä huolimatta toivoisin, että minulla olisi ainakin yksi sovellus, jossa voisin keskittyä alusta asti ystäviin altistumatta jatkuvasti houkutuksille, jotka ohjaavat huomioni ventovieraisiin ihmisiin.

Vaikka vastustan usein noita kiusauksia, joskus minäkin kompuroin ja liu’un kohti turhanpäiväistä ajanvietettä yhtä avuttomasti kuin mies, joka menettää jalansijansa liukkailla jääportailla.

Useimmat meistä liukastelevat jatkossakin, ainakin niin kauan kuin etsimme viihdettä samoista sovelluksista, joilla pidämme yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin. Voisin maksaa palvelusta, joka on omistettu yksinomaan ihanan arkiselle kuulumisten vaihdolle läheisten kanssa.

Mutta ennen kuin tällainen palvelu on olemassa ja riittävän monet meistä ovat valmiita maksamaan siitä, meidän on tyydyttävä yrityksiin, jotka eivät piittaa siitä, miten meillä menee, kunhan vain jatkamme skrollaamista.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.